Hieman yli vuoden kestänyt näytelmälukuhaaste Shakespearen sisarukset on saatu loppuun, itse laitoin viimeisen kirjan kuun loppuun klassikkohaasteeseen.
Tätä myötä luettuja kirjoja tuli yhteensä 16, ja kun kahdessa kirjassa näytelmiä oli neljä ja kahdessa kolme, yksittäisiä näytelmiä tuli 26, listana seuraavanlainen (kategoriaselitykset löytyvät haastepostauksesta). Ja alahaasteitakin sain napsittua aimo joukon.
Pierre Beaumarchais - Le barbier de Séville BDFG, 1700-luku
Minna Canth - Papin perhe ACFH, 1800-luku
Corinne Fleurot - Contre toute attente ADEG, 1900-luku
Christopher Fry - Curtmantle BDFH, 1900-luku
Henry de Montherlant - La Mort qui fait le trottoir BDFG, 1900-luku
Nathalie Sarraute - Le mensonge ADFH, 1900-luku
Georges Bernanos - Dialogues des Carmelites BDFH, 1900-luku
Josiane Balasko - Dernier rappel ADEH, 2000-luku
Perushaaste: suoritettu
Monipuolinen lukija: suoritettu
Perehtyvä lukija: suoritettu A (naiskirjailija), B (mieskirjailija), D (ei-suomalainen kirjailija), E (elävä kirjailija), F (kuollut kirjailija), G (kirjailija jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin), H (kirjailija jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin)
Historiallinen lukija: suoritettu
Minna Canth - Papin perhe ACFH, 1800-luku
Corinne Fleurot - Contre toute attente ADEG, 1900-luku
Christopher Fry - Curtmantle BDFH, 1900-luku
Henry de Montherlant - La Mort qui fait le trottoir BDFG, 1900-luku
Nathalie Sarraute - Le mensonge ADFH, 1900-luku
Georges Bernanos - Dialogues des Carmelites BDFH, 1900-luku
Josiane Balasko - Dernier rappel ADEH, 2000-luku
Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1 BDEG, 1900-luku (4 näytelmää)
Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora ADEG, 1900-luku
Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä ACEG, 2000-luku (4 näytelmää)
Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook BDEG, 2000-luku
Molière - Les précieuses ridicules BDFH, 1600-luku
Andrée Chedid - Théâtre 1 ADFG, 1900-luku (3 näytelmää)
Andrée Chedid - Théâtre 1 ADFG, 1900-luku (3 näytelmää)
John Webster - The Duchess of Malfi BDFG, 1600-luku
Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire BDFH, 1900-luku (3 näytelmää)
Perushaaste: suoritettu
Monipuolinen lukija: suoritettu
Perehtyvä lukija: suoritettu A (naiskirjailija), B (mieskirjailija), D (ei-suomalainen kirjailija), E (elävä kirjailija), F (kuollut kirjailija), G (kirjailija jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin), H (kirjailija jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin)
Historiallinen lukija: suoritettu
Koska haaste sai inspiraationsa havainnosta, että en ollut lukenut juuri lainkaan naisten kirjoittamia näytelmiä, kiinnitin siis lukuvalinnoissa huomiota siihen, mutta samalla myös muihin kategorioihin, ja määrän ohella jahtasin noita eri kategorioita ja niiden yhdistelmiä, ja sainkin jo kirjoilla haltuun melkein kaikki kategoriat (naiset ja miehet, elävät ja kuolleet, vanhat tutut ja uudet tuttavuudet), ainoa joka jäi puuttumaan olivat suomalaiset kirjailijat (ja niissäkin jos laskisin näytelmiä eikä kirjoja, saisin tarvittavat viisi kokoon, kiitos Saara Turusen neljän näytelmän kokoelman). Alun perin oli aikeita etsiä enemmänkin kotimaista luettavaa vaikkapa projekti Gutenbergista, mutta se nyt jäi.
Lukukieliä oli kolme ja sattuneesta syystä ranskalaiset olivat varsin runsaasti edustettuina kymmenellä kirjailijalla: pari englantilaista ja yksittäiset amerikkalainen ja itävaltalainen mahtuvat mukaan.
Olen aiemminkin pitänyt näytelmien lukemisesta, ja haaste ei heikentänyt mieltymystäni. Muussakin kirjallisuudessa minua viehättävät erityisesti henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ja dialogivetoisuus, ja luonnollisesti näytelmät tekevät tätä ihan perusluonteeltaan. Toisaalta kiinnostavat myös jotkut kerronnalliset ratkaisut: behavioristinen kerronta, jossa suhteita ja psykologiaa esitetään puheen ja toiminnan kautta, fragmenttisuus ja symbolisuus, eri tapahtumien ja tapahtumasarjojen jukstapositiot, rinnastumiset, sekoittumiset, kaikki juttuja jotka proosassa kävisivät kokeellisiksi ja näytelmissä ovat ihan selkeää peruskauraa.
Ja olen myös maininnut aiemmin että näytelmät ovat myös hyvä lajityyppi ei-täydellisellä vieraalla kielellä lukemiseen, ainakin jos ei ihan niitä tosi vanhoja lyyrisiä luettavaksi valitse: kerronta on dialogia, joka on se osuus kielestä jota yleensä parhaiten on opeteltu.
Niinpä voin luvata, että näytelmiä tulee lukemisissani ja blogissa olemaan myös jatkossa: kaikkia hyllyssä olevia en ehtinyt vielä lukea, ja paljon löytyy lisää kirjastosta ja muualta...
Tuo saatavuuskysymys oli kuitenkin asia, johon kiinnitin haasteen aikana huomiota, ja osaltaan sain selitystä mistä syystä aiemmin lukemani näytelmäkirjailijat olivat lähes kategorisesti kaikki miehiä.
Olen aiemminkin jo pohtinut sitä, että naiskirjailijoilta tunnutaan julkaistavan käännöksiä vähemmän (tai ainakin käännöksiä jotka minua kiinnostavat), mutta nyt havahduin siihen, että itse asiassa näytelmien osalta myös mieskirjailijoiden julkaisu on aika onnetonta. Aikoinaan kun suomalaista kirjallista kulttuuria on rakennettu, niin siihen on kuulunut varsin runsas määrä myös maailman näytelmäkaanonia, Shakespeare, Ibsen, Tsehov, Goethe, Molière, Racine, Strindberg, Holberg, antiikin kreikkalaiset jne jne aina jonnekin Brechtin tienoille asti, mutta kun aloin etsiä toisen maailmansodan jälkeisiä suuria nimiä (ja vähän 1900-luvun alkupuolisiakin) Kirjasammosta ja Helmet-kirjastojen valikoimasta niin sain pitkän rivin eioota tai satunnaisia yksittäisiä teoksia. Beckettin Godot, Sartren pari näytelmää, yksi Ionesco, muttei Williamsia, Pinteria, Havelia, Pirandelloa, Stoppardia, Fota, Fossea jne (joiltain näiltä kirjailijoilta löytyy kyllä muuta kuin näytelmätuotantoa). Ja ei-niin-yllättäen naisetkin näytelmäkirjailijoina tapaavat olla tätä modernimpaa polvea joka siis pääsääntöisesti on sivuutettu.
Lisää urkittuani ja kyseltyäni tuli kyllä ilmi, että teatteria varten käännöksiä on tehty paljonkin, ja niitä löytyy jopa luettavaksi joistain kirjastoista (pääasiassa teatterikorkeakoulun omasta kirjastosta, mutta joissain alueellisissa kirjastoissa oli myös jonkin verran teoksia, mahdollisesti koska joku sopiva henkilö oli omia kappaleitaan niille lahjoitellut). Kirjastotietojen perusteella tosin julkaisut tapasivat olla monistenippuja ja vastaavia, eli nimenomaan teatteriväen omaan käyttöön...
Eli näytelmiä, noita moderneja klassikoitakin, käännetään ja ne ovat osa teatterirepertuaaria, mutta ei voida sanoa että ne olisivat osa kirjallisuutta, kirja-alan toimijat eivät niihin näköjään helposti koske ja tästä syystä saatavuus on samizdat-linjaa: jos oikeitä henkilöitä tunnet, saattaa monistenippu jostain löytyäkin.
Kiinnitin huomiota myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaisiin: tällä kertaa mukana oli muutamakin teatteritaustainen kirjailija, ja erityisen kiinnostavaa oli, että ainakin parin "esikoiskirjailijan", voittaja Terhi Kokkonen mukaanlukien, tuotannosta löytyi ennen ehdokaskirjaa jo näytelmätuotantoa (aiempina vuosina on tietysti samassa kisassa ollut ehdolla myös kirjailijoita, joilla on jo lasten- ja nuortenkirjatuotantoa, mutta kun ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja ilmestyy niin on sujuvasti "esikoiskirjailija". Tietokirjakaan ei havaitusti vie esikoiskirjaneitsyyttä).
Tämä vain vahvistaa ajatusta, että suomalaisessa kirjallisuuskäsityksessä (aikuisten) romaani on muotona valtavan ylikorostunut: runous ja novellikokoelmat ilmeisesti lasketaan vielä kirjallisuuden piiriin joskin marginaaliin (siinä määrin etteivät edes saa kisata siitä ainoasta kirjallisuuspalkinnosta jolla on relevanssia, aikuisten kaunon Finlandiasta) mutta muilla menee vielä heikommin, niin käännöksinä kuin kotimaisena tuotantona.
Oma pohtimisen aiheensa olisi milloin ja miksi tuo on tapahtunut, koska kuten sanoin, 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla näytelmät olivat kuitenkin selvästi olennainen osa kirjallisuutta, ja suomenkielisen kirjallisuuden esikuvan, Aleksis Kiven, tuotannossa nämä ovat isossa osassa. Joskin tuntuu että nykykatsannossa Kivi on yhä enemmän ja enemmän yksinomaan Seitsemän veljeksen kirjoittaja, kirjan, joka voidaan lukea romaaniksi ja romaanina, ja Nummisuutarit, Kihlaus, Kullervo, Lea jne yhä aktiivisemmin unohdetaan. Ja että kansalliskirjailijan viitta on muutenkin liukunut Väinö Linnan harteille, tämän tuotanto kun on näppärästi romaaneja. Mm. englantilaisilla ja ranskalaisilla Shakespeare ja Molière ovat niin tiukasti kiinni näytelmämuodossa, että se pakostakin pysyy osana kirjallisuutta...
Koska tällainen kirjallisuuden yksipuolistuminen on ihan periaattessa, no, tylsää, on se hyvä syy pitää näytelmiä esillä myös kirjallisuutena, lukea niitä ja kirjoittaa niistä vaikka sitten blogiin. Ja ilahduttavasti tähän haasteeseen tarttui myös joukko muita bloggareita, yhdessä on luettu hyvinkin runsas valikoima mitä moninaisimpia näytelmiä, monet sellaisia joita tuskin on muuten ikinä blogattu tai ehkä muutenkaan laajemmin kirjallisuuskeskustelussa ja medioissa esiin nostettu, ja päälle myös kiinnostavia huomioita ja ajatuksia näytelmien muodosta, historiasta jne. Kiitos osallistujille, teitte tästä onnistuneen haasteen.
Tässä muiden osallistujien osallistumispostauksia joita olen jo nähnyt, vinkatkaa kommenteissa jos on lisää:
Tasapainoinen ja selkeä raportti näytelmäin lukuhaasteesta. En tosin tajunnut kovin paljoa noista jukstapositioista, lienenkö niitä näytelmissä huomannutkaan. Mutta ennen kaikkea näytelmistä kirjallisuutena ja nimenomaan julkaistuina ja kansan saavutettavissa olevina teoksina olen samoilla linjoilla. Kirjainkustantamot joutuvat tietenkin painottamaan toimintaansa niille alueille, joissa myyntiä syntyy. Jos myyntiä olisi reilusti, varmasti myös näytelmät ja niitä paremmin kaupaksi menevät novellit ja runotkin saisivat tilaisuutensa. Merkillepantava oli Mediapinta-kustantamon ratkaisu julkaista sata suomalaista runokirjaa ja vielä jatkaa tätä julkaisemista sen jälkeenkin. Yhtä merkillepantavaa on se, että kirjastot eivät hanki kyseisiä kirjoja hyllyilleen, koska kuulemma "omakustannekirjoilla ei ole kysyntää". Näin minulle vastattiin Siilinjärven kirjastosta, kun ehdotin hankittavaksi muutamia runokirjoja. Sama pätee varmasti myös näytelmiin. Aikoinaan Siilinjärvelläkin toimi divari, joka myi ihan kelpo kirjallisuutta. Kysäisin kerran olisiko omistajan eteen sattunut Euripideen näytelmää ja hän kiekaisi, että eihän sellaisia juurikaan liiku ja sitten tuli hänen mielipiteitään siitä, millainen tuppukylä Siilinjärvi on. Markkinoinnissa ylipäätään joudutaan ottamaan huomioon seutukunnan asukasmäärä, josta voi kyllä arvioida paljonko potentiaalisia asiakkaita voisi olla. Kuopiossa ainoa kaupallinen divari on vielä toiminut, mutta minäkin asioin ihan hinnan perusteella pääosin kierrätyskeskuksissa, joissa toisinaan voi tehdä löytöjä, mutta näytelmäkirjoja olen löytänyt perin harvoin. Kirjastojen poistomyynneissä voi tavata klassikkonäytelmiä, kuten Ibsenin kirja, jonka satuin joitakin vuosia sitten hankkimaan ja nyt sitten lukaisin. Kirjadivareitten asiakaskuntaa on valtavasti kasvattanut nettimyynti, mikä on erittäin hieno asia ja toimii mainiosti. Myös yksityiset ihmiset myyvät tori.fi -sivustolla ja vastaavilla netin markkinapaikoilla kirjoja. Viime elokuussa ostin Minna Canthin näytelmiä koosteena Kuopion rompetorilta. On mielenkiintoista seurata miten uusi finna.fi -sivusto tulee kiskaisemaan tuulta purjeisiinsa. Sieltä kautta pitäisi kai jossain vaiheessa näkyä koko valtakunnan kirjastojen varastot, jos olen oikein käsittänyt. Kaukolainojen hinnat ovat toistaiseksi aika korkeat, saa nähdä tuleeko asiaan joskus jotain parannusta kansansivistyksen nimissä tai muutoin.
VastaaPoistaJeps, tällä hetkellä kai muusta tuotannosta tunnetut kirjailijat kuten se Saara Turunen tai Pirkko Saisio tai Kari Hotakainen voivat saada näytelmiään ihan jonkinkokoisilta kustantajilta (myyntilukuja en arvuuttele, tuskin ne romaanien vetoisia ovat), jotain muita tulee sitten näiltä marginaalisemmilta julkaisijoilta, ntamosta Mediapintaan...ja kuten mainittu käännöksillä näkyy olevan vielä nihkeämpää.
VastaaPoistaAloin huvikseni miettiä myös että milloinkohan joku näytelmä on saanut jonkun merkittävän kirjallisuuspalkinnon. Tai ollut edes ehdolla. näytelmäteksteille näkyy olevan oma Lea-palkinto, ja jostain Finlandiasta on ollut blokattuna, mutta vaikka Runeberg tai Kiitos kirjasta...
Ja tosiaan mietityttää tämä kun sen verran olen divareita ja kirjastojen kirjavarastoja kierrellyt että olen voinut huomata, että näytelmät olivat hyvinkin arvossaan kirjallisuutena silloin 1900-luvun alkupuoliskolla, jolloin suomesta tehtiin sivistyskieli kääntämällä isot klassikot, ja kotoperäisetkin näytelmäkirjailijat saattoivat olla yhtaikaa arvostettuja ja tunnettuja nimenomaan näytelmistään.
Hyvä yhteenveto, ja näinhän se on, ettei ainakaan uudemmista (1900-luvun alkua myöhemmistä) näytelmistä ainakaan kirjallisuutena juuri puhuta tai kirjoiteta Suomessa. Teattereissa on kuitenkin kävijöitä, joista monet harrastavat varmaan myös lukemista, joten miksi he eivät lue näytelmiä? Eikö kouluissa äidinkielentunneilla lueta näytelmiä vaan pelkästään proosaa ja runoja, jolloin näytelmämuoto jää koululaisille vieraaksi ja ehkä vähän pelottavaksi? Runokirjojen myyntikään ei varmaan ole päätä huimaavaa, mutta runokirjoja julkaistaan kuitenkin paljon ja niitä hankitaan kirjastoihin, ja merkittäviä ulkomaisia runoteoksia käännetään suomeksi, joten miksei näytelmiä? Ja varsinkin kun näytelmistä on jo tehty käännökset, miksei niitä julkaista suomenkielisen kulttuurin monipuolistamiseksi kirjoina? Nuo mainitsemiesi näytelmäkirjailijoiden näytelmät kuuluvat minusta kyllä maailmankirjallisuuden kaanoniin (paitsi Fossea en tunne, enkä kyllä Holbergiäkään sen puoleen).
VastaaPoista1900-luku on minusta romaanin (ja runouden) vuosisata, kun taas sitä ennen vielä 1800-luvulla romaaneja pidettiin ehkä vähän heppoisena kirjallisuudenlajina, enemmän viihteenä (ja romaanimuotokaan ei vielä 1800-luvun alussa ollut kai kovin kehittynyt), kun taas epiikka/lyriikka ja draama oli syvällistä ja painavaa kirjallisuutta. Ehkä romaanimuodon korostuminen 1900-2000-luvuilla on jonkinlainen vastareaktio tälle, vaikkei korostuminen muissa maissa ehkä ole ollutkaan yhtä voimakasta kuin Suomessa?
Joka tapauksessa, kuten sanot, on ollut kiva lukea postauksia näytelmistä ja tutustua hyvin monenlaisiin näytelmiin ja niiden kirjoittajiin. Kiinnostavia näytelmäkirjailijoita on löytynyt paljon enemmän kuin haasteen alussa odotin. Kiitos haasteesta!
Jep, hämmentävä piirre on että käännöksiä kuitenkin on, ja oletan että ne ovat ihan laadukkaitakin, mutta kustantajat eivät selvästikään ole kiinnostuneita (ja varmaan syynsä on ostavassa ja lukevassa yleisössä, ja tietysti myös kirjallisuusmediassa, mutta kummallista se on silti).
PoistaLudvig Holberg on vähän unohdetumpi norjalais-tanskalainen, mutta Jeppe Niilonpoika ja Valtioviisas kannunvalaja ovat kyllä jälkiä jättäneet klassikko-tasoisesti (ja kun Jepen luin joku vuosi sitten niin tuli kyllä aika vahva fiilis että Aleksis Kivi myös Holberginsa tunsi), ja Jon Fosse, myös norjalainen, lienee tällä hetkellä aktiivisista näytelmäkirjailijoista arvostetuimpia (ja kun esim. niitä Nobel-veikkauslistoja näkee niin on näytelmäkirjailijoista kärkipäätä) ja myös erinomaisesti tutustumisen arvoinen.
Ja joo, romaanilla meni oma aikansa kehittyä, aikana jolloin lyriikka ja näytelmät olivat ylivertaisesti arvostetummat lajit (ja nyt kun klassikkohaasteeseen luettiin parissakin blogissa Woolfin Omaa huonetta, niin siinähän kanssa sivutaan tätä aihetta).
Ja kiitos tosiaan osallistumisesta, sinullakin oli hyvin kiinnostavia nostoja, niin kirjailijoiden tasolla kuin yleisemminkin teatterin historiasta.
No nyt kun sanoit, niin Ketjukolaajahan on kirjoittanut tuosta Valtioviisaasta kannunvalajasta ja Jepestäkin, kirjailijan nimi ei vain ollut jäänyt mieleen. Ja Fossestakin olen joskus lukenut (Hyönteisdokumentista?), mutta hän on jäänyt minulle kuitenkin aika tuntemattomaksi (noita muita uudempia mainitaan sen verran usein kirjallisuusteoksissa, että minulla on jonkinlainen käsitys heidän teoksistaan, vaikken olekaan lukenut niitä).
PoistaJon Fossea haastateltiin sunnuntaina FEM/Teema-kanavalla esitetyssä ohjelmassa. En tuntenut herraa ennen sitä. Kun olitte nostaneet hänet esille, ajattelin katsella ohjelman. En tiedä onko järkevää sanoa mitään miehestä, kun en ole hänen tekstejään lukenut, joten julkaisen tässä mietteitäni Fossesta sen ohjelman perusteella.
PoistaFossen sanottiin kuvaavan sellaista, mitä ei sanota(?). Kai se tarkoitti sitä, että näytelmissä ei kerrota ihan kaikkea, että jätetään oleellinen kertomatta. Tällainen muistuttaa amerikkalaista Raymond Carveria, joka taisi todeta, jotta jännitettä luo se mikä jätetään pois (esimerkkinä vaikkapa novelli Niin paljon vettä niin lähellä kotia). Ohjelmassa Fosse, joka siis on kääntynyt katolilaisuuteen, kertoo että Jumalasta ei voi sanoa tai kirjoittaa mitään. Perustelu oli jotain sen tapaista, että Jumala on sen verran mahdoton ihmisen käsittää, että ihminen voi vain yrittää tavoittaa Häntä. Jumalasta kirjoitettu on aina kiistanalaista, koska ihmiset lähestyvät Jumalaa eri tavoin ja iskelmää lainatakseni "sanat eivät riitä kertomaan".
Jos ajatellaan, että asioista kerrotaan kajoamatta niihin täsmällisemmin, päädytään juuri sellaiseen kerrontaan, jota nykyisin runoudessa ja kuunnelmissa ja luultavasti uusissa näytelmissäkin harrastetaan, että taiteennauttijan on itse hahmotettava se, mistä taideteoksessa kerrotaan. Suoraan sanoen tällainen on minusta piilottelua. On ymmärrettävää, että kaikista asioista ei ole helppo muodostaa lopullista kantaa, itse asiassa voi olla aika tylsää, jos jokin lukkoon lyöty kanta esitetään. Mitäpä kertomista sitten enää on. Ja miksi kirjoittaa kokonainen näytelmä, jos asian voi ilmaista lyhyesti? Minusta parhaat kirjoittajat onnistuvat asettamaan päähenkilönsä sellaiseen tilanteeseen, että heidän päättäväinen kantansa joutuu koetukselle, saattaa jopa kääntyä vastakohdakseen. Tietysti voidaan kysyä, sanotaanko tällöin sen enempää kuin mikäli ei sanottaisi mitään, mutta jos mitään ei voida sanoa, miksi ylipäätään sanoa mitään? Fosse tuntuikin olevan vähän niillä haminoilla itävaltalaisessa kirkossa, jossa hän vain halusi tuntea ennen häntä kirkossa käyneitten, ennen häntä eläneitten perinteen jatkuvan itsessään ja jotenkin ylevöittävän häntä.
Fossen näytelmiä on tosiaan vain neljä (?) kpl taidekorkeakoulun kirjastossa ja olikohan yksi kuunnelmaksi muokattu Jyväskylässä lainattavissa. Mitä niitä näytelmä"monisteita" olen nähnyt, eivät ne poikkea niistä "kirjoista", joita Kuopion kirjastosta lainasin. Ihan niissä on kannet ja kansikuvat jne.
Valtioviisas kannunvalaja muuten on tosiaankin kuuluisa näytelmä eikä ihan syyttä. Minusta siinä voi jopa nähdä mielenkiintoisen piikin, kun kannunvalaja (olkoonkin että huvittavassa paikassa) alkaa pohdiskella ääneen, että Hampurin olisi hyvä saada siirtomaita niin kuin muillakin mailla on. Taloudelliselta kannalta tämä olisikin ollut mainio ajatus, niin ettei itseoppineen kannunvalajan ajattelu suinkaan täysin höpsöä ole, vaikka nykyään siirtomaitten hankkiminen kuulostaakin kaamealta alistamiselta.