Amadou Hampâté Bâ - Il n'y a pas de petite querelle

Enpä ollut ennen kuullut Amadou Hampâté Bâsta, malilaisesta kirjailijasta ja kansatieteilijästä, mutta mikäs este se on koskaan ollut lukemiselle. Bâ tunnetaan erityisesti fulbe-kansan (ranskaksi, eli myös tässä kirjassa, puhutaan "peul"-kansasta) suullisen perinteen kerääjänä, tutkijana ja tulkitsijana, ja sitä sisältää myös tämä teos.

Tämä teos on postuumi 13 sadun ja kertomuksen kokoelma joita Bâ oli koonnut, kääntänyt ranskaksi ja joitain myös kehitellyt itse perinteisen folkloren pohjalta.

Mukana on myös kommentteja ja selityksiä, myös saduista ja kertomuksista yleensä ja niiden monista funktioista: niillä viihdytetään lapsia mutta yhtälailla opetetaan nuorisoa, ja annetaan pohdittavaa myös "karvaisille leuoille ja parkkiintuntuneille kantapäille". Ja todetaan kerrontakulttuurista esimerkiksi että jos vaikka halutaan kritisoida toista henkilöä ja tämän toimia, niin sitä ei mielellään sanota suoraan vaan mieluummin kerrotaan tarina jossa verhotummin tuodaan esiin ongelma...

 

Eli kirjassa on niin ihmesatuja, faabeleita, vertauksia, anekdoottejakin, ja näitä myös yhdistellään laajemmiksi kokonaisuuksiksi (eli siinä missä jossain Aisopoksen tai Fontainen faabeleissa esitetään yksi tiivis idea, niin tässä niitä kehitellään laajemmin tai yhdistellään ehkä useampia ideoita yhteen). Varsinaisesti lastenkirjaa tässä ei kirjoiteta, eikä kaikki tarinat ole edes järin mielekkäitä lapsille kerrottavia, vaikka koko perheen materiaalia onkin kyllä myös mukana.

Nimitarinakin saattaa joitain eläinten ystäviä hirvittää, "Ei ole pientä riitaa"-tarinassa maatilalla kukko, pässi, härkä ja hevonen kukin vuorollaan kuulevat kahden pienen liskon nahistelevan mutta kaikki ovat liian ylpeitä puuttuakseen johonkin niin vähäpätöiseen...no, Olisi Kannattanut, koska kuten ei ole pientä tulipaloa ei ole pientä riitaa, niissä on kova riski eskaloitua jos niihin ei ajoissa puututa...

 

Joitain tuttuja ideoita kyllä on mukana (mm. kilpailu kuka on vahvin, aurinko, myrskypilvi, vuori vai pieni hiiri...), tai yleisiä idea-aihioita vähän erilaisessa asussa (sorrettu hyvä tyttö kohtaa yliluonnollisen olennon ja saa palkkion, kuultuaan tästä ylpeä paha tyttö etsii saman olennon, vaan saakin rangaistuksen, tässä tapauksessa ensimmäinen tyttö parantuu kyttyräselkäisyydestä, ja toinen tyttö saa sen kyttyrän...), mutta myös sellaista jota ainakaan tässä muodossa en ollut nähnyt, ja muussakin toki se uusi asu teki lukemisen kiinnostavaksi, folkloressa sitä paikallisväriä tosiaankin riittää.

 

Viihdyttävä teos siis, joten lisääkin Bân teoksia voisi lukea (näitä tarinakokoelmia taitaa olla ainakin pari muuta).

Ja totean että oli sattumaa että bloggaan tästä Kalevalan päivänä, mutta etnografiset tarinoinnin kautta yhteys onkin olemassa :)

 

Helmet-haasteessa tämä on luonnollisesti 42. Satukirja.

Friedebert Tuglas - Kultainen rengas

 

 

Olen aiemmin lukenut virolaisen Friedebert Tuglasin aforistisia fragmentteja ja yhden romaanin, nyt sitten vuorossa novelleja.

Kuudentoista novellin kokoelman Tuglas on kuulemma valikoinut itse, ja jälkisanat laatinut Raili Kilpi-Hynynen (joka on ehkä myös suomentaja? Varsinaisesti ei suomentajaa ole teoksessa mainittu).

Ja aika merkillisen paketin Tuglas on koonnut. Kirjassa esitellään koko uraa, joten novellit on ryhmitetty jonkinlaisiksi temaattisiksi ryhmiksi kronologian sijaan, ja mukana on niin 1900-1910-luvuilla kuin 1940-1950-luvuilla kirjoitettuja novelleja (ilmeisesti tuossa välissä ei kovin paljoa kaunokirjallisuutta kirjoittanut vaan enemmän muuta).

Ja tyylillisestikin mennään hämmentävän moniin suuntiin, Tuglasia on vaikea sijoittaa mihinkään yhteen tyylisuuntaan. Paikoin ollaan hyvinkin tiukasti kiinni realismissa, erityisesti maaseutukuvauksissa, mutta sävy voi olla humoristinen, tai ironinenkin (Rakkauskirje, Viha), yhtä hyvin kuin traaginen (Ihmissyöjät). Ja joskus taas lähdetään romantiikan tai ekspressionismin suuntaan...värikkäästi maalailevilla kuvailuilla saadaan elävää tuntua ja toisaalta aatteelliset allegoriat tulevat kyllä vahvasti esiin...

Pari novellia on lähellä vertauskuvauksellisia faabeleita eikä ensimmäinenkään novelli (Popi ja Huhuu), jonka kertoja on koira, nyt varsinaisesti koirista kerro josymmärrättemitätarkoitan...ja jotkin novellit flirttailevat vähän vuosisadan alun kauhuromantiikan suuntaan (mieleen tuli joskus tämä antologia) mutta kirjan niminovelli on jo ihan sitä itseään, ja kirjan päättää täysiverinen scifinovelli Viimeinen tervehdys, toisen maailmansodan aikana kirjoitettu postapokalypsi jossa on ehditty sotia pari maailmansotaa lisää. 

Kustantaja huomioonottaen esillä on toki niin sosialistista idelogia kuin sellaista yleisempääkin vapauden kaihoa, ja ehkä kirjoittamisajankohtien maailman myllerryksisä johtuen yleissävy kirjassa ei tosiaankaan ole erityisen hilpeä ja kevyt, mutta tosiaan tässä mennään tyyleissä niin moneen suuntaan että varmaan aika monelle lukijalle jotain löytyy...

Vaan täytyy kyllä sanoa että yleinen taso kirjassa pysyy kyllä korkeana. Vaikkei nyt varsinaisesti yhtään uutta suursuosikkia löytynytkään, niin ei myöskään yhtään varsinaista hutia, ideoita on ja tunnelmia vielä enemmän. 

Helmet-haasteesta saa tällä kohdan 27. Kirjan päähenkilö on eläin: ei nyt koko kirjan, mutta ensimmäisen novellin Popi ja Huhuu kertoja Popi on koira, jonka isäntä lähtee pois ja kun ei tulekaan takaisin ottaa Huhuu isännän paikan...

Jean Bernardi - Saint Grégoire de Nazianze

 

 

Varsin yksinkertainen kansi kieltämättä, ne lukee joita kiinnostaa ja muita ei kosiskella.

Pyhän Gregorius Nazianzilaisen, 300-luvulla eläneen kappadokialaisen kirkkoisän, elämänvaiheisiin olen tutustunut aiemminkin, ja tuotantoakin olen lukenut (en tietenkään kaikkea, aika paljon sitä on, osa olemassaolevista vaikeasti saatavilla ja osa varmaan kadonnutkin...)

Nyt luin tämän päälle 300-sivuisen teoksen, jossa kirkkoisää esitellään laajasti, mutta tässä ei käsitellä niin suuresti teologisia näkökulmia vaan keskitytään historiaan. Koska oikein kenestäkään tuolla ajalla eläneestä henkilöstä ei oikein riitä henkilökohtaista elämäntarinaa tämänmittaiseen kirjaan, edes niin laajasti dokumentoidusta kuin Gregorius, kirjoittaja Jean Bernardi käsittelee varsin laajasti myös yleistä historiallista miljöötä, millaista oli elämä Rooman valtakunnan itäosissa 300-luvulla, ja kirja jakautuukin varsin tasan kolmeen osioon, ensimmäisessä yleistä historiaa, toisessa käydään läpi Gregoriuksen elämänvaiheet ja kolmannessa tarkastellaan kirjallista tuotantoa ja Gregoriuksen persoonaa (ja vähän teologiaakin).

Myöhäisantiikki ja Bysantti on usein jäänyt varsin vähäiselle huomiolle historiankirjoituksessa, sivuutettuna tai huonosti ymmärrettynä. Olen toisen historioitsijan kommentteja lukenut, että Bysantti tapaa helposti unohtua tai ainakin olla saamatta ansaitsemaansa asemaa, koska maailmanhistoriankin tutkimisessa ja kirjoituksessa on kuitenkin mukana aina kansallinen näkökulma, ja Bysantti ei kunnolla asetu minkään nykyisen kansallisvaltion historialliseen jatkumoon: maantieteellisesti se osuisi parhaiten Turkkiin, ja tietystikin Turkki mieluummin unohtaisi koko Bysantin olemassaolon...

Bernardi taas huomioi myöhäisantiikista, että Rooman valtakunnan historiaa tavataan jo suunnilleen Nerosta lähtien alkaa kertoa rappiona, mikä länsi-Roomankin osalta on outoa eikä oikein vastaa todellisuutta, ja varsinkin 300-400-luvut nähdään vain länsi-Rooman romahduksena. Renessanssi pyrki tietysti nostamaan esiin oman aikansa yhteyden antiikkiin ja maalaamaan siinä välissä olevan ajanjakson pimeydeksi ja barbariaksi, ja seuraavien vuosisatojen historiankirjoitus taas tapasi olla korostuneen sekulaaria, liioitteluunkin asti, ja sivuuttaa kristillisen kulttuurin kehityksen historiallisesta kertomuksestaan, tai esim. valistusaikana nähdä sen negatiivisena. Ja eittämättä 300-400-lukujen kehitys, ja sellaisena runsas, oli nimenomaan kristillistä ja painottui Rooman valtakunnan itäosiin, ja jos historiantutkija haluaa olla näkemättä näitä niin eipä aikakaudelta jää paljoa kerrottavaa...

 

Tässä teoksessa oletetaan että aikakauden kirkkohistorian pääpiirteet ovat tuttuja, aikakauden ja päähenkilön historiassa on tietysti tärkeä tietää mitä on areiolaisuus, mitä tehtiin Nikean kirkolliskokouksessa jne mutta niitä ei kirjassa juuri esitellä, tai käsiteltäessä hypätään suoraan yksityiskohtiin (miten areiolaisuuden ja Nikean ortodoksisuuden jako näkyi Konstantinopolin elämässä jne). Tai selvitellään aikakaudelle tyypillisen aikuiskasteen (tai usein mieluiten kasteen kuolinvuoteella) syitä ja seurauksia, koska se nyt myös omalta osaltaan vaikuttaa merkittävästi eräiden tapahtumien kulkuun, tavalla joka ei ehkä nykylukijalle ole selvä.

Muutenkin yleisen historian osuus nimenomaan elävöittää ja selventää päähenkilömme elämänvaiheita ja kirkkohistorian faktoja. Gregorius on kotoisin Kappadokian Nazianzoksesta (nykyistä itä-Turkkia), ja alueen elämään vaikutti oleellisesti muuttuvat valtasuhteet ja muutokset Rooman valtakunnan poliittisessa maantieteessä, joten ne pitää esitellä. 

Gregorius hankki omana aikanaan varsin laadukkaan koulutuksen, mutta miten tuohon aikaan kouluttauduttiin? (Alkeistasot sai vielä paikallisesti, mutta opiskelijat matkustivat sinne missä kuultiin olevan hyviä opettajia: Gregorius reissasi Antiokian ja Aleksandrian kautta useiksi vuosiksi Ateenaan...). 

Kirjallinen tuotanto on runsas, mutta mitä tarkoittaa julkaiseminen aikana ennen kirjapainoja? (kirjoitetusta kirjasta lähetettiin ystäville kopioita, moraalisella velvoituksella että nämä teettävät omia kopioitaan ja levittävät niitä eteenpäin...niinpä yksinäisyyttä ja eristäytymistäkin arvostavan kirjoittajan oli välttämätöntä pitää yllä sosiaalisia verkostoja, vähän kuten nykyaikana kirjailijalle ei riitä että kirjoittaa sen kirjan, se pitää myös markkinoida omalla persoonallisella aktiivisuudellaan). 

Tällaisia asioita käsitellään varsin maanläheisellä ja populaarilla otteella, tarkoituksena nimenomaan antaa enemmän ymmärrystä niistä olosuhteista, joissa tuona aikana elettiin.

Gregoriuksen elämä käydään läpi, pääpiirteet olivatkin minulle tuttuja ja joistain kausista taas ei ole ihan kauheasti tietoa tai ehkä ei juuri kerrottavaa, mutta dramaattinen jakso Konstantinopolin piispana vuodesta 379 vuoteen 381 sai luonnollisesti varsin paljon huomiota. Keskeiset opilliset pointit esitellään (itäisessä kirkossa Gregorius tunnetaan lisänimellä Teologi, tämän harvinaisen tittelin hän jakaa evankelista Johanneksen ja Simeon Uusteologin kanssa, koska näiden teksteissä käsitellään nimenomaan ymmärrystä Jumalasta itsestään, siis teologiaa), joskin perusasiat oletetaan tiedetyiksi ja syvempään ymmärrykseen annetaan lähdeviitteet tutustuttavaksi.

Lännessä huonommin tunnettua runotuotantoa esitellään myös (tuotantoa on niin opillista kuin esim. omaelämäkerta: kirjallisuuslajin ihan ensimmäinen edustaja ei ole, mutta varhainen kuitenkin ja ensimmäinen kristillinen, siis ennen tunnetumpaa Augustinuksen Tunnustuksia), ja pohditaan myös persoonallisuutta. Huolimatta kirjan nimessä olevasta "pyhä"-määreestä tässä ei tehdä varsinaista hagiografiaa, ristiriitaisuudet ja heikkoudet ovat mukana siinä missä vahvuudetkin, ja ne ristiriitaisuudet ovat olennainen osa persoonaa ja ehkä pyhyyttäkin: jatkuva sisäinen konflikti vetäytyvän kontemplatiivisuuden ja aktiivisen osallistumisen välillä, äkkivääryys ja päätyminen hankaliin tilanteisiin, selkeästi ja värikkäästi ilmaistut mielipiteet kollegoidensa kyvykkyydestä ja motivaatioista (ja erityisesti niiden puutteesta)...

Niin paljon kuin aikakauden ajattelussa tuntuukin usein stoalaisuuden vaikutus, Bernardi pitää Gregoriusta enemmän romantiikan ajan hyvin varhaisena edeltäjänä, ja kieltämättä on tässä ajoittain hieman nuorta Wertheriä mukana (mutta aika paljon myös sitä Goethea joka Faustin kirjoitti...) 

Erinmaisen kiinnostava teos, juurikin siinä että päähenkilö käsitellään nimenomaan historiallisena henkilönä ja runsaassa historiallisen kontekstin käsittelyssä.

Helmet-haasteesta tällä otan kohdan 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi (päähenkilöltä olen nimeni saanut). 

Jean-Patrick Manchette - Nada

 

Trillerin ensimmäisellä sivulla kerrotaan ystävällisesti mihin kirjan tapahtumat tulevat viemään: kirjan aloittaa erään poliisin kirje äidilleen, jossa kertoo että se uutisissa ollut anarkistiryhmä, no meidän yksikkö oli mukana operaatiossa jossa ne saatiin kiinni, mutta vaikka homma menikin verilöylyksi niin minä en kuitenkaan tappanut ketään, ei tarvitse siitä hermostua...

Ranskalaisen kovaksikeitetyn jännärin klassikkonimen Jean-Patrick Manchetten kirjoissa ei yleensäkään juoni ole se keskeisin syy lukea kirjoja, tässä poliittisessa trillerissä se on suorastaan hämmästyttävän suoraviivainen: anarkistiryhmä Nada kidnappaa Yhdysvaltain konsulin, poliisi selvittää missä ryhmä piileskelee ja päädytään väkivaltaiseen yhteydenottoon.

Suurempi syy on tyyli, armottoman viileä ja tyylikäs, täynnä mustaa huumoria ja kyynistä pisteliäisyyttä: Manchette kuljettaa tarinaa pääosin toiminnalla, tunnustettu vaikuttaja on Dashiell Hammettin behavioristinen kerronta, joskin vähän tästä tulee mieleen myös Quentin Tarantino...henkilöihin tutustutaan jonkin verran, juurikin toiminnan kautta, Hammettin tapaan ei psykologista kuvailua juuri harrasteta, kenenkään pään sisälle ei kurkistella, ja kuten alusta saattoi arvata, ei kannata ihan kauheasti kiintyä kehenkään henkilöön.

Manchetten pisteliäs huumori on tavannut olla usein varsin vasemmistolaisesti värittynyttä, mutta tässä ilmeisesti ainoassa varsinaisessa poliittisessa trillerissään poliittisuus on monisyisempää ja toisaalta myös varsin epätyypillisesti käsiteltyä, ja hätkähdyttävän kyynistä. Nadan anarkistit vaativat kidnappaamastaan konsulista lunnasrahoja sekä myös että manifestinsa julkaistaan medioissa, mutta sen manifestin sisällöstä tai muutenkaan filosofiasta tai poliittisista periaatteista ei sen kummemmin kerrota yleistä "mort aux vaches"-tasoa syvemmin, niinpä Nada näyttäytyy nimensä mukaisesti lukijalle varsin nihilistisenä porukkana ilman sen kummempia ylevöittäviä ideologioita. Ja toisaalta poliisi varsin häikäilemättömällä toiminnallaan ei näyttäydy yhtään sen paremmalta, merkittävin ero näiden kahden välillä on että poliisi on paremmin järjestäytynyt ja tehokkaampi (se tulee kyllä hyvin ilmi, että kun poliisi oli saanut Nadan piilopaikan selville ja aloitti operaation, missään vaiheessa tavoitteena ei ollut rikollisten vangitseminen). 

Ja kaikenlaiset muut ryhmät, oikealta vasemmalle, antavat kiivaasti lausuntoja joko itseään puolustellen tai poliittisia irtopisteitä keräten...

Se kuinka vähän kirjan sisällä lopulta puhutaankaan politiikasta ja sen näköalattomuus on itsessään mitä voimakkain poliittinen kannanotto: kun lähdet systemaattisen väkivallan tielle, ei sillä ole enää mitään väliä miksi niin teet.

 

Cash posa les tartines sur un plateau de tôle gaiement décoré, ajouta un bol, y versa le lait, le café.

- Combien de sucres?

- Deux. Qu'est-ce qu'ils disent encore?

- Quelques prises de position à la con, dit Cash en sucrant le café au lait, puis elle prit le plateau et la radio et regagna la salle commune, Epaulard sur ses talons. Le P.C. condamne le provocation, bien entendu. Le P.S.U. estime que le front révolutionnaire est mis en danger par cet acte irresponsable. La Ligue appelle à la violence de masse de préférence aux coups de main aventuristes. L'agence Libération a diffusé un communiqué d'une soi-disant Nouvelle Armée Rouge qui dénonce les nihilistes petits-bourgeois - c'est nous - objectivement complices du pouvoir et lance le mot d'ordre "A bas les Petits Neumann".

- Neumann? Alfred? demanda Epaulard avec effarement.

- heintz neumann, précisa Cash en posant le plateau et la radio sur la table. C'est un type qui a eu quelque chose à voir avec la commune de Canton en décembre 1927.

 

Ja tietysti tämä kirja kuvastaa hyvin voimakkaasti julkaisuaikaansa, 70-luvun alkua (kirja ilmestyi 1972). Vuoteen 1968 oli otettu jo jonkin verran etäisyyttä, mutta erityisesti Algerian sodasta ja siihen liittvistä viranomaistoimista varmasti riitti yhä sulateltavaa ja katkeruutta...mutta vasemmistossa oli esillä runsaasti ajatuksia väkivaltaisen toiminnan oikeutuksista, ja mm. Punainen armeijakunta ja Punaiset prikaatit olivat aloittaneet toimintansa. 

Erityisen osuva verrokki Nadalle tuntui olevan Symbioottinen vapautusarmeija, mutta yllätyinkin huomatessani sen toimineen lähinnä tämän kirjan julkaisun jälkeen, ja toukokuun 1974 tulitaistelu Los Angelesissa kuulostaa kyllä wikikuvauksen perusteella siltä kuin se olisi tästä kirjasta, todellisuus kopioi fiktiota. Ja niin se taisi tehdä aika monessa muussakin paikassa, ja tietysti vaikka viittaukset ovatkin 70-luvun Ranskaan ja vasemmistoväkivaltaan, niin juuri kyyninen suhtautuminen poliittisiin vaikuttimiin ja toimintakeskeisyys tekee tästä yleispätevämmän muissakin ajoissa ja konteksteissa.

Olen aiemmin lukenut kolme Manchettea, Fatale, Le petit bleu de la côte ouest ja Ô dingos ô châteaux!

ja itse asiassa noista kolmesta myös sarjakuvaversiot (kaikki varsin laadukkaita sovituksia, kahdessa tekijänä Jacques Tardi ja yhdessä Max Cabanes). Kaikki erinomaisia tietysti, ja niin on myös tämä (ja tästäkin on sarjakuvaversio, taas Max Cabanesin, se pitänee seuraavaksi lukea). Mutta hämmästelen ettei mitään näitä ole suomennettu (englanniksi toki ovat tarjolla).

 

Helmet-haasteessa tämä on tyrkyllä ensimmäisenä kirjana kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta (toiseksi kirjaksi on alustavasti parikin ehdokasta, täydennän sitten kun olen lukenut).

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2020

Kirjabloggaajien kirjallisuuspalkintoäänestyksessä minulla on tänä vuonna ehdokkaita Globalia-palkintoon, jonka tulokset kootaan Kirjamies-blogissa. 

Kun uutuuksien lukeminen on varsin satunnaista, niin harvemmin on varsinaisia vaikeuksia valita äänestettäviä, ennemminkin katsotaan missä on ylipäänsä jotain äänestettävää. Tänä vuonna kaksi (joista toisen olin lukenut alkukielisenä ennen suomennosta):

3 pistettä: Claudio Magris - Toinen meri

2 pistettä: Oyinkan Braithwaite - Sisareni, sarjamurhaaja

Claudio Magris - Toinen meri

 

Saattaa olla että tämä kirja täytyy lukea toiseenkin kertaan.

Aiheena Claudio Magrisin pienoisromaanissa on 1900-luvun alun triesteläinen filosofi Carlo Michelstaedter (josta, myönnän, kuulin nyt ensimmäistä kertaa, mutta näkyy olevan todellinen henkilö). Michelstaedter varsinaisena henkilönä vilahtaa tosin vain sivumennen, varsinainen keskushenkilö on ystävänsä Enrico Mreule, jonka elämää kuitenkin ohjaa nuorena kuolleen ystävänsä filosofia, ja tarina kertoo Mreulen elämän nuoruudesta kuolemaan, 1800-luvun lopulta 1950-luvun loppuun.

Ja kirja on muutenkin yhteneväinen päähenkilönsä ja tämän elämänasenteen kanssa, niukka, haluton miellyttämään, yhteiskunnasta irrallaan pysyttelevä, itsensä häivyttävä...pienoisromaani etenee hieman episodimaisesti, kovin paljon tarkkoja historiallisia tietoja ei kai ole. Mreule ei ole kiinnostunut armeijasta joten nuoruudessaan lähtee useiksi vuosiksi Argentiinaan, ja palatessaan myöhemmin Italiaan pyrkii myös pitämään tiettyä etäisyyttä asioihin, niin hyvin kuin mahdollista (ja Triesten alue kuitenkin on yhä keskeinen rajamaa, jonka alueella myllertävät Itävalta, Italia, Jugoslavia, historiallisia käänteitä on paljon ja näkyvät ne tietysti Mreulenkin elämässä, mutta etäisyyttä pyritään silti pitämään).

 

Tuttuja piirteitä on aiemmin lukemastani Magrisin Mikrokosmoksia-kirjasta, kiinnostus Triesten monimutkaiseen historiaan, ei lainkaan juonivetoinen tyyli, hieman kuivakka mutta ehdottoman sivistynyt "namedroppaan tässä ohimennen Euroopan kulttuurihistorian". Tämä tuntui ehkä vieläkin hankalammalta teokselta kitsaudessaan, mutta samalla ankaran johdonmukaiselta: kirjan muoto ja sisältö ovat kunnioitettavan yhteneväiset ja koherentit, kirja ei vain kerro miten Mreule elää vaan tekee sen jopa samalla tavalla.

 

Ei tätä voi mitenkään suuren yleisön hittikirjana pitää, mutta ilahduin kyllä kun Impromptu oli tämän päättänyt kustantaa, ja Hannimari Heinon suomennos toimii hyvin (joskin suomalaisjulkaisussakin on omat kuriositeettinsa, pari kreikankielistä sitaattia sai rinnalle käännöksen, ei-sentään-lukuisat latinankieliset sitaatit taas eivät...Magris voinee odottaa italiankielisen lukijakuntansa pääosin osaavan ainakin vähän latinaa, suomalaiset saattavat olla harvemmassa).

Kiinnostava teos, vaikkei miellyttävä, ja tosiaan sellainen joka täytynee lukea toisenkin kerran: bloggauksen lukijat osannevat tässä vaiheessa arvioida haluavatko lukea edes sen ensimmäisen kerran, kaikki eivät halua, mutta jotkut.

Mutta Nussbaumer oli oikeassa vaatiessaan heitä kääntämään kreikasta saksaksi, ne olivat kaksi välttämätöntä kieltä, ehkä ainoat, joilla sopi kysyä, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki häviää. Italia on eri asia, sillä ei nimetä eikä panna asioita järjestykseen, eikä se huimaa valollaan ja tyhjyydellään, vaan sillä vain lykätään tuonnemmaksi kaikkea epämieluisaa ja tehdään sen kanssa sopimus: sillä kelpaa poukkoilla sinne tänne ja ohjata kohtaloa hivenen harhaan siinä rupattelun tuoksinassa. Elämän kieli, nimenomaan, ja näin ollen yhtä mukautuva ja katteeton kuin sekin, korkeintaan asiallinen vaateparsi.

Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikkapa kohdan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja (Magris on saksalaisen kirjallisuuden professori). 

Kirjasta lisää Maailmankirjoissa.

Shakespearen sisarukset -koontipostaus, ja näytelmistä kirjallisuutena

 

Hieman yli vuoden kestänyt näytelmälukuhaaste Shakespearen sisarukset on saatu loppuun, itse laitoin viimeisen kirjan kuun loppuun klassikkohaasteeseen.

Tätä myötä luettuja kirjoja tuli yhteensä 16, ja kun kahdessa kirjassa näytelmiä oli neljä ja kahdessa kolme, yksittäisiä näytelmiä tuli 26, listana seuraavanlainen (kategoriaselitykset löytyvät haastepostauksesta). Ja alahaasteitakin sain napsittua aimo joukon.

Pierre Beaumarchais - Le barbier de Séville BDFG, 1700-luku
Minna Canth - Papin perhe ACFH, 1800-luku
Corinne Fleurot - Contre toute attente ADEG, 1900-luku
Christopher Fry - Curtmantle BDFH, 1900-luku
Henry de Montherlant - La Mort qui fait le trottoir BDFG, 1900-luku
Nathalie Sarraute - Le mensonge ADFH, 1900-luku
Georges Bernanos - Dialogues des Carmelites BDFH, 1900-luku
Josiane Balasko - Dernier rappel ADEH, 2000-luku 

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1 BDEG, 1900-luku (4 näytelmää)

Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora ADEG, 1900-luku

Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä ACEG, 2000-luku (4 näytelmää)

Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook BDEG, 2000-luku

Molière - Les précieuses ridicules BDFH, 1600-luku
Andrée Chedid - Théâtre 1 ADFG, 1900-luku (3 näytelmää)

John Webster - The Duchess of Malfi BDFG, 1600-luku

Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire BDFH, 1900-luku (3 näytelmää)

Perushaaste: suoritettu
Monipuolinen lukija: suoritettu
Perehtyvä lukija: suoritettu A (naiskirjailija), B (mieskirjailija), D (ei-suomalainen kirjailija), E (elävä kirjailija), F (kuollut kirjailija), G (kirjailija jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin), H (kirjailija jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin)
Historiallinen lukija: suoritettu

 

Koska haaste sai inspiraationsa havainnosta, että en ollut lukenut juuri lainkaan naisten kirjoittamia näytelmiä, kiinnitin siis lukuvalinnoissa huomiota siihen, mutta samalla myös muihin kategorioihin, ja määrän ohella jahtasin noita eri kategorioita ja niiden yhdistelmiä, ja sainkin jo kirjoilla haltuun melkein kaikki kategoriat (naiset ja miehet, elävät ja kuolleet, vanhat tutut ja uudet tuttavuudet), ainoa joka jäi puuttumaan olivat suomalaiset kirjailijat (ja niissäkin jos laskisin näytelmiä eikä kirjoja, saisin tarvittavat viisi kokoon, kiitos Saara Turusen neljän näytelmän kokoelman). Alun perin oli aikeita etsiä enemmänkin kotimaista luettavaa vaikkapa projekti Gutenbergista, mutta se nyt jäi.

Lukukieliä oli kolme ja sattuneesta syystä ranskalaiset olivat varsin runsaasti edustettuina kymmenellä kirjailijalla: pari englantilaista ja yksittäiset amerikkalainen ja itävaltalainen mahtuvat mukaan. 

Olen aiemminkin pitänyt näytelmien lukemisesta, ja haaste ei heikentänyt mieltymystäni. Muussakin kirjallisuudessa minua viehättävät erityisesti henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ja dialogivetoisuus, ja luonnollisesti näytelmät tekevät tätä ihan perusluonteeltaan. Toisaalta kiinnostavat myös jotkut kerronnalliset ratkaisut: behavioristinen kerronta, jossa suhteita ja psykologiaa esitetään puheen ja toiminnan kautta, fragmenttisuus ja symbolisuus, eri tapahtumien ja tapahtumasarjojen jukstapositiot, rinnastumiset, sekoittumiset, kaikki juttuja jotka proosassa kävisivät kokeellisiksi ja näytelmissä ovat ihan selkeää peruskauraa.

 

Ja olen myös maininnut aiemmin että näytelmät ovat myös hyvä lajityyppi ei-täydellisellä vieraalla kielellä lukemiseen, ainakin jos ei ihan niitä tosi vanhoja lyyrisiä luettavaksi valitse: kerronta on dialogia, joka on se osuus kielestä jota yleensä parhaiten on opeteltu.

Niinpä voin luvata, että näytelmiä tulee lukemisissani ja blogissa olemaan myös jatkossa: kaikkia hyllyssä olevia en ehtinyt vielä lukea, ja paljon löytyy lisää kirjastosta ja muualta...

Tuo saatavuuskysymys oli kuitenkin asia, johon kiinnitin haasteen aikana huomiota, ja osaltaan sain selitystä mistä syystä aiemmin lukemani näytelmäkirjailijat olivat lähes kategorisesti kaikki miehiä. 

Olen aiemminkin jo pohtinut sitä, että naiskirjailijoilta tunnutaan julkaistavan käännöksiä vähemmän (tai ainakin käännöksiä jotka minua kiinnostavat), mutta nyt havahduin siihen, että itse asiassa näytelmien osalta myös mieskirjailijoiden julkaisu on aika onnetonta. Aikoinaan kun suomalaista kirjallista kulttuuria on rakennettu, niin siihen on kuulunut varsin runsas määrä myös maailman näytelmäkaanonia, Shakespeare, Ibsen, Tsehov, Goethe, Molière, Racine, Strindberg, Holberg, antiikin kreikkalaiset jne jne aina jonnekin Brechtin tienoille asti, mutta kun aloin etsiä toisen maailmansodan jälkeisiä suuria nimiä (ja vähän 1900-luvun alkupuolisiakin) Kirjasammosta ja Helmet-kirjastojen valikoimasta niin sain pitkän rivin eioota tai satunnaisia yksittäisiä teoksia. Beckettin Godot, Sartren pari näytelmää, yksi Ionesco, muttei Williamsia, Pinteria, Havelia, Pirandelloa, Stoppardia, Fota, Fossea jne (joiltain näiltä kirjailijoilta löytyy kyllä muuta kuin näytelmätuotantoa). Ja ei-niin-yllättäen naisetkin näytelmäkirjailijoina tapaavat olla tätä modernimpaa polvea joka siis pääsääntöisesti on sivuutettu.

 

Lisää urkittuani ja kyseltyäni tuli kyllä ilmi, että teatteria varten käännöksiä on tehty paljonkin, ja niitä löytyy jopa luettavaksi joistain kirjastoista (pääasiassa teatterikorkeakoulun omasta kirjastosta, mutta joissain alueellisissa kirjastoissa oli myös jonkin verran teoksia, mahdollisesti koska joku sopiva henkilö oli omia kappaleitaan niille lahjoitellut). Kirjastotietojen perusteella tosin julkaisut tapasivat olla monistenippuja ja vastaavia, eli nimenomaan teatteriväen omaan käyttöön...

 

Eli näytelmiä, noita moderneja klassikoitakin, käännetään ja ne ovat osa teatterirepertuaaria, mutta ei voida sanoa että ne olisivat osa kirjallisuutta, kirja-alan toimijat eivät niihin näköjään helposti koske ja tästä syystä saatavuus on samizdat-linjaa: jos oikeitä henkilöitä tunnet, saattaa monistenippu jostain löytyäkin.

Kiinnitin huomiota myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaisiin: tällä kertaa mukana oli muutamakin teatteritaustainen kirjailija, ja erityisen kiinnostavaa oli, että ainakin parin "esikoiskirjailijan", voittaja Terhi Kokkonen mukaanlukien, tuotannosta löytyi ennen ehdokaskirjaa jo näytelmätuotantoa (aiempina vuosina on tietysti samassa kisassa ollut ehdolla myös kirjailijoita, joilla on jo lasten- ja nuortenkirjatuotantoa, mutta kun ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja ilmestyy niin on sujuvasti "esikoiskirjailija". Tietokirjakaan ei havaitusti vie esikoiskirjaneitsyyttä).

Tämä vain vahvistaa ajatusta, että suomalaisessa kirjallisuuskäsityksessä (aikuisten) romaani on muotona valtavan ylikorostunut: runous ja novellikokoelmat ilmeisesti lasketaan vielä kirjallisuuden piiriin joskin marginaaliin (siinä määrin etteivät edes saa kisata siitä ainoasta kirjallisuuspalkinnosta jolla on relevanssia, aikuisten kaunon Finlandiasta) mutta muilla menee vielä heikommin, niin käännöksinä kuin kotimaisena tuotantona.

 

Oma pohtimisen aiheensa olisi milloin ja miksi tuo on tapahtunut, koska kuten sanoin, 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla näytelmät olivat kuitenkin selvästi olennainen osa kirjallisuutta, ja suomenkielisen kirjallisuuden esikuvan, Aleksis Kiven, tuotannossa nämä ovat isossa osassa. Joskin tuntuu että nykykatsannossa Kivi on yhä enemmän ja enemmän yksinomaan Seitsemän veljeksen kirjoittaja, kirjan, joka voidaan lukea romaaniksi ja romaanina, ja Nummisuutarit, Kihlaus, Kullervo, Lea jne yhä aktiivisemmin unohdetaan. Ja että kansalliskirjailijan viitta on muutenkin liukunut Väinö Linnan harteille, tämän tuotanto kun on näppärästi romaaneja. Mm. englantilaisilla ja ranskalaisilla Shakespeare ja Molière ovat niin tiukasti kiinni näytelmämuodossa, että se pakostakin pysyy osana kirjallisuutta...

Koska tällainen kirjallisuuden yksipuolistuminen on ihan periaattessa, no, tylsää, on se hyvä syy pitää näytelmiä esillä myös kirjallisuutena, lukea niitä ja kirjoittaa niistä vaikka sitten blogiin. Ja ilahduttavasti tähän haasteeseen tarttui myös joukko muita bloggareita, yhdessä on luettu hyvinkin runsas valikoima mitä moninaisimpia näytelmiä, monet sellaisia joita tuskin on muuten ikinä blogattu tai ehkä muutenkaan laajemmin kirjallisuuskeskustelussa ja medioissa esiin nostettu, ja päälle myös kiinnostavia huomioita ja ajatuksia näytelmien muodosta, historiasta jne. Kiitos osallistujille, teitte tästä onnistuneen haasteen.

Tässä muiden osallistujien osallistumispostauksia joita olen jo nähnyt, vinkatkaa kommenteissa jos on lisää:

 

Jokken runonurkka

Sataa valoa

Tahaton lueskelija/näytelmät

Tahaton lueskelija/kuunnelmat

Tarukirja