Annikki Kariniemi - Laulu Lapista ja Lapin papista

Kun seuraavat kirjamessut lähestyvät, niin pitää lukea tämä viimevuotisten divariostos: Annikki Kariniemeä ei ole tullut aiemmin luettua, mutta tämä teos tuli jossain mainittua potentiaalisesti kiinnostavana, joten oli syytä etsiä luettavaksi. 

Kuten nimi kertoo, ollaan Lapissa Ounaan varrella, joskus kaukaisessa historiassa kun kristinusko hitaasti leviää pohjoiseenkin. Vanha tietäjä Ies-Nilla on pitänyt lähiseutuja tiukasti vallinnassaan, ja on seudulla ollut toki käynyt etelästä pappeja, niin pirkkalaisten kuin Novgorodin suunnalta, mutta eivät ole kukaan jääneet, vaikka jotain kristinoppia onkin joihinkin paikallisiin jäänyt. Mutta eräänä juhannuksena saapuu taas uusi pappi, jolla on päättäväisempi luonto, ja Nilla taas on käynyt jo vanhaksi. Ja kun ainoa tytär Ing'Maarikin alkaa mielellään käydä kristittyjen kodassa, niin mihin tämä johtaa...

Vaikka yksi näkökulmahenkilö onkin, pappi pysyy nimettömänä, ja muutenkin yksityiskohtien kanssa ollaan säästeliäitä. Yritin hahmottaa mihin aikaan tarina sijoittuu, ja sekalaiset maininnat viittaavat kyllä reformaatiota edeltävään keskiaikaan, poliittinen keskusjohto on hakusessa vaikka toisaalta kirkko tuntuu jo järjestäytyneeltä...ja toisaalta kirjassa mainitaan Turun triviaalikoulu, joka perustettiin 1641. Mutta jotain muitakin outouksia ja termivirheitä näin, joten Kariniemi ei edes yritä kirjoittaa Utrion tyyppistä historiallista romaania, tässa on enemmän balladia ja myyttiä kuin huolellisesti tutkittua historiasimulaatiota. Ja tähän sopii myös kirjan runollinen ilmaisu, joka ainakin murteellisen sanaston puolesta on toki paikoin haastavaa, mutta myös kiehtovaa.

Tässä balladimaisuudessa onkin sitten paljon pohdittavaa, minkälaista symboliikkaa Kariniemi käyttää, mikä on merkityksellistä ja mitä sillä ilmaistaan. Kirjan tapahtumat alkavat juhannuksena ja päättyvät jouluun, josta voi jo pohtia omia merkityksiä (Johannes Kastajan pitää päivänvalon tapaan vähetä kun Kristus jouluna tulee), ja erityisesti jouluun sijoittuvat loppuluvut ovat merkillisyydessään mieltä kutkuttavia: pappi on oppinut kieltä sen verran että voi jouluyönä saarnata paikallisella kielellä, mutta miksi sitten saarnasta tulee sellainen kuin siitä tulee, ja mitä tämän johdosta ajatella papista, jossa on toki paljon kristusmaisia piirteitä tai ehkä sittenkään ei tai ehkä sittenkin kyllä...Uskonnollisen lähetystyön yhteydet poliittiseen valtaan ja kolonialismiin tulevat toki myös esiin, mutta tämäkin aihe pysyy hyvin moniselitteisenä ja monitulkintaisena, pohdituttavana ilman selkeitä vastauksia.

Ja Kariniemi jättää kirjan lopun hyvin epämääräiseksi ja avoimeksi, että mitä siinä lopulta tapahtuu: itse tulkitsin, että Nilla yrittää tappaa papin, mutta Ing'Maari ehtii näiden väliin ja kuolee itse, mikä vertautuu Nillan aiempiin mietteisiin kuinka tolkutonta on että tämä kristittyjen jumala tapattaa oman poikansa, ei siinä ole mitään mieltä eikä hän niin tekisi (maalaa spoileri hiirellä näkyviin). Mutta varmaksi en sano, ja joka tapauksessa tässä ollaan mysteerin äärellä, mikä lähestymistapana tämäntyyppisessä kirjassa sopii minulle mitä parhaimmin. Kiehtova, merkillinen, ajatuksia herättävä teos: itse pidin, mutta luulen myös ymmärtäväni miksi tämä on jäänyt aika pimentoon, kun kyllä tässä lähdetään poispäin kotimaisen aikalaisproosan suurista normilinjoista...

