Paavo Haavikko - Ylilääkäri

Tämäkin kansi on Kirjasammosta 

Kaksi lyhyttä näytelmää Paavo Haavikolta. 

Ensimmäisessä, kirjalle nimen antavassa kamarinäytelmässä, ylilääkärin vaimo juhlii 60-vuotispäiviään, sisarukset ja näiden lapset ovat kokoontuneet illalliselle, mutta ylilääkäri (näytelmän keskushenkilö, mutta samalla ainoa nimettömäksi jäävä) on järjestänyt juhlista varsin epämiellyttävän tapahtuman...ja taustalla on myös vaimon isän selvittämätöntä kuolinpesää, jonka ylilääkäri suo hyvin pysyvän selvittämättömänä toisten toiveista huolimatta. 

Jälkimmäisessä, Agricola ja kettu, ollaan historiallisessa aiheessa 1500-luvun puolivälissä. Kustaa Vaasa lähettää Mikael Agricolan Venäjän tsaarin luo rauhanneuvotteluihin, tsaari Iivana Julma suhtautuu neuvotteluihin enemmän oikukkaasti kuin yhteistyöhaluisesti, ja paluumatkalla sairas Agricola kuolee järven jäällä, nähtyään ketun jonka on nähnyt jo nuoruudessa ja jonka on kohdannut myös Kustaa Vaasan ja Iivana Julman hahmossa...

Eivät nämä kumpikaan tarinavetoisia näytelmiä ole, mutta varsin erilaisista konteksteista huolimatta kummassakin on keskeisenä ideana  suhteellisen tolkullisten henkilöiden yritykset neuvotella omapäisten ja kohtuuttomien auktoriteettihahmojen kanssa, varsin huonolla menestyksellä...(ja mieleen tuli että Haavikko oli kirjailijuuden ohella liikemies, talouskysymykset olivat näissä neuvotteluissa molemmissa esillä).

Jälkimmäisessä näytelmässä kiinnostivat myös uskonnolliset kysymykset: reformaatio oli tietysti täydessä vauhdissa, mutta Kustaa Vaasan intressi aiheeseen keskittyi tasan tarkkaan kuinka saada nyhdettyä kuninkaan kirstuun kirkoista kaikki vähänkin rahanarvoinen tavara, Turun tuomiokirkon kattoa myöten, ja vaikka Agricolalla olikin kiinnostus puhtaaseen oppiin, tuli hän kuitenkin varsin epäluuloiseksi siihen millaiseksi reformaatio oli muodostumassa.

3. JÄSEN: [...] "Pyhä Neitsyt", hän sanoi "jos Jumalalla ei ole äitiä, jota maailma muistaa, kasvaa maailmasta orpo, ja jos Jumalan äidillä ei ole äitiä jota alati muistetaan, unohtaa maailma mikä on sen suku, ja siitä kasvaa kevoton ja säädytön maailma." Ja hän rukoili Neitsyt Mariaa ja itki, ja kun reki liukui Kuolemanjärven jäälle, hän meni tajuttomaksi.  

Kiinnostavia tekstejä, vaikkei nyt suuriksi suosikeiksi nousekaan...mutta Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 13. Kirjassa on syntymäpäivät. 

Irma Tähtiranta - Suunemin vaimo

Kansikuva Kirjasammosta; oma kappaleeni oli kansipaperiton 

Lisää nostoja hyllyjen kätköistä: Irma Tähtirannan ilmeisesti ainoa teos, pienoisromaani joka on ottanut aiheensa Vanhasta testamentista, 2. Kuningasten kirjan luvussa 4 kerrotusta episodista profeetta Elisasta ja Sunemissa asuvasta naisesta, jonka luona hän usein majoittuu matkojensa varrella ja jonka pojan hän herättää kuolleista. 

Kirjan alkupuoli onkin varsin mielenkiintoinen, minämuotoinen eksistentialistinen ajatusvirta jossa Suunemin vaimo pohtii omaa elämäänsä ja asemaansa, nuorena naisena jolla on vanhempi, varakas puoliso, eikä taloudellisesta hyvinvoinnista ole huolta, mutta nainen kuitenkin katselee ulos tielle, kaivaten elämäänsä jotain muuta, jotain enemmän. Paljoa ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, ja tästä nainen-katsoo-ikkunasta-teemasta tuli mieleen aiemmin lukemani Zoyâ Pirzâdin kirja jossa toteutetaan samoja aiheita samanhenkisessä ympäristössä.

Kun pohdinnassa käytetään kuitenkin vieraannuttavaa kerronnallista ratkaisua, että päähenkilömme nimi ei käy ilmi, ja kertoja viittaa jatkuvasti itseensä "Suunemin vaimona" tai emäntänä tai vastaavilla termeillä (ja Suunem on siis paikannimi, ei naisen puolison nimi), minämuotoisuudesta huolimatta kertoja tuntuu olevan vieraantunut itsestäänkin, ja tämä antaa kirjan psykologialle varsin omalaatuisen sävyn: feministiselle luennalle tästä varmaan löytyisi pureskeltavaa. 

Kirjan jälkipuoliskolla on sitten enemmän esillä nuo Raamatussa kerrotut tapahtumat, ja tämä tuntuu tavanomaisemmalta Raamattu-dramatisoinnilta: pätevää ja kai näiden laittaminen kirjaan tuntui välttämättömältä, mutta alkupuoleen verrattuna, no, tämä oli tavanomaisempaa. Epilogiin tulee vielä kommentointia sodasta, mikä kirjan ilmestymisaikaan (1948) oli tietysti yhä kovin lähellä ja melkein pakollista, ja nykyaikanakin toki yhä akuuttia...

Osat eivät siis muodosta ihan täyttä kokonaistaideteosta, mutta kirjassa oli kyllä ansionsa ja kiinnostavuutensa, harmi ettei tuotantoa tullut sitten enempää.

Minä sanon näin, vaan niin satutettu minä olen, vaikka kohta tiedän, että sen köyhän lesken hätä oli suurempi kuin Suunemin vaimon ja että kansan hätä paljon suurempi on. Sillä minä olen ihminen, Suunemin vaimo, ja kauhean yksin.
Ylevä on Israelin Jumala. Minun tulee olla kiitollinen, ettei minua uhkaa velkavankila, ei nälkä, ei orjuus, ei minua eikä minun syntymättömiä lapsiani, jopa että asun varakkaana keslellä kansaani. Varakkaassa talossa, jossa ei huolta huomisesta, jossa on yli oman tarpeen viiniä, viljaa ja öljyä. Vaan on kuin syyttäisi.
Ei elämä minun vuokseni hievahda, minulla kun on kaikki hyvin. 

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 20. Haluaisit olla joku kirjan hahmoista: tokihan Elisa voisi olla.  

Unto Seppänen - Jumala kulkee

Pikkuhiljaa edistetään myös Suomen kirjat -haastetta poimimalla luettavaksi sopivan kuuloisia kirjoja minulle vhemmän tutuilta kirjailijoilta aukkovuosille: vuodelta 1929 löytyi tällainen Unto Seppäsen novellikokoelma. 

Kirjailijasta olen nimen joskus nähnyt mutta en muuten tiennyt tästä mitään, mutta kirjan aloittavasta niminovellista tuli heti mieleen tulenkantajat: sokean päähenkilön aistikokemuksia kuvataan kovin ekspressionistisesti ja myrskyisästi, vähän kauhusävyihinkin flirttaillen, mieleen tulevat Kailas ja Vaara ynnä muut. Ja kun kirjailijatietoja kävin sitten katsomassa, niin näköjään Seppänen nuorena näissä piireissä liikkui, vaikka näköjään kunnostautui enemmän karjalaisen elämänmuodon usein leikkisänä kuvaajana (ja kas, kirjaansa perustuvan elokuvan Evakko olen nähnyt, Ville Salmisen varsin epätasaisen tuotannon paras filmi). 

Ja molempia puolia löytyy kyllä kirjan novelleista, on niin humoristisia kansankuvauksia kuin modernia sykettäkin. Ja siitä tuleekin hieman ongelmallista, mitään linjaa ei kirjassa oikein ole, tuntuu että Seppänen ottaa tässä varsin selvästi muodikkaita vaikutteita muilta, mutta aika moni novelli jää mitäänsanomattomaksi, muodikkuus on tärkeämpää kuin omat ansiot. No, niminovelli on eittämättä tunnelmallinen, ja 'Hei, hevonen!' ja 'Elämän rinteellä' olivat kanssa symppiksiä, eli kirja osuu kyllä "tulipahan luettua"-kategoriaan.

Helmet-haasteessa laitan kirjan vaikkapa kohtaan 41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis: oman aikakautensa ominaista grafiikkaa, joka viehättää kyllä minua. 

Manu Kuutti - Pörri

Kirjan kannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa, ja kun kyseessä on tekijänsä esikoisteos, niin tuotannon tai maineen perusteella ei ennakkotietoja ollut, mutta kuten olen aika ajoin maininnut, mielelläni tartun novellikokoelmiin minulle aiemmin tuntemattomilta kirjailijoilta, on ne yleensä vaivan väärtejä.

Tai mitenköhän tämän teoksen sitten luokittelisi: kirjassa on 133 lyhyttä tekstiä, melkein kaikki yhden sivun tai alle, ja tyylejä on kerrotuista anekdooteista jonnekin proosarunojen tai aforististen huomioiden suuntaan. Ja tekstit liittyvät yhteen, fragmenteista muodostuu kuva nimihenkilö Jani Pörrin ja tämän sekalaisen ystäväjoukon elämästä: monia tekstejä voi makustella erilläänkin sen verran kun mieli tekee, ja osa ehkä voisi sopia dramaattisen ääneenluennan materiaaliksi, mutta henkilöiden ja näiden suhteiden parempi hahmottaminen taas vaatii asioiden yhdistelyä ja kokonaisuuksien hallintaa (enkä itse tainnut ihan pysyä mukana kaikissa).  

Vaikka varsinaisesti huumorikirjasta ei olekaan kyse, on yleissävy, no, huvittunut: ironiaa on vahvasti mukana mutta sellaisella leppoisan ymmärtävällä tavalla. Päähenkilöt ovat siinä vaiheessa, jossa röpöttely, bändihommat yms. ovat olennainen osa elämää mutta jossa ne eivät enää ehkä voi olla koko elämä, ja tästä murrosvaiheesta, joka yhdestä kulmasta katsottuna voi näyttää rappiolta, vaikka aika usein myös aika seesteiseltä ja herttaiselta. Ja tästä ristiriidasta, vilisevien kulttuuriviittauksien ja hohdokkaan fraseerauksen ja banaaliuden tasapainotteluista, riittää ammennettavaa. 

Toisaalla huomaan mainitun Bukowskin: en ole lukenut vaikka maineelta tunnen, sen sijaan mieleen tuli vähän joku aika sitten lukemani Tapani Rytöhongan sarjakuvat, heille joille tekijä on tuttu (ja ei kirjan kannen tehnyt Juho Juntunenkaan ole myöskään kaukana), ehkä myös koherentimpi versio Richard Brautiganista. Kirjailija on taitava sanankäyttäjä ja fraseeraaja, joskin fragmenttisia esikoiskirjoja lukiessa, olivat ne sitten runoa tai proosaa, mieleen tulee kuinka paljon niissä oli pöytälaatikkoon koottuja sormiharjoituksia kun laajempien kokonaisuuksien kanssa ollaan vielä epävarmoja. Tämä käy tälläkin kertaa mielessä, mutta jos pitäisin sitä häiritsevänä, en lukisi tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia, ja jatko näyttää mitä sitten tulee. 

Love is All Around

Jani ja Anton käyvät työväenopiston kitarakurssia, jonka mairealta opettajalta Jani on saanut erityisluvan käyttää bassoa. Muiden soittaessa kuusikielisillään Love is All Aroundin sointuja, hän aika ajoin napauttaa tšekkiläisen diskobasson vapaata kieltä. Toista kertaa kaksikko ei näin hidastempoiselle kurssille tule, mutta juuri silloin Janin tyhjälle pupetille ilmestyy poikien rakkauselämiin liittymätön kihlasormus. Sormus on vaaleansinisessä kirjekuoressa, jossa lukee Jarkolle, ja se on viereisessä luokassa neulovan, pelokkaan ex-tyttöystävän jättämä. Vuosia myöhemmin Janin koulukaveri, rakkauden riepottelema Jarkko, päätyy ensin poliisiksi, sitten politiikkaan. Maailma on julma. 

Kirjan on lukenut myös Ellen. Ja Helmet-haasteessa olkoon 5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat (kirjassa on luku nimeltä Epilogi). 

Pirjo Kotamäki - Villit linnut olkapäillä

Pari vuotta sitten luin Pirjo Kotamäen säeromaanin Paavo Ruotsalaisesta, ja huomasin tuotannossa muitakin kiinnostavan oloisia nimikkeitä, runoteoksia huomattavien henkilöiden elämästä...nyt sitten vuoroon tämä muutaman vuoden takainen teos, kun vietetään Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, 800 vuotta taivaallisesta syntymäpäivästä. 

Vaan mikäköhän kategoria tähän pätee: lähestyin teosta ensin samassa säeromaanin tai eeppisen runouden hengessä kuin tuota Petäjäistä leipää, mutta sellaisena tämä tuntuu työläämmältä. Vaikka yksittäiset runot muodostavatkin syklin joka seuraa Franciscuksen elämän vaiheita, niin kerronnallisuus on aika väljää ja ajoin hämärääkin: kun itse tunsin Franciscuksen vaiheet ja aimo joukon myös tähän liittyviä legendoja niin hahmotin viittaukset, mutta jos päähenkilö ei ole niin tuttu, niin tämä kerronnallinen puoli taitaa mennä helposti ohi. Ennemmin kuin epiikkaa, kyseessä on juurikin Franciscuksen elämästä inspiroitunut runosarja (jossa toki hyödynnetään roolirunouden keinoja, äänessä ovat niin Franciscus itse kuin jotkut läheisensä).

Ja tietysti Franciscus itse on runoileva mystikko, ja erityisesti luonnosta mystistä kokemusta ammentava, mikä ei narratiivisesti helpota, mutta lyyrisesti toki tarjoaa paljon mahdollisuuksia väkevälle ilmaisulle, ja tätä Kotamäki hyödyntääkin. Ja vaikka luontosuhde onkin paljon esillä, niin perinteistä luontorunoa tämä ei ole, niin päähenkilö kuin kirjailija ovat avoimen tietoisia jumalallisesta läsnäolosta koko luomakunnassa...ja kun kyseessä ovat roolirunot, niin näkökulmahenkilön omakin olemassaolo on tavallista vahvemmin mukana, joten kuvauksessa tulee nimenomaan suhde luontoon luomakuntana, jossa on itse osana, kuin luonnonilmiöt sinänsä.  

Odotin enemmän säeromaanimaista kerronnallisuutta kuin sain, mutta otan tämän sitten lyyrisempänä ja mystisempänä tekstinä, jonka meditaatioihin lienee syytä itsekin palata mietiskelemään.

Laulukaskaan kevyt ruumis kämmenelläni.
Se lohduttaa minua.

Riivaajat tulivat ruumiini läpi,
ne tulivat ja kävivät kimppuuni yöllä, kun olin unessani,

silitän kaskasta sydämeni tahdissa, 
rukoilen yhä,
rytmi on oikea,

se alkoi laulaa hieman käheällä äänellään,
sen mielestä olin viikunapuu:
tunsin sen värähdykset kämmenelläni,
poimin ääntä sormenpäilläni,
ne kiihdytti värinää,
se lauloi ja sitä mukaa
sieluni rauhoittui,
ruumiini pääsi lepoon,
silitän yhä sen kevyttä kehystä ja se
laulaa omaa olemassaoloaan,
taivaallista keveyttä. 

Joel Haahtela - Tähtikirkas, lumivalkea

Pikkuhiljaa tutustun Joel Haahtelan tuotantoon, ensimmäisen kirjan luin viime vuonna ja nyt sitten toinen, Helmet-haasteen täsmäosumana.

Nuori mies kirjoittaa päiväkirjaa kaipauksensa kohteelle Pariisissa 1889: kuka on ajatukssissa ja kaipauksissa oleva henkilö ja mitkä arveluttavat olosuhteet ovat ajaneet miehen Suomesta Pariisiin, ne selviävät  pikkuhiljaa. Mies saa työpaikan modernin aallonharjalla olevassa huipputeknologiafirmassa, lennättimessä kansainvälisiä uutisviestejä vastaanottamassa, ja etenee itsekin journalistiksi, Pariisin maailmannäyttely henkii uutta suurempaa maailmaa, ja taiteetkin etenevät harppauksin, ollaan aivan uuden kynnyksellä.

Seuraavassa päiväkirjassa mies on Berliinissä 1913. Maailma on muuttunut, mies samoin, ja uusi aika antaa taas merkkejä itsestään, tällä kertaa tosin maailmansodan muodossa.

Kolmannessa päiväkirjassa 1920-luvun alussa mies matkustaa kaukoitään, nimellisesti journalistin töissä mutta enemmän lepäämisenä masennuksesta.

Ja neljännessä ollaan saksalaisessa mielisairaalassa 1936. Muidenkin, välissäolevien, päiväkirjojen olemassaoloon viittaillaan, mutta nämä neljä olivat, ainoat jotka löytää Helsingissä 2012 toinen mies, ensimmäisen lapsenlapsenlapsenlapsi. 

Kovin juonivetoinen teos ei siis ole, vaikka selkeä eteneminen ja elämäntarina siinä onkin. Nuori mies kärvistelee kaipauksessaan mutta samalla on täynnä toivoa ja suuria suunnitelmia. Mutta eläessään ja päiväkirjaa kirjoittaessaan hän toisaalta luo itseään enemmäksi ja samalla luopuu asioista, toisista puolista itsestään...edetään ammatillisesti, tullaan vakavaraisemmaksi, ja samalla kaipauksen kohde alkaa haipua mielestä, taiteelliset intohimot unohdetaan...vaan toki niihin palataan, mutta vasta sitten kun on jo kovin myöhäistä. Ja sama pätee maailmaan, 1800-luvun lopun mullistava tulevaisuus täynnä toivoa kääntyy maailmaksi matkalla maailmasotiin ja joukkomurhiin, jotain saavutetaan ja jostain luovutaan, ja oman viestinsä antaa vierailu Angkorissa, viidakkoon unohtuneessa vanhan korkeakulttuurin jäänteessä...

Kuvaus on kaunista, päiväkirjameskinnöissä niin kirjoittaja kuin ympäristönsä tulee eläväksi, vaikka ei tämä tässäkään maailmanajassa kovin hilpeä kirja ole. Vaan ehkä näin se menee ja on aina mennyt ja tulee jatkossakin menemään.   

Helmet-haasteessa tämä on tosiaan täsmäosuma kohtaan 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto. Ja vanhoja bloggauksia ilmestymisajan läheltä löytyy paljon, on Kirjavinkit ja Katja ja Omppu ja Pekka ja Sari jne.  

Joel Lehtonen - Munkkikammio

Lisää teoksia alagenrestä "ei-tyypilliset kirjat kirjailijoilta, jotka muistetaan nykyään yhdestä teoksestaan (jota en ole lukenut)": Joel Lehtonen on kyllä muutenkin jäänyt lukematta, vaikka muutama teos onkin ollut suunnitelmissa (ei tosin se Putkinotko ihan ensimmäisenä).

Mutta nyt sitten varsin varhainen runokokoelma, joka uteloitti nimellään. Lehtosen näkemykset monastisismista eivät tosin ole kovin ylevät, kun runoissa munkit mainitaan niin heidät rinnastetaan toistuvasti vankeihin...mutta tätä teosta, julkaisuvuosi 1914, edelsivät matkat eteläisempään Eurooppaan, ja paljon näissäkin runoissa ammennetaan välimerellisestä ja klassillisesta kulttuurista, mukana on Ranskan ja Italian romantiikan (ja hieman naturalismin) henkeä. 

Mutta täytyy sanoa, että runoilijana Lehtonen ei tässä oikein vakuuta. Kieli on koukeroista "runoilijakieltä", ehkäpä dekadenttin itsetietoisuuteen saakka, mutta sille ryhtiä antava mitallisuus on joskus poissa ja ollessaan läsnä on varsin vaatimatonta, jopa heikkoa. Runot ovat pitkiä, usein eeppisiä ja aika moni nimetty naisen mukaan: jotkut uudelleenkerrottuja tunnettuja tarinoita (kuten Delila) ja jotkut ihan omia kertomuksia. Ja se kerronnallisuus on näissä se ansiokkain puoli, ehkä siis hyvä että Lehtonen keskittyi tämän jälkeen proosaan (joskin kirjojen nimistä huomaan että kiinnostus koukeroiseen kieleen näköjään säilyy). 

No, Helmet-haasteessa saan kohdan 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa (mitä, eikö teidän talossanne ole munkkikammioita?) 

Angelica (ote)

Angelica! Niin katsoit kalpeana,
kun luotani sun syöksi tyly sana,
et tiedä mitä rakkauteni on!
Se, jota kutsui runo-taivaan ovi,
maan pääll' on tunnoton ja onneton.
Et tiedä, mitä tämä sydän on:
Raketti singottu taivohon!
Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi,
Kuin kupla hento, johon kuvansa
luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan
on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
Vain ilta-pilvein puna aaltoihin:
se hetken hohtaa. Lieska helvetin! 

Helvi Hämäläinen - Kylänruusut

Jatkan seikkailua Helvi Hämäläisen tuotannon parissa. Kirjailijan jälkimaine tuntuu nykyään olevan kahdessa hitissä (joista Säädyllistä murhenäytelmää en ole lukenut ja Sukupolveni unta en arvostanut), mutta tämän tuotannosta löytyy varsin omalaatuisia sivupolkuja, joista parista on tullut jo kirjoitettua, ja nyt tuli luettua postuumisti julkaistu romaaninsa, joka on kuitenkin alunperin kirjoitettu noiden kahden teoksen välissä 50-luvulla.

Ja on tämäkin omalaatuinen teos. Ollaan Härjänojan kylässä loppukesällä, ja yleinen mieliala on jännittynyt: Mudan ukko on kuollut ja jättänyt testamentissaan omaisuutensa tyttärelleen Lempille (joka on onhe ja hentuinen) ja aviottomalle tyttärelleen Raakelille (joka taas on aika pänkä), mutta kolmas sisar Anni (aina ollut tomppo) ja miehensä Heikki on sivuutettu tyystin, ja tämän jaon oikeudenmukaisuutta kyseenalaistaa moni vaikka lainmukaisuudessa ei olekaan naputtamista.

Ja sitten Raakelin järjestämien kahvikestien päätteeksi koko kylä päätyy yhteiseen uneen, jossa ruusut ottavat kylän naisten hahmot vetäen miehet öiseen tanssiin, paitsi että huomataan että muiden naisten hahmot ovat kyllä paikalla mutta Raakel ei, ja tästä sisuuntuneena Raakel vuorostaan muuttuu ruusupensaaksi...  

Jeps. Kirjan alkupuolen maalaisrealismi on melkein huvittavaakin yksityiskohtaisine ja toisteisine pohdintoineen ja keskusteluineen, Hämäläisen varsin lyyrisellä kielellä toteutettuna (ja murresanastolla Someron suunnalta), mutta siinäkin näkyy jo piileviä enteitä ja legendoja, ja sitten ne pääsevätkin täysillä valloilleen tavalla jota ei niin usein suomalaisessa 1900-luvun kirjallisuudessa ole näkynyt. Fantastisemmasta osasta tuli vahvasti mieleen René Girardin teoriat mimeettisestä ja symbolisesta väkivallasta ja syntipukeista, johon kirjan tapahtumat sopivat varsin hyvin...joskin kirja oli kirjoitettu ennen kuin Girard teoriansa esitti, eli harkitusta viittauksesta ei ole kyse, ennemminkin se vain toteutetaan. Näin fantastisuus ei ole vain haahuilevaa, siinä tuntuu oma symboliikkansa olevan, mutta samalla tuntuu että Hämäläisellä on ollut kieli poskessa tätä kirjoittaessa, teos on usein suorastaan hassu. 

Helmet-haasteessa laitetaan kohtaan 28. Kirjassa tanssitaan. Ja Katja on myös lukenut kirjan. 

Hyvä mies oli minulla, eikä Raakel kaikkine rikkauksineen näiltä kulmilta niin hyvää miestä saa. Vaikka en penttiä moiti, on Raakelilta kuitenkin aina ollut poissa se kun parhain tarvitaan. Joitakin maakunnan miehiä olisi hän nuorempana voinut saada, mutta siihen on hän ollut liian itsekäs, itsestään pitäväinen on hän aina ollut. Raakelin mattojakin kun olen kutonut olen aina ollut kiusassa, saisihan edes tummaa kudetta mattoihinsa miehen vaatetuksesta. Onhan mies siinä suhteessa hyödyllinen, että on hänellä aina mustia tummia vaatteita, vain jonkin pätkän olen tummaa raakaa lyönyt Raakelin mattoon hänen kävelypuvuistaan. Toista on kuitenkin kun on mies talossa, miehettömyytensä vuoksi on Raakel aina saanut pitää liika vaaleita mattoja ja tuolla niska kyyryssä niitä pestä Korpajoessa tiuhempaan kuin muut naiset. naiko Pentti hänet? En pidä kihlausta varmana tässä suhteessa, eroitetaanhan jo vihitytkin toisistaan. On tälläkin kulmalla eroitettuja pariskuntia muutama kappale. 

Jyrki Vainonen - Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita

Olen aiemmin lukenut pari muuta Jyrki Vainosen novellikokoelmaa, nyt vuoroon tämä esikoisensa, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja (varsinkin kun Helmet-haasteessa on aiheesta haastekohta).

Ja onkin huomionarvoista, että mainstream-kirjallisuuspalkinto on haettu tässä määrin genrefiktioon nojaavalla teoksella. Monissa tarinoissa arkitodellisuus on nytkähtänyt hieman vinoon, ajoittain ihan kauhun ja fantasian puolelle: aika monta tarinaa voisin hyvin kuvitella lukevani esim. Portti-lehdestä (jonka toiseen alumniin, Maarit Verroseen, Vainosta helposti vertaa). Muutenkin yksittäisissä tarinoissa tuli usein mieleen tietty genretuttuus, ilman että se asettui ihan selviksi nimettäviksi vaikutteiksi. 

Tällä kertaa novellien välille ei ole rakennettu mitään yhtymiä, aiheiden ja tyylien kirjo on suuri. Reaaliset ajan ja paikan lait horjuvat, joskin kiinnostavaksi kontrastiksi usein korostetaan konkreettisuutta, materiaalisia yksityiskohtia: ristiriita on kiinnostava. 

Novelleissa suositaan myös avoimia loppuja, joskin vaihtelevalla menestyksellä, Ajoittain toimii, mutta joskus jäädään vain roikkumaan ilmaan, tietty dramaattinen tyydyttävyys uupuu: joissain novelleissa asioita vain tapahtuu ilman että mitään yhdistävää suhdetta, edes symbolista, tapahtumien kokijaan olisi (biologi Rolandsenin kotiin alkaa ilmestyä massoittain kärpäsiä: entäs sitten?). 

Olen tämänhenkisiä juttuja lukenut aika paljon, pidän lajista joten kirjaan suhtaudun myötäsukaisesti (ja suosikeikseni voisin nostaa tässä tarinat Uhri, Parantola ja Pelurit), mutta Vainonen ei vieläkään hurmaa minua.     

Jaakko Haavio - Ikikevät

 

Olen aiemmin lukenut pari Jaakko Haavion runokokoelmaa, nyt sitten lisää. Ja onhan tämä hyvin tuttua noiden toisten kirjojen perusteella. Paljon on luontorunoa ja paljon on kristillistä runoa, ja sekä että, ja kun mitallisuuskin on hallussa niin runoihin tulee paljon laulumaisuutta: lukiessa aloin pariinkin kertaan sovittaa runoja Suvivirren melodiaan, sopisivat hyvin niin aiheiden kuin runomitan perusteella (ja virsirunoilijana Haavio varmaan nykyisin parhaiten muistetaan).

Laulumaisuus tosiaan hallitsee suurta osaa kirjaa, joten lukeminen on sujuvaa; tiettyä haastavuutta voisin taas toivoa lisää, mutta ei se varmaan ole Haaviolla niin prioriteettina...joskin tuosta virsimallista poiketaan kirjan loppupuolella, jossa on kaksi pitkää eeppistä runoa. Ensimmäisessä versioidaan runomuotoon Joonan kirja Raamatusta, mutta kun runossa pysytään hyvin lähellä alkuperäisen tapahtumia niin siihen ei oikein saada mitään uutta näkökulmaa, ja kun minusta Raamatun oma versio on kerronnan napakkuudessa aika loistava, niin Haavion säkeily vain heikentää sitä.

Toinen runo on sen sijaan parempi: aiheena on tarina Johannes Kastajan kuolemasta, ja tässä on paljon dramaattista potentiaalia yli evankeliumien kerronnan (minkä toki moni muukin tietää, ja niinpä tästä episodista on tehty paljon tulkintoja ja taideteoksia). Haavion tyyli on toki eeppinen ja ylevä, mutta helpommin lähestyttävä kuin jotkut Manniset tms. ja tunnelmassa tavoitetaan asiaankuuuluvaa traagisuutta kun tietty dekadenssi kietoutuu eettiseen paloon, kuten aiheeseen sopii...voisikin olla kiinnostavaa nähdä enemmänkin tämäntyyppistä epiikkaa Haaviolta.

Helmet-haasteessa kirja menee vaikkapa kohtaan 10. Kirjassa leikataan (miekalla, pää) 

Johannes Kastaja (ote) 

Niin Johannes, ken ruhjoi synnin kyyn
ja iski kourin basiliskin muniin,
toi valkeuden synnin valheuniin,
hän tyrmään heitettiin ja kahleisiin.

Maailma tekee totuudelle niin.

On saarnatuoliksensa suotu katto,
sen ääni jotta kauas kajahtaa,
niin säätty on, mutta silti henkipatto
on totuus. Maa on valheen maa.

Nåin totuus samoo orpona ja yksin,
se saarrettu on sadoin väijytyksin,
se ahdistetaan äärimmäisiin soppiin
ja vihdoin kahlehditaan mustaan koppiin.
Ja maalliset ja hengelliset mahdit
toimittaa kopin suulle tiukat vahdit.

Tuo tulisoihtu! Totuus näkyviin! 

Riitta Jalonen - Todistaja Brigitin talossa

Eipä ole Riitta Jalosen kirjoja tullut aiemmin luettua, tämä uteloitti aiheellaan.

25-vuotias Iiris matkustaa vuodeksi Irlantiin ja majoittuu Dublinissa leskirouva Brigitin vuokralaiseksi. Brigitillä on linjana ottaa vuokralaisiksi ulkomaalaisia vierailijoita, ja vuokra-alennus sovitaan jos vuokralainen tulee sunnuntai-iltapäivisin nauttimaan teetä, kun paikallinen pappi, isä O'Connor tulee vierailulle. Aika pian tuleekin ilmi mistä on kyse, Brigit ja isä O'Connor ovat rakastaneet toisiaan jo vuosikymmenten ajan, mutta suhde pysyy teenjuonnin ja kirkollisten tapaamisten piirissä, kaikki naapuritkin asian tietävät ja naapurien vuoksi Iiris ja edeltäjänsä toimivat tapaamisten esiliinoina...

Vuosia myöhemmin Iiris palaa Irlantiin: Brigit ja isä O'Connor ovat molemmat kuolleet, ja Iiriksen oma avioliitto on ehtinyt myös jo sammua, joten on aika miettiä elämän suuntaa ja rakkauksia, ja vaeltaa vanhalle pyhiinvaelluspaikalle Irlannin suuren naispyhimyksen, pyhän Brigitin luo kuten vuokraemäntäkin oli aikoinaan tehnyt.

Viehättävä teos kyllä, heille jotka kaipaavat enemmän tunnelmaa kuin juonta. Huomaan kirjailijan tehneen matkakirjan Irlannista vuonna 1980, johon vuoteen myös kirjan alkuosa sijoittui, joten miljöö lienee tuttua. Ja kirjassa kuvataan paljon kansanuskoa, pyhiinvaelluksia ja pyhimyskultteja joihin limittyy myös pakanallisia aineksia ja legendoja: pyhän Brigitin hahmossa on paljon samaa kuin varhaisemmassa Brigit-jumalattaressa, joten kuinka paljon Brigit-neitsyessä on historiallista henkilöä ja kuinka paljon tähän on projisoitu jumalattaren piirteitä...niin, ja kuinka paljon Brigit-pyhimystä taas projisoidaan keski-ikäiseen vuokraemäntään eri tahojen toimesta. Tämä projisointi ja odotusten kantaminen ei varmastikaan ole kevyt taakka kantaa, mutta pyhimysten osa harvoin on. (Ja vastaavasti, mitä Iiris on odottanut ja odottaa avioliitolta, rakkaudelta, elämältä tai itseltään, ja ovatko nämä kestäneet asetetut odotukset?)

Helmet-haasteessa laitaan kirjan kohtaan 29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle (alkuosa on vuodessa 1980, loppuosa 1990-luvulla) 

Helena Anhava - Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa

Sitten runoutta: Helena Anhavan runoja olen aiemmin parin kirjan verran lukenut, nyt vuoroon esikoiskokoelmansa vuodelta 1971.

Ja tunnistettava tekijä on jo näissä. Aforistista tiheyttä näkyy jo jonkin verran, vaikka suuri osa runoista pysyykin suhteellisesti ottaen pitempinä (eli monelle muulle runoilijalle nekin ovat tiiviitä ja lyhyitä), mutta arjen havainnointi, hillitty tunnelmallisuus ja melankolisuus ovat jo vahvasti mukana. Kun esikoiskirjasta on kyse, niin mietitytti kuinka pitkältä ajalta runot mahtavat olla ja onko nämä jossain kronologisessa järjestyksessä (ensimmäisessä runossa odotetaan kuolinsanomaa ja toisessa mainitaan vanhemman kuolema: Anhavan isä kuoli jo 1962 mutta juuri googlasin että äiti oli kirjan julkaisun aikaan elossa; samoin ensimmäisessä runossa mainitaan kuusivuotias lapsi, ja loppupuolella taas lapset lähestyvät jo aikuisikää...)

Vaikkei vieläkään ihan suosikkieni joukkoon nouse, niin on näitä kuitenkin miellyttävä lukea, havainnoinnissa on terävyyttä ja ja hillittyä pienimuotoisuutta ryydittää purevuus ja moraalinen selkäranka (myöhempien aikojen tapaan erityisesti pasifismi tulee esiin tässäkin). Varmaan siis luen lisääkin. Ja Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikka kohdan 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille (huomasin tuotannossa myös lastenkirjan).

Nyt kun he ovat kasvaneet tappajan ikään
minun mieleni kääntyy tuskasta nurin.
Joskus ajattelen että äitien murhe
on tullut minuun geenejä pitkin.
Olenko kertonut
että isoäidilläni oli viisi poikaa
joista kaksi jäi veljessotaan
- heidän muistonsa nukkuu harjulla
kahden veden välissä -
viisitoistias Ahvolaan,
keskimmäinen vankina Maitiaislahdelle,
hänet kaivettiin lakanaan käärittynä joukkohaudasta
toukokuun lopulla,
tunnistettiin sormista.
Miten kasvoille oli käynyt
sitä ei koskaan sanottu ääneen.

Ovat kasvaneet miehen kokoon
ja äkkiä näen heidän kulkevan ovissa
kaikenikäisinä: ryömien, kontaten,
pitkin hiuksin, haivenparroin,
eikä äiti minussa suostu uskomaan
että olisi mitään
minkä puolesta nuoren olisi kuoltava.
Joka kerta kun poika syntyi
minä ajattelin: sodalle en sitä anna,
minä vaikka piilotan sen. 

Jiipu Uusitalo - Pimeän rihmasto

Olen viime kuukausina lueskellut Jiipu Uusitalon sarjakuva-albumeja (Okanaamio, Kukkaisruoska, Itämisen ihme, Puupenni...), ja niissä tekijällä on ollut tunnistettava tyyli: voimakkaan symbolinen, usein surrealistisen unen- ja sadunomainen piirrostyyli hyvin kirkkailla väreillä. Ja sisällöllisesti taas suunnataan filosofisen infosarjakuvan suuntaan: erityisesti tekijää näkyy kiinnostavan vallan problematiikka sen eri muodoissa. Albumeissa on toistuvat vakiohahmot, mutta eivät nämä mitenkään hahmo- tai juonivetoisia sarjoja ole, mutta eivät myöskään pelkkiä puhuvia päitä, sarjakuvan mahdollisuuksia käytetään täysillä.

Edellisiin verrattuna tämä Pimeän rihmasto oli varsin yllättävä: värit ovat poissa, ja infosarjakuvankin piirteitä on niukemmin esillä, tässähän kerrotaan psykologista kauhutarinaa. Mutta on tämä silti tekijänsä teos: kuvasto on yhä varsin unenomaista ja symbolista, mustaa käytetään kuin värejä, ja filosofista otetta on yhä paljon mukana. 

Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena on psykologinen vallankäyttö. Yksi vakihahmoista, Kolja, pakenee ahdistusta metsään, siellä asuvan parantajan Raide-Jaskan luo: tämän terapia etenee freudilaisen psykoanalyysin ja shamanismin hengessä, mutta toki tulee selväksi että Raide-Jaskakaan ei ole ihan kauhean vakaa persoona, joten Koljalla on selvittämistä myös mikä on suhteensa terapeuttiinsa ja terapiaansa...

Vallankäytön problematiikka on siis mukana tässäkin. Mutta siinä missä joissain aiemmissa käsitteltyissä vallan epätasapaino on ihmisten suhteita määrittävä piirre ja usein rakenteellista, tässä epätasapaino syntyy aktiivisemmin ja tietoisemmin. Terapiasuhteessa Raide-Jaskalla on valtaa Koljaan, koska Kolja sallii sen: miksi? Ja olisiko sitten parempi, että terapiasuhdetta ei syntyisi, että Kolja märehtisi omia ongelmiaan varoen avautumasta kenellekään? Missä kohtaa vallankäytön rajojen pitäisi mennä? (ei liene epäselvää, että tässä tarinassa ne ylitetään, vaikka toisaalta, kuinka paljon kenenkin toimesta...no, lukekaa mitä albumissa tapahtuu)

Varsin synkretistisessä hengessä paljon ammennetaan niin Freudista kuin shamanismista, mutta kiinnostavana elementtinä huomioin myös kristillisten mystikkojen vaikutuksen: Mestari Eckhartin apofaattinen teologia sotkee Saatanankin pasmat, mutta erityisesti teoksessa näkyy espanjalainen karmeliitta Ristin Johannes, jonka ajatukset sielun pimeästä yöstä ovat tulleet usein viitatuksi mystiikan peruskäsitteistöksi. 

Koljalla on ollut paljon antoisan merkityksellisiä kokemuksia aktivismista, läheisistä yms, mutta tätä merkityksellisyyttä tuntuu yhä niukemmin, ja tämä merkityksellisyyden ja voimakkaiden kokemusten vaikeneminen tuntuu kaikennielevänä kuiluna, tyhjyyden pyörteenä, ahdistuksena ja tuskaisuutena. Tätä Johannes nimittää pimeäksi yöksi, johon Jumalan tiellä kulkevan mystikon sielun kuitenkin pitää kulkea ja se hyväksyä. Tätä voi yrittää paeta, rakentaa illuusioita, hakea väkisin entisenkaltaisia intensiivisiä kokemuksia, kasata sellaisia valleja värikkäitä jouluvaloja ettei pimeästä ole tietoakaan, mutta ei ehkä kannattaisi: helposti tekee vain enemmän vahinkoa itselleen, ja pimeällä yöllä on oma tehtävänsä ja syynsä, miksi siihen laskeudutaan.

(vaikka toki myös se apofaattisen teologiankin mietiskely voi kääntyä väkisin suorittamiseksi, joskus siihenkin on syynsä että Jeesuksen pitää tulla Koljalle sanomaan "tämä hetki on sinulle totta") 

Kiehtova, ajatuksia herättävä teos kaikenkaikkiaan, kuten rohkenin jo odottaakin. (ja hoksasin nyt että Helmet-haasteessa  tämä voisi sopia kohtaan 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu. Mitä 'loppu' sitten tarkoittaakaan, tai 'onnellinen'? Mutta minulla on taipumus käsittää kaikki "henkilö saa syvempää ymmärrystä asioiden tilasta"-päätökset onnellisiksi, johon tämä erinomaisesti osuu)

Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut

Palaamme taas Marja-Liisa Vartion pariin: aiemmin olen lukenut varhaisen runokokoelmansa Seppele ja romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, nyt sitten vuorossa postuumisti julkaistu romaaninsa, joka näköjään nauttii yleisesti suurinta arvostusta...

Ja on tässä aika paljon samaa kuin tuossa aiemmassa romaanissa, mutta vielä enemmän ja pitemmälle vietynä. 

Adele Broms elää varhain kuolleen miesvainajansa, rovasti Birger Bromsin vanhassa kotitalossa perheen vanhojen tavaroiden, erityisesti Birgerin lukuisien täytettyjen lintujen keskellä. Välit Birgerin kahteen siskoon, joista toinen on naimisissa kylän apteekkarin ja toinen kunnanlääkärin kanssa, ovat varsin kireät, vaikka samalla kunniallisuudesta tiukasti kiinni pitäen nämä tietysti valvovat asioita, ja Adelen eksentrisyys ei tee asiasta helppoa.

Ja eksentrisyydestä johtuen talossa on ollut vaikea pitää palvelusväkeä, lopulta talossa pysyy vain Alma, miesmäiseksi sanottu palvelijatar, ja Adelen ja Alman monimutkainen keskinäinen suhde onkin romaanin ydin: välit ovat usein kireät ja Alma lähtee useamman kerran tiehensä mutta palaa aina takaisin, koska ei hän oikein muuallakaan osaa olla, ja on hänelläkin omaa vaikutusvaltaansa Adelen yli (vaikka toki Adelella on myös taipumusta uhriutumiseen), riippuvuussuhde on molemminpuolinen (ja vastaavasti Adelen kälyt ovat yhtä lailla riippuvaisia ettâ Alma jaksaa pysyä talossa. Apteekkari Holger viihtyy vieraisilla muuten vain, omista syistään).

Kerronta on fragmenttista, melkein pelkkää dialogia joka epäsuorasti kuitenkin paljastaa henkilönsä, miljöönsä, tapahtumansa vaikka pysyykin samalla aina epäluotettavana. Alma on talossa parisenkymmentä vuotta, mutta keskusteluissa palataan toistuvasti kauemmaskin menneisyyteen, ja monissa luvuissa käy hyvin ilmi että samoja asioita on puhuttu uudestaan ja uudestaan, keskinäiset tarinat osataan jo ulkoa ja silti niitä pitää toistaa, ja monenlaiset hulluudet ja pakkomielteet vainoavat monia henkilöitä (myös heitä jotka ovat mukana vain puheissa: kirjan nimessä mainittu "hän" on Birgerin Otto-setä, eksentrinen ja levoton hänkin, ja lintuhulluus oli tarttunut Birgeriinkin, ja Adelen ja Birgerin poika on myös levottomuuden perinyt vaikkei kiinnostusta lintuihin). 

Jep jep. Teos mainitaan suomalaisen modernismin klassikkona, ja hyvin näen miksi: kirjallinen laatu on eittämätön, mutta olhan tämä minusta hyvinkin raskas lukea, ja samoin kuin rouva Pyyn tapauksessa, olen varsin iloinen että pääsin pois näiden henkilöiden seurasta.

Vartio ammentaa paljon sukuriidoista erityisesti perintöihin liittyen, niistä loputtomista vatvomisista missä ovat ne mamman paremmat hopealusikat ja kuka vei sen tyynyn joka oli minulle luvattu (ja ei edes tavarat itsessään ole niin tärkeitä kuin periaate ja oikeudenmukaisuus), ja tekee sen hyvin uskottavasti. Ja tunnen muutenkin ihan tarpeeksi ihmisiä, joilla on taipumusta vatvoa loputtomiin, mitä oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten tehty ja kuka silloin teki vääryyttä kenelle, että totean Vartion kerronnan olevan hyvin uskottavaa. Mutta olen samalla tätä tarpeeksi nähnyt ja kuullut, että varsinaisesti haluaisin viettää vielä lisää aikaa fiktiivisten edustajien keskellä...    

Eli samoin kuin edellisen romaanin kanssa, tunnistan teoksen ansiokkaaksi mutta suhtaudun siihen suurella varautuneisuudella. Mutta hyva kuitenkin että luin. Muita bloggauksia löytyy aika paljon: Airi, Janne, Anneli, Elina, Lukijatar, Mila...ja Helmet-haasteeseen tämä menee tietysti kohtaan 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.

Teuvo Sorvoja - Pilven takaa katson

 

Sitten täsmävalintoja Helmet-haasteeseen: haasteen jääkiekkoilija-kohta ei suuresti inspiroinut, kun mikään oikeasti lajia käsittelevä kirja ei houkutellut, eikä myöskään sekalaiset ehdotetut YA-kirjat tai dekkarit, ja tavanomaisemmassa kaunossa tuntuvat jääkiekkoilijat olevan kovin harvassa...mutta Kirjasammosta hakemalla nousi esiin Teuvo Sorvoja, joka mainitsee tämän runoteoksen takakannessa olevansa mm. jääkiekkoseuran puheenjohtaja ja valmentaja. Ja kokoelmassa on tarpeeksi keskeislyriikkaa, jonka runollinen minä lienee ainakin ajoittain yhteneväinen runoilijan kanssa: itse runoissa ei jääkiekkoa mainita, mikä on hieman harmi, mutta saa kelvata.

Niin, runoilija on myös opettaja Ylitorniossa: syrjäkylällä (nimitys kirjailijan) on etäisyyttä maailman kuohuihin, mutta etäisyys voi olla hyväkin tarkastelussa ja kommentoinnissa. Politiikka ja yhteiskunta saa huomionsa (vuoden 1980 versiona, eli mm. ollaan aika syvällä kylmässä sodassa), mutta ihmissuhteidenkin tasolla on sanottavaa, ja luontorunouskin on edustettuna, joskus yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyen. Kristillisiä viittauksia käytetään osana ilmaisua, mutta muutamassakin runossa piikitellään kyllä kristittyjen keskinäistä riitelyä ja lahkolaisuutta (mikä kai alueella tulee hyvin tutuksi ilmiöksi...)

Runot ovat aika tiiviitä, suorasanaisia ja aforistisia, ja Sorvoja onkin parhaimmillaan kun lyhyet runot alkavat tihentyä aforismeiksi, näiden joukossa on viehättäviä oivalluksia. Pitemmässä muodossa on joskus mielipidekirjoituksen makua, joka tavallaan on symppistä ja ajankuvaa, mutta ei kuitenkaan ole sitä kestävämpää aineistoa. Teosta en ole nostamassa miksikään unohdetuksi mestariteokseksi, mutta hyvä kuitenkin oli että luin (kirjailijan myöhempi tuotanto näkyy olevan omakustanteita runouden, aformismin ja esseen parissa, Helmet-kirjastoista niitä löytyy näköjään yksi). 

Kuinka vähän vielä tiedän 

Ole hiljaa,
        minä nukun,
sanoin lapselleni.

Saanko ajatella?
        kysyi lapsi.

Olin hiljaa,
        pyyhin kyyneleeni.
kuinka vähän vielä tiedän. 

Benedicta Idefelt - Viipurista Vatikaaniin (klassikkohaaste)

Se olisi taas klassikkohaaste: aika taklata joku merkittäväksi katsottava kirja, joka on tähän mennessä jäänyt lukematta, ehkäpä joka sellainen joka on roikkunut jo pitempään hyllyssä tai mentaalisella "pitäisi joskus"-listalla.

Ja taas päädyin kirjaan, joka ehkä haastaa kysymään klassikkostatuksen merkitystä, kun itse en ainakaan laske klassikoiksi mitä tahansa vanhoja kirjoja. Eikä tämä Benedicta Idefeltin muistelmateos edes niin kovin vanha kirjakaan ole: se ilmestyi 1983, eli kirja on minua nuorempi.

Itse en sisar Benedictaa tuntenut, mutta tunnen toki aimo joukon henkilöitä jotka tunsivat hänet, joten myös tästä kirjasta olen ollut tietoinen jo pitkään. Ja saavuttihan se aikanaan varsin runsaasti myös valtavirtahuomiota (WSOYn julkaisema, ja tämä lukemani nide oli kuudes painos), eli suomalaisen katolilaisen kirjallisuuden piirissä tätä voi kyllä pitää huomattavana teoksena. Joten "määrittäkää omat kaanoninne"-positiosta sanon että tämä on ainakin huomion arvoinen merkkiteos: klassikkoudesta päättäkööt vuoden 1983 jälkeen syntyneet. 
(Ja tosiaan, on ollut mentaalisella "pitäisi joskus"-lukulistalla jo vuosia...)

Niin, tämä on siis sisar Benedictan muistelmallinen omaelämäkerta, kirjoitettu vähän yli kuusikymppisenä kun aktiivisin työura alkaa hiljetä, ja esipuhe alkaakin kysymyksellä "Miksi ihminen, joka ei ole julkisuudessa tunnettu henkilö, kirjoittaa elämäntarinansa?" Sisar Benedicta kirjoittaa suoralla ja helposti luettavalla tyylillä, mutta kaunokirjallisen ilmaisun loistokkuus ei ehkä kuitenkaan ole syy lukea tätä kirjaa. Vaan ihan vaan elämän runsaus ja erityislaatuisuus: kirjailija on elänyt ja kokenut enemmän kuin sinä, ja romaaniksikin tämä olisi varsin epäuskottava tarina.

Anita Idefelt kasvoi 20-luvulla Viipurissa teatteriperheessä (ja näin tuli teatteriesitysten järjestäminen tutuksi jo varhain, taidot joita eri muodoissa tultiin käyttämään myöhemmin): perhe oli luterilainen vaikkei kovin uskonnollinen, mutta kaupungissa teininä Anita sattui tutustumaan myös paikalliseen katoliseen seurakuntaan, ja kiinnostui tästä niin paljon että liityi katoliseen Kirkkon 16-vuotiaana, ja myös päätti lähteä Helsinkiin Pyhän Sydämen sisarten pitämään sisäoppilaitokseen (perhe ei oikein tiennyt miten tähän suhtautua mutta tarpeelliset luvat kuitenkin antoivat kun tyttö päättäväisesti tahtoi).

Siellä hän tapasi myös joitain saksalaisia katariinasisaria, joiden kutsusta hän lähti jatkamaan opintoja sisarten naisopistoon Königsbergiin (silloista itä-Preussia, nykyinen Kaliningrad). Ja siellä heräsi myös oma kutsumus luostarielämään, jota paikalliset sisaret toppuuttelivat, mutta taas ollaan päättäväisiä ja asiat etenevät: Anita aloittaa novisiaatin ja sittemmin sisar Benedictana antaa myös luostarilupaukset Königsbergissä (puolisalaisesti tosin, koska virallisesti Natsi-Saksassa uusien jäsenten liittyminen Kirkon sääntökuntiin oli kiellettyä).  

Ja sieltä pian töihin sairaalan toimistoon. Tässä vaiheessa maailmansota oli tietysti jo täydessä vauhdissa, mutta vähänkään laajemmasta tilanteesta ei juuri tietoa ollut kun valtion sensuuri oli kattava ja mistään ei tiennyt mikä oli totta ja mikä propagandaa...mutta sitten sairaalan johtaja ilmoittaa salaisena tietona muutamalle sisarelle, että vastoin propagandaa sota ei mene Saksalla hyvin, ja itärintama lähestyy sen verran uhkaavasti että sairaala täytyy evakuoida, eli nyt neljä sisarta lähtisi valmistelemaan uuteen sijoituspaikkaan potilaiden tuloa lähipäivinä. No, nuo neljä sisarta, Benedicta mukaanlukien, olivat viimeisessä junassa joka pääsi pois Königsbergistä...

Sisar Benedicta päätyy siis uuteen sairaalaan Berliiniin, ja toki aikanaan rintama pyyhkäisee senkin yli, ja toisaalta ymmärrettävästi sairaalassa riittää työtä koko ajan. Näissä sota-ajan muistoissa Benedicta kommentoi hyvin niukasti mitään laajempia maailmanpoliittisia kuvioita, tässä nimenomaan tulee esiin kuinka niukasti kukaan tiesi mistään oman näköpiirin ulkopuolisesta, tiukan sensuurin ja valvonnan vuoksi ei kovin moni halunnut puhuakaan mistään ja jos jotain kuulikin, niin ei voinut mitenkään tietää onko se totta, toiveajattelua, propagandaa, mitä. Konkreettisissa kokemuksissa sodan aikana ja pian sen jälkeen oli toki siinäkin paljon. (mm. sisaren suomalaispassi oli tietysti myös vanhentunut sodan aikana, ja sodan jälkeen hankkiutuminen ilman papereita ensin Berliinistä Länsi-Saksaan, ja sieltä Suomeen oli oma seikkailunsa...)

40-luvun loppupuolella avautuu sitten uusi työtehtävä: opettajaksi Brasiliaan, jossa katariinasisarilla on myös monenlaisia kouluja ja projekteja. Sisar Benedicta opettaa piirtämistä ja englantia niin parempien perheiden tyttärien sisäoppilaitoksessa kuin köyhempien luokkien ilmaiskoulussa, ja tekee myös muuta nuorisotyötä. Ja 50-60-lukujen Brasilia on myös toki täynnä varsin erikoislaatuisia kokemuksia...

Paavi Johannes XXIII:n ensyklika Mater et magistra saa sisar Benedictankin kiinnittämään entistä enemmän huomiota Kirkon sosiaalioppiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, ja ei liene suuri yllätys että Brasiliassa sosiaalista ja taloudellista eriarvoisutta löytyy räikeissä määrin. Yhteiskunnalliseen työhön aletaan aktivoida muitakin, erityisesti tietysti niitä nuoria joiden parissa hän teki töitä, ja tuloksia ja huomiotakin alkaa tulla. Mutta opettajantyön kunnolliselle hoitamiselle ei oikein enää riitä aikaa, joten siirrytään uusiin tehtäviin, koordinoimaan valtakunnallisesti Kirkon radio- ja televisiotyötä (60-luvun alussa televisiopuoli olikin uutta kehitystä, johon monessa suunnassa suhtauduttiin suurella varauksella, ja toisaalta moni näki televisiossa merkittävän potentiaalin...).

Brasiliassa oli tapahtunut näihin aikoihin myös veretön vallankumous, ja maata johtava sotilasjuntta suhtautui liian äänekkääseen yhteiskunnalliseen aktivismiin varsin nihkeästi. Työssä on siis aikamoista tasapainottelua, kun sisar Benedicta (ja monet muutkin Kirkon toimijat) haluavat kuitenkin pitää yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kysymyksiä esillä...ja sitten aikanaan, vuonna 1970 sisar Benedicta saa vaivihkaisen vinkin, että nyt on syytä lähteä käymään jossain muussa maassa, ja mieluummin tänään kuin huomenna.   

Suunnaksi tulee Yhdysvallat, ilman tietoa mahtaako viikon reissu riittää vai pitääkö olla kuukausi, tai vielä pitempään ennen kuin voi palata Brasiliaan...ja kun näyttää vahvasti, että paluu ei ole mahdollinen, niin tuleekin uusi tehtävä: Roomaan ollaan perustamassa uutta eri sääntökuntien yhteistä tiedotuskeskusta, ja sisar Benedicta kielitaitoineen ja mediaosaamisineen olisi mitä sopivin henkilö tulemaan mukaan. Ja näin käy, television ja radion parissa jatketaan, tiedotusvälineiden käyttöä opetetaan kirjaimellisesti ympäri maailmaa tuleville ihmisille, ja päätyy sisar Benedicta myös itse radioääneksi tekemään suomenkielisiä uutisia Vatikaanin radioon (tehtävä johon hän suhtautui hieman epäluuloisesti, koska oli kuitenkin asunut jo ulkomailla useita vuosikymmeniä, joten olisiko suomen osaaminen päässyt rappeutumaan...)

Kerronta pysyy läpi kirjan vahvasti konkretian ja kokemuksen tasolla: jossain vaiheessa hieman ihmettelinkin kun esim. perhe katoaa kerronnasta melkein täysin kun sisar Benedicta lähtee maailmalle, putkahtaen taas esiin lähinnä silloin kun on tilaisuus käydä Suomessa: yksi lapsuudenystävä pysyy enemmän mukana, kun tämän kanssa käytyä kirjeenvaihtoa siteerataan paljon vuosikymmenten varrelta. Ja muutenkin, eri henkilöiden kanssa voi olla hyvinkin paljon tekemisissä ja hyvissä väleissä, mutta kun siirrytään paikasta ja tehtävästä  toiseen niin polut menevät eri suuntiin...sisar Benedicta mainitsee olevansa tunne-ihminen ja se eittämättä näkyy toiminnassa, mutta sentimentaalisuuteen hän ei näytä taipuvan. 

Tapahtumien ja tekemisten ohella mukana on tietysti myös paljon reflektiota elämästä, kutsumuksesta, rukouksesta, luostarielämästä...joissa niissäkin on paljon ansiokkaita pohdintoja ja ajatuksia (joissain kohdissa teki tietysti mieli hieman kyseenalaistaa ja väittää vastaan, ja joissain eittämättä ollaan oman ajan lapsia, mutta niinhän nämä menevät). Erityisetsi tietysti luostari- ja sääntökuntaelämän kuvauksena tämä on ihan suoraan ansiokkaimpia suomeksi julkaistuja teoksia (kun ei niitä kovin paljoa ole).

Elämäkerrat ja muistelmat eivät ole suosikkilukemisiani, joten hyvä että kun sellaiseen tarttuu niin saa sisältöä koko rahan edestä. 

---------------------------------------------

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani, Gösta Berlingin tarun ja Ilo-Laulun Jesuxesta.  Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy Kulttuuri kukoistaa -blogista (niin, ja ehdin jo lupautua vetämään haasteen seuraavan kierroksen heinäkuussa...)

 

Kaarina Valoaalto - Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut

Tämä lienee vuoden viimeinen bloggattava kirja (vuosikoosteen laadin vielä myöhemmin). Kaarina Valoaallon yksittäisiä runoja olen ajoittain nähnyt antologioissa yms. mutta kokonaisia kirjojaan en ole lukenut: nyt sitten tämä teos vuodelta 1988.

Valoaallon runoudesta ensimmäiseksi mielikuvaksi tulee runsaus: siinä missä suomalainen aikalaislyriikka 70-80-luvulla oli usein tiivistä ja niukkaa, nämä runot rönsyilevät pitkillä riveillään, omintakeisella värikkyydellään ja rehevyydellään. Ei Valoaalto kuitenkaan modernismista irtaantunut ole: luonnollinen, puhutun tuntuinen kieli on tärkeää. 

Samoin keskeislyriikan runollinen minä, usein alleviivatustikin: "minä" mainitaan usein ja se on korostetusti kaiken perusta. Ei kuitenkaan itseriittoisesti: ennemminkin Valoaalto on jossain määrin marginaalisessa asemassa (osin varmastikin harkitustikin, aseman hyväksyen ja siihen tietoisesti asettuen) jossa "minun" äänen kuuluminen tunnistetaan tärkeäksi, mutta sitä ei erehdytä pitämään universaalimpana kuin se on. Runoilijalla on sanottavaa, ja hän sanoo sen. 

Oman aikansa valtavirrasta irtaudutaan myös sanottavan sisällön yhteiskunnallisuudella ja poliittisuudella. Politisoituneen 70-luvun jälkeen 80-luvun taiteellisessa ilmaisussa suora kantaaottavuus ei juuri ollut suosiossa, mutta näin ei ole tässä kirjassa. Valoaalto oli Emmaus-aktiivi, joten tässä mukana on ympäristöeetosta ja myös globaalia näkökulmaa paljon Suomen ja Euroopankin ulkopuolelle ulottuen. Ja yhteiskunnallisuuden vastapainona on runsaasti myös rakkausrunoa, ja toisaalta, henkilökohtainen on poliittista...

Mutta on tavallaan hassua nostaa tässä yhteydessä esiin valtavirran ulkopuolisuutta, kun tuntuu että nykyajalle tämä Valoaallon henki olisi paljon läheisempää ja puhuttelevampaa kuin monen muun 80-luvun runoilijan, aika on siirtynyt tämän puolelle. Ehkä hänetkin uudelleenlöydetään taas jossain vaiheessa, vai menettääkö tämä sitten jotain olennaista itsestään kun ei ole hieman ulkopuolinen?

Haluan vastakohdan hivelevän
runsauttani askeesilla,
haluan lämpööni vastattavan viileydellä
haluan laihan hekumoivan pehmeydessäni
haluan vastakohdista purkautuvan jännityksen välisen sähkön
joka lataa ne toisiinsa
ja minun vastakohtaisuuteni pukeutuu satoihin muotoihin
milloin kukkien tienvarsien pajupensaikkoina joiden
höytyväiset siemennorkot lenninsiipineen lentävät yli rajojen
vastakohta minun rönsyilylleni on askeesi
harmaa laho aita johon nojaan väsyneen pääni.

Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli

Joskus useampi vuosi tuli mainituksi Hilda Huntuvuori (mainitsija taisi olla Peegee Hydatoon -blogin Jorma), aikanaan suosittu historiallisten romaanien kirjoittaja joka on sittemmin jäänyt aika unohduksiin. On ollut tarkoitus kokeilla jotain kirjojaan, ja kun niitä näppärästi löytyi muutama kirjaston hyllyssä, ja vuonna 1923 julkaistu kirja sopii hyvin Suomen kirjat -listalleni, niin luetaan. 

Ja kun päähenkilö on sama, niin oli kiinnostava tehdä vertailuja kuukausi sitten lukemaani Pyhän Henrikin taivaskorvat -teokseen. Julkaisujen välillä on hivenen yli sata vuotta, ja toisaalta kun piispa Henrikin vaiheista edes ennen kuolemaa ei lopulta ole kovinkaan paljon tietoa tai edes legenda-aineistoa, niin kirjailijoilla on aika vapaat kädet kehitellä oma versionsa, ja ehkä nämä versiot myös kertovat jotain omasta kirjoitusajastaan...

Huntuvuori seuraa hieman perinteisempiä latuja niin historiallisen romaanin, hagiografian kuin legendatraditionkin suhteen: Henrik on englantilainen aatelinen, joka historiallisen romaanin periaatteiden mukaan on jossain määrin läsnä aikakauden merkittävimmissä tapahtumissa ja merkkihenkilöiden seurassa...nuorna miehenä lähtee ristiretkelle Jerusalemiin mutta pettyy sekasortoisenn ristiretkiarmeijan toimiin, ja takaisin tullessa taas kotikartano on tuhoutunut kuningas Tapanin ja prinsessa Matilden välisessä sisällissodassa. Itsesyytökset vievät Henrikin Clairvaux'n sistersiiniluostariin, jossa hänestä tulee Bernhard Clairvaux'laisen sihteeri ja henkiystävä...kunnes tie vie kardinaali Nicolaksen, tulevan paavi Hadrianus IV:n, seurassa Skandinaviaan jossa kardinaali asettaa hänet svealaisten piispaksi. Ja sieltä tie vie tietysti lahden yli Suomen puolelle.

Niin, ja tietysti Henrik on kaunis, älykäs, monitaitoinen ja kaikkien rakastama jne. Huntuvuori kirjoittaa vastaitsenäistyneelle Suomelle mahtipontisen ylevää historiaa, jolle varmastikin oli tilausta, vaikka nykyajalle Louhimiehen maanläheisempi versio on ehkä helpommin omaksuttava (vaikka toki siinäkin on omaa ylevyyttään): vaikka jälkimmäinen kirjottaakin tietoisemmin pyhimyksestä, on Huntuvuoren versio selvästi lähempänä klassista hagiografiaa. Kiinnostavasti molemmat kirjailijat nostavat Henrikin äidin merkittäväksi vaikuttajaksi poikansa henkiseen kehitykseen, vaikka Huntuvuoren kirjassa tämä ei kovin paljoa mukana ehdikään olla...

Huntuvuori päätyy myös hylkäämään ajatuksen, että Suomi olisi ollut täysin pakanamaa Henrikin tullessa: kristinusko oli levinnyt rannikoille jo edellisten sukupolvien aikaan, ja kastettuja oli jo aimo joukko, vaikka toki myös vastustusta ja kristittyjen yhteisöt olivat hyvin epävarmalla pohjalla: Henrikin rooli onkin juuri kristinuskon aseman vakauttaminen Suomessa, kylvö jo hyvin valmisteltuun maaperään.

Tjooh. Vanhempien historiallisten romaanien tapaan tämän kiinnostavuus on ehkä enemmän siinä mitä ne kertovat kirjoitusajankohdastaan kuin varsinaisesta kohteestaan: nykylukijalle tässä on jo sen verran kynnystä, että en nyt varsinaisesti odota minkään kustantamon innosta hihkuen ryntäävän ottamaan tästä uusintapainosta. En nyt minäkään faniksi tullut, mutta ehkä jotain muutakin kirjailijalta vielä luen... 

Paavo Rintala - Jumala on kauneus

Jumalauta, minä olen mesimarja.

Eipä ole aiemmin tullut Paavo Rintalaakaan luettua, vaikka niminä on muutama kirjansa ollut tuttu. Tämä romaani löytyi hyllystä, ja sopii myös Suomen kirjat -listalleni, vuodelle 1959 kaivattiin teosta...  

Kirjan nimi on jyrkkä mutta aiheeseensa sopiva: tämä on taiteilijaromaani jonka ytimessä on kauneuden (tai Kauneuden) tavoittelu. Kauneuden jonkinlaisena transsendenssina, näköpiirissä melkein häilyvänä mutta aina pakenevana, ja yritykset tavoittaa se ja esittää se maalauksessa epäonnistuvat ja onnistuessaankin eivät ainakaan muut tunnu ymmärtävän...

Nimeämätön päähenkilömme (joka perustuu Vilho Lampeen, vaikka Rintala kieltääkin tämän olevan elämäkertaromaani) on Helsingissä opiskelun jälkeen palannut kotiseudulleen Limingalle, ja maatöiden ohessa maalaa vimmaisen tuotteliaasti. Välissä käydään Pariisissa, mutta Limingalle palataan. Taiteilija hakee paikkaansa ja auktoriteetteja, ottaen ja hyläten: maalaako lehmille vai museoihin, seuratako Mussolinia vai Van Goghia, kaikki nämä vuorollaan omaksutaan ja sitten torjutaan (Vermeer sentään saa pidemmän armon), vain kauneus on, mutta senkin ne yrittävät tappaa. 

Suuri osa kirjasta on virtaavaa sisäistä monologia (eikä se aina pysy sisäisenä): Rintalan kuvaama henkilö on eksentrinen, ja ympäristönsä kanssa jatkuvassa irrallisuuden ja väärinymmärryksen tilassa, mikä eittämättä on traagista mutta toki kerronnassa on myös aimo annos huumoria. Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa, ja puhuessaan Kauneudesta päähenkilömme on toki samaa mieltä, mutta samalla moisessa mystisessä ehdottomuudessa moni muu asia tässä maailmassa vääntyy hullunkurisiin asentoihin...myönnän etten odottanut tämän kirjan olevan näinkin hauska.  

Toki lukiessa tuli mieleen myös vastikään toisaalla (sori, en muista enää missä) näkemäni pohdinnat, että luoville taiteilijoille itsekeskeisyys on varsin ominainen piirre: tämä kyllä pätee hyvin tähänkin kirjaan, joka kerronnallisestikin on oman kokemuksen absoluuttisuuden täyttämää. Ja siinä ei sitten muiden mielipiteet vaikuta, jos ei ihmiset ymmärrä niin lehmät ymmärtää.

Maalari hyppäsi kolmekymmentäseitsemän vuotiaana Merikoskeen. Hän oli siis asiallisesti ottaen epäonnistunut sekä taiteilijana ettâ ihmisenä.
- Hyvin tyypillisesti romanttinen taiteilijakohtalo, everstin rouva sanoo. 

Juha Mannerkorpi - Jälkikuva

Huomasin Juha Mannerkorven kirjoja löytyvän muutamia kirjaston hyllyssä, ja vaikka kirjailijan nimi on etäisesti tuttu ja on moninkertaisesti palkittu ja ilmeisen arvostettu, en ollut aiemmin lukenut, eikä tämä tunnu muutenkaan olevan kirjailija jota nykyään juuri luetaan. Siispä matkaan.

Teos asemoituu nopsaan aikakauden nouveau romanin linjoille (ja oman tuotantonsa ohella Mannerkorpi on suomentanut Sartrea, Camus'ta, Beckettiä, joten laji on arvatenkin tuttu). Kerronta on minäkertojan tajunnanvirtaista monologia, havainnointia varsin arkisista asioista ja puuhista, jossa yllytään varsin perinpohjaiseksi ja yksityiskohtaiseksi. Ja kaikki nuo pienet tapahtumat ja puuhat kiertyvät kohti samaa tyhjää aukkoa, kertojan vaimoa Hannaa, joka on kuollut vähän aikaa sitten. Kertoja sulattaa jääkaappia, syö viinirypäleitä, tekee piparkakkuja, hankkii kattokruunun ja ripustuttaa sen kattoon, kaikki tämä on kirjaimellisesti surutyötä. Ja ehkä se myös johtaa johonkin: yhteydet ovat katkeneet, mutta yhteyksiä olemassaolon ja maailman kanssa rakennetaan taas pikkuhiljaa. Vaikka dramaattiset käänteet kuuluvatkin toisiin kirjoihin, kehitystä tapahtuu, alussa kertoja on pahemmin hajalla, lopussa seesteisempi.

Huomaan myös kirjailijan oman vaimon kuolleen pari vuotta ennen tämän julkaisua, onko tämä siis autofiktiota tai myös kirjana surutyötä? Kokemuspohja auttaa kyllä varmastikin kirjan tunnelmaa, intiimiyttä, puhuttelevuutta. Tuon nouveau romanin ohella tästä tuli vähän mieleen myös Jon Fosse: Mannerkorven virkkeet eivät ole ihan sivujen mittaisia (mutta ehkä voisivat olla) mutta kappaleet kyllä ovat, ja samaa meditatiivista mutta eteenpäin kuljettavaa tunnelmaa tässä kuitenkin on.

Hieman hämmentävä, silla hyvällä tavalla surumielinen ja viehättävä teos, täytynee niitä muitakin teoksiaan siis vilkaista. Ja juuri tämä kirja oli tullut nostetuksi Suomen kirjat -haasteeni vuoksi, ehdokkaaksi vuodelle 1965. 

Tulen pois pöydän alta eikä patterinkaan alla ole muuta kuin lämmin rutikuiva pölyrätti kas rouvaa pillin on korjannut mutta täällä tämmöisiä, ja kun vilkaisen ikkunalaudalle radio on kuin kummitussirkka rukoilijasirkka silmineen sarvineen isä meidän joka olet taivaissa. Istuudun, istun. Taskulamppu on pöydällä kädessäni, tumma pöytä kuultaa muoviliinan läpi ja reikä on pitkulainen reunat koholla. En ajattele mitään ja sitten ajattelen hyllyjä silityspöytää roskasankkoa leivänmurua ja minussa rukoilee: ei enää enää ei enää ei enää. Jokin rämähtää on rämähtänyt ja parkaissut ja olemme heränneet, olen juossut portaat alas ja raapaissut tikun, olen saunassa lauteiden alla tikku hyppysissäni tikun valossa rotta joka nurin paiskautuneen liskun vieressä tuijottaa minua käpälät kaksi etukäpälää rinnatusten kuin hyrräävällä kissalla eikä lähde minnekään; veritippa silmän alla kiiltää. Äkkiä nousen ja juoksen huoneeseeni mutta paperikorissakaan ei ole muuta kuin paperia; silloin en jaksa enää.