Vaan se on tämä pimeys, kaamos joka voi tehdä ihmisen hulluksi.
Mitä tietää semmoinen ihminen siitä, joka ei kuunaan ole asunut päivän vertaa kaamoksen keskellä. Ei mitään, ei edes aavista sen painoa. Se on muuri, joka on pantu ihmisen ja päiväkehrän väliin viikoiksi, kuukausiksi. Loputon jollotus taljalla, loputon toimettomuus, joka kostuu pahoiksi teoiksi. Ja silloin vasta pimeys entistä tiheämpänä kääriytyykin kaiken olevaisen ympärille. Eikä siitä ulospääsyä ole, ennenkuin päivä on taas valonsa näyttänyt. Voi, että näin pitää ollakin.
Mutta ihmeen kirkkaasti ovat säkenöineet jouluyönvalot, kiiluvaiset sekä kuunsirppi ja revonvalkeitten häilhtelevä kuulaus hangen pinnalla.

Kosti Koskinen - Ihmeellinen kuherruskuukausi

Tässäpä teos joka oli vaipunut hyvin tehokkaasti unholaan: paremmin taidemaalarina tunnettu Kosti Koskinen sai julki ainoaksi jääneen novellikokoelmansa 1930, mutta vaikka kustantajana oli iso WSOY, teos jäi ilmeisen vähälle huomiolle eikä kai myynytkään juuri mitään: ilmeisesti alkuperäisen painoksen ulkonäkö ei antanut oikein mitään vinkkejä sisällöstä, ja nimikin viittaa jonnekin romanttisen komedian tylsemmän päädyn puoleen. Mutta 2000-luvun puolella kirjailija ja omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Boris Hurtta oli huvikseen napannut epämääräisen näköisen tuntemattoman kirjan luettavaksi, ja siitä innostunut, ja innostukseen tarttui toinenkin omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Juri Nummelin, jonka kautta tuli myös tämä lukemani uusintapainos joku vuosi sitten. Ja näiden kahden intoilun kautta itsekin kiinnostuin tästä vanhemman kotimaisen spefin epäilemättä omalaatuisimmasta teoksesta...

Teos omalta osaltaan liittyy 1920-luvun tulenkantajien suosimaan kauhukirjallisuuden trendiin, johon liittyvää kirjallisuutta on minunkin tullut jonkin verran luettua, mutta vie lajia kyllä vahvasti omaan suuntaansa. Teos osoittelee kyllä ihan avoimesti Edgar Allan Poen suuntaan, ja tiedä sitten mitä muita lajityypin teoksia Koskinen mahtoi tuntea (Lovecraft? Chambers? Machen? goottiromantikot? Wells? Stevenson?). 'Moran luostarissa' ja 'Prinsessa Metefa' ovat tarinoiltaan konventionaalisimmat ja perinteisimmät jutut, joissa aikakauden hengessä ammennetaan eksotismista: 'Moran luostarissa' ollaan goottilaishenkisessä Espanjassa ja 'Prinsessa Metefa' taas liittyy aikakauden hengessä Egyptin hautalöytöihin, mutta kumpikin erottuu lajissaan omalaatuisella unenomaisella, häiritsevän uhkaavalla tunnelmalla ja joillain varsin värikkäillä ja mielikuvituksellisilla kuvailuilla ja yksityiskohdilla (Nummelin arvelee Moran luostarissa olevan suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen saatananpalvontakuvaus). 

Ja nämä piirteet ovat kolmessa muussa novellissa vielä vahvemmin mukana: erityisesti aloitusnovelli 'Orta' on kaikessa unenomaisessa hämäryydessään vaikuttava, tässä tarinassa on vaikea sanoa mitä siinä lopulta oikein tapahtuu ja mikä on totta ja mikä ei, mutta varmaa on että jotain siinä on pahasti väärin. Mutta sama häiritsevyys ja uhkaavuus leimaa koko kirjaa, Koskinen ei tyydy vain ekspressionismiin vaan siirtyy reippaasti surrealismin puolelle, alitajjunan syövereistä ammennetaan kaikenlaista mutta ihan vaan vihjailevan psykologisen kauhun sijaan kumma tulee vasten lukijan kasvoja (ja toisaalta aikakauden kotimaisen kauhukirjallisuuden toinen suosikkitrendi, kansanperinnepohjaisuus, sivuutetaan täysin).

Outo, hämärä, häiritsevä, tunnelmallinen teos: hyvä että tämä on saatu kaivettua esiin historian unohduksesta uusille lukijoille. Tähän uusintapainokseen on liitetty mukaan myös viisi Koskisen muuta tarinaa, joista neljä on ilmestynyt lukemistolehdissä 1920-luvulla ja yksi julkaisematon käsikirjoitus: julkaisematon 'Unihirviö oli näistä kiinnostavin, mutta ei näistä mikään varsinaisen kokoelman tasolle noussut. Ja jos alkuteoksen joitain ilmeisiä lyöntivirheitä on tähän korjattu, niin niitä kyllä riittää tässäkin painoksessa varsin paljon, ja aika moni niistä on tyypillinen painetun tekstin skannauksessa syntyvä typo, jossa kaksi kirjainta luetaan yhdeksi tai yksi kirjain kahdeksi (tyyliin 'mitä' -> 'niitä'), virheellisiä kappalejakoja yms.: näitä on harmittavankin paljon. Kansi sen sijaan vinkkaa nyt paremmin että tämä ei ehkä ole tylsä yritelmä romanttiseksi komediaksi...

Niminovellin perusteella otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 34. Kirjassa mennään piiloon.  

Juha Mannerkorpi - Avain

Viime vuonna tuli luettua yksi Juha Mannerkorven kirja, joka kiinnosti sen verran että lisääkin pitää. 

Nyt vuoroon tuli näytelmä, joskin kun kyseessä on yhden näyttelijän yhteen huoneeseen sijoittuva pitkä monologi (~50 sivua), niin voisi tämän lukea myös pitkänä novellina, jossa minämuotoista kerrontaa pilkkovat muutamat näyttämöohjeet. Ja näyttämön ohella teos on sovitettu myös kuunnelmaksi ja Kalevi Ahon säveltämäksi oopperaksi.  

Teoksen alaotsikko on 'luulevaisen sydämen yksinpuhelu': luulevainen sydän on Johannes Pontto, kääntäjä ja kirjoittaja, joka täyttää viisikymmentä vuotta. Lehteen on viety ilmoitus, ja nyt katsotaan että onko hänellä mahdollisesti tarpeeksi hyviä ystäviä, jotka tulisivat merkkipäivää juhlistamaan.

No, ei ole, ja kun ystäviinsä pettynyt Johannes päättää evankeliumin (Luuk. 14:15-24) hengessä sitten lähteä ulos kutsumaan juhlimaan satunnaisia kadullakulkijoita, ei hän löydäkään ulko-oven avainta, ja alkaa miettiä minne avain on mahtanut joutua, mietteiden karatessa yhä omalaatuisemmiksi...

Eli tiivis, tiukasti rajattu kuvaus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta, joka karkaa vainoharhaisuuteen asti: Pontto on ristiriitainen hahmo joka yhtaikaa sulkeutuu pieneen yksityisyyteensä, haluaa eristäytyä ja pitää etäisyyttä kaikkeen, ja toisaalta kärsii yksinäisyydestään ja etsii keinoja paeta klaustrofobista tilaansa, tavoittaa toisia ihmisiä ja saavuttaa näiden kanssa yhteisymmärrystä, muttei selvästikään tiedä miten, tai edes mitä oikeasti haluaa.

Työnsä puolesta Pontto on sanankäyttäjä, joten tilanteen prosessoinnissa käytetään toki varsin värikästä kieltä, ja ajatusten juoksu kulkee niin omalaatuisia latuja, että ahdistukseen sijoittuu myös humoristisia tasoja, tragediaa sävytetään hirtehisellä komedialla. Ja kokonaisuutta omalaatuistavat ja niin traagisen kuin koomisen sävyjä voimistavat näytelmän Raamattu-viittaukset, vihjaillen pitäisikö Pontossa nähdä jonkinlaista Kristus-hahmoa varsin ankeana tai parodisena versiona.

Huomaan kyllä, että eivät nämä lukemani Mannerkorven teokset mitään suuren yleisön hittikirjoja ole, ja varmaan sen vuoksi ovat jääneet hieman unohduksiin, mutta kokemusten psykologinen, analyyttinen käsittely tuntuu myös sellaiselta, että teokset kestävät aikaa. Samana päivänä, kun luin tämän, olin myös kuuntelemassa keskustelutilaisuutta tekoälystä, jossa nousi siihen liittyen esiin myös nykyaikana erityisesti nuorilla esiintyvä eristäytyminen, suljettujen mentaalikuplien houkutus ja vaikeudet todelliseen inhimilliseen kanssakäymiseen, ja vastaavassa solmussa Ponttokin etsii avainta...

Matti Järvinen (toim.) - Musta paholainen

Jokunen vuosi sitten luin antologian Synkkä satu, kokoelmallisen vanhoja suomalaisia kauhutarinoita: Nysalor-kustantamon pääjehu Matti Järvinen oli koonnut 1900-luvun alkupuolelta vanhoista lehdistä ja muista lähteistä kauhun piiriin kuuluvia tarinoita. Osa kirjailijoista olivat nykyäänkin kuuluisia, osa ehkä aikanaan tunnettuja mutta bibliografioiden maininnoiksi jääneitä, ja jotkut, erityisesti tunnistamattomien nimimerkkien taakse jääneet, ovat lähes tuntemattomia. Kokoelma oli sen verran mainio, että nappasin nyt luettavaksi sen eräänlaisen jatko-osan, tai samalla periaatteella tehdyn toisen kokoelman. 

Muutama sama kirjailija on päätynyt tähänkin kirjaan, ja joitain uusia on myös mukana...mutta täytyy kyllä todeta että kuratointityö tuossa ensimmäisessä kokoelmassa oli ehkä sen verran onnistunutta, että tässä täytyi jo tyytyä vähän heikompaan tasoon. Toki Topelius osaa yhä tarinoida, Aarnio, Onni W. Arima ja Konrad Lehtimäki pitävät puolensa ja Kailas on Kailas, mutta silti, ei näiden tarinoiden valikoima taida mitenkään loputon olla.

Kuten esipuheessa huomautetaan, kauhukirjallisuutta ei kovin genretietoisesti 1900-luvun alkupuolella varsinaisesti edes tehty, joten tyylilajina on paljon kansantarinamaisia kummitusjuttuja fiktiomuotoon sovitettuna, ja myös joitain ihmesatuja joissa nyt sattui olemaan vähän makaaberimpi henki. Toki mukana on myös jonkin verran eksotiikkaan vetoavaa pulppia (mm. A. Emil Virtasalo ja Unto Koskela) ja sitten se Kailaan ekspressionistinen tunnelmapala...

Oma kiinnostava sivujuonteena näissä on ollut vasemmistolehdissä julkaistut tarinat, joissa aatteen, moraalin ja oikeudenmukaisuuden teemoja esitetään hyvinkin räväkällä kauhukuvastolla (tässä mm. Hilda Tihlä). Kristillisillä puolilla ehkä innokkain helvettimaalailu on jo jäänyt taakse (tai se ei Suomessa edes purkautunut kaunokirjallisesti), mutta kyllä tämä muissakin aatteissa voidaan käyttöön valjastaa...mutta kauhufiktion vahva moraalinen ulottuvuus on omalla tavallaan hyvin kiinnostava piirre, ja kun se tuodaan läpi näinkin selvästi (joillekin muille moinen osoittelevuus ja tendenssikirjoittaminen on ehkä myrkkyä).

Nysalor-kustantamo on muutenkin kunnostautunut alalla, julkaisten runsaasti sekä uudelleentoimitettua vanhaa että uutta spefiä, genrerajoja reippaasti venyttäen. Kaipa laajasta valikoimasta tulee tänne lisääkin poimittavaa...

Helmet-haasteessa yksittäisillä novelleilla saisi monenlaisia haastekohtia täyteen, mutta kun tällainen vanhempi kaunokirjallisuus pohjautuu romantiikan ajan taiteeseen, niin laitanpa kirjan kohtaan 7. Romanttinen viihdekirja. 

Lassi Nummi - Keskipäivä, delta

Ei ole tullut aiemmin Lassi Nummen tuotantoakaan luettua, vaikka muistankin näitä suositellun, kun pieni ikuisuus sitten aloitin runonlukuprojektiani...mutta parempi myöhään.

Tämän teoksen runot muodostavat laajan sarjan, jossa runollinen minä perheineen matkustaa Tonavalla, lähellä tämän suuta (eli ainakin Romaniassa): oletan että runoilija itsekin niin teki, ja että kuvatut impressiot perustuvat kokemuksiin, vaikka tarkemmista yksityiskohdista vaietaankin. 

Teoksen runoissa näkyy modernismi luonnollisen kielen ilmaisulla. Ei tosin sen minimalistisemmissa muodoissa: ennemmin havainnoissa on teemaan sopivaa raukeutta, turistin runsasta mutta leppoisaa ja hieman irrallista havainnointia ympäristöstä ja kanssamatkustajista. Ja samalla nähdyn ja koetun havainnointi yhdistyy laajempaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, nykyhetken läpi näkyvät antiikin, Goethen ja Manet'n ajat tai toisinpäin, nykyhetkeä katsotaan myös noiden läpi. Ja tuosta ristiriitaisesta halusta liittyä kulttuuriseen jatkumoon ja samalla irtautua siitä tulee oma kiinnostava jännitteensä...

Viehättävä teos: yksittäiset runot eivät nouse niin esiin mutta näistä tulee tunnelmallinen kokonaisuus. Ja Helmet-haasteessa tällä voi ottaa kohdan 25. Matkakertomus

(ote)
Olen nähnyt pelikaanin eläintarhassa
ja täytettynä. Oikeastaan se ei ole mikään kaunis lintu,
suhteeton nokka tekee siitä pikemminkin karikatyyrin -
olemuksessa on liikanaista arvokkuutta
ikäänkuin se ilvehtisi tarullisille käsityksille,
      vertautuville merkityksille:
pelikaani ruokkii poikasiaa sydänverellään,
pelikaani on uhri ja vapahtaja, ja ties mitä vielä,
      ja lopuksi, tietenkin, seksuaalisymboli.

Haluan muistaa ja unohtaa kaiken
ja katsella pelikaania an sich,
      vailla ylimääräisiä merkityksiä
minä tahdon nähdä pelikaanin. 

      Olemme jo lähellä,
etenemme nyt hyvin hitaasti.
Matkaa ehkä neljäkymmentä metriä,
ehkä vähemmän.
Ne ovat isoja, sen tiesin,
valkeita, sen tiesin,
nokka on iso, sen tiesin

- onko mitään, mitä en tiennyt?

Jokin veneessä kolahtaa. Jotakin tapahtuu edessämme, sivullamme. 

Paavo Haavikko - Ylilääkäri

Tämäkin kansi on Kirjasammosta 

Kaksi lyhyttä näytelmää Paavo Haavikolta. 

Ensimmäisessä, kirjalle nimen antavassa kamarinäytelmässä, ylilääkärin vaimo juhlii 60-vuotispäiviään, sisarukset ja näiden lapset ovat kokoontuneet illalliselle, mutta ylilääkäri (näytelmän keskushenkilö, mutta samalla ainoa nimettömäksi jäävä) on järjestänyt juhlista varsin epämiellyttävän tapahtuman...ja taustalla on myös vaimon isän selvittämätöntä kuolinpesää, jonka ylilääkäri suo hyvin pysyvän selvittämättömänä toisten toiveista huolimatta. 

Jälkimmäisessä, Agricola ja kettu, ollaan historiallisessa aiheessa 1500-luvun puolivälissä. Kustaa Vaasa lähettää Mikael Agricolan Venäjän tsaarin luo rauhanneuvotteluihin, tsaari Iivana Julma suhtautuu neuvotteluihin enemmän oikukkaasti kuin yhteistyöhaluisesti, ja paluumatkalla sairas Agricola kuolee järven jäällä, nähtyään ketun jonka on nähnyt jo nuoruudessa ja jonka on kohdannut myös Kustaa Vaasan ja Iivana Julman hahmossa...

Eivät nämä kumpikaan tarinavetoisia näytelmiä ole, mutta varsin erilaisista konteksteista huolimatta kummassakin on keskeisenä ideana  suhteellisen tolkullisten henkilöiden yritykset neuvotella omapäisten ja kohtuuttomien auktoriteettihahmojen kanssa, varsin huonolla menestyksellä...(ja mieleen tuli että Haavikko oli kirjailijuuden ohella liikemies, talouskysymykset olivat näissä neuvotteluissa molemmissa esillä).

Jälkimmäisessä näytelmässä kiinnostivat myös uskonnolliset kysymykset: reformaatio oli tietysti täydessä vauhdissa, mutta Kustaa Vaasan intressi aiheeseen keskittyi tasan tarkkaan kuinka saada nyhdettyä kuninkaan kirstuun kirkoista kaikki vähänkin rahanarvoinen tavara, Turun tuomiokirkon kattoa myöten, ja vaikka Agricolalla olikin kiinnostus puhtaaseen oppiin, tuli hän kuitenkin varsin epäluuloiseksi siihen millaiseksi reformaatio oli muodostumassa.

3. JÄSEN: [...] "Pyhä Neitsyt", hän sanoi "jos Jumalalla ei ole äitiä, jota maailma muistaa, kasvaa maailmasta orpo, ja jos Jumalan äidillä ei ole äitiä jota alati muistetaan, unohtaa maailma mikä on sen suku, ja siitä kasvaa kevoton ja säädytön maailma." Ja hän rukoili Neitsyt Mariaa ja itki, ja kun reki liukui Kuolemanjärven jäälle, hän meni tajuttomaksi.  

Kiinnostavia tekstejä, vaikkei nyt suuriksi suosikeiksi nousekaan...mutta Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 13. Kirjassa on syntymäpäivät. 

Irma Tähtiranta - Suunemin vaimo

Kansikuva Kirjasammosta; oma kappaleeni oli kansipaperiton 

Lisää nostoja hyllyjen kätköistä: Irma Tähtirannan ilmeisesti ainoa teos, pienoisromaani joka on ottanut aiheensa Vanhasta testamentista, 2. Kuningasten kirjan luvussa 4 kerrotusta episodista profeetta Elisasta ja Sunemissa asuvasta naisesta, jonka luona hän usein majoittuu matkojensa varrella ja jonka pojan hän herättää kuolleista. 

Kirjan alkupuoli onkin varsin mielenkiintoinen, minämuotoinen eksistentialistinen ajatusvirta jossa Suunemin vaimo pohtii omaa elämäänsä ja asemaansa, nuorena naisena jolla on vanhempi, varakas puoliso, eikä taloudellisesta hyvinvoinnista ole huolta, mutta nainen kuitenkin katselee ulos tielle, kaivaten elämäänsä jotain muuta, jotain enemmän. Paljoa ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, ja tästä nainen-katsoo-ikkunasta-teemasta tuli mieleen aiemmin lukemani Zoyâ Pirzâdin kirja jossa toteutetaan samoja aiheita samanhenkisessä ympäristössä.

Kun pohdinnassa käytetään kuitenkin vieraannuttavaa kerronnallista ratkaisua, että päähenkilömme nimi ei käy ilmi, ja kertoja viittaa jatkuvasti itseensä "Suunemin vaimona" tai emäntänä tai vastaavilla termeillä (ja Suunem on siis paikannimi, ei naisen puolison nimi), minämuotoisuudesta huolimatta kertoja tuntuu olevan vieraantunut itsestäänkin, ja tämä antaa kirjan psykologialle varsin omalaatuisen sävyn: feministiselle luennalle tästä varmaan löytyisi pureskeltavaa. 

Kirjan jälkipuoliskolla on sitten enemmän esillä nuo Raamatussa kerrotut tapahtumat, ja tämä tuntuu tavanomaisemmalta Raamattu-dramatisoinnilta: pätevää ja kai näiden laittaminen kirjaan tuntui välttämättömältä, mutta alkupuoleen verrattuna, no, tämä oli tavanomaisempaa. Epilogiin tulee vielä kommentointia sodasta, mikä kirjan ilmestymisaikaan (1948) oli tietysti yhä kovin lähellä ja melkein pakollista, ja nykyaikanakin toki yhä akuuttia...

Osat eivät siis muodosta ihan täyttä kokonaistaideteosta, mutta kirjassa oli kyllä ansionsa ja kiinnostavuutensa, harmi ettei tuotantoa tullut sitten enempää.

Minä sanon näin, vaan niin satutettu minä olen, vaikka kohta tiedän, että sen köyhän lesken hätä oli suurempi kuin Suunemin vaimon ja että kansan hätä paljon suurempi on. Sillä minä olen ihminen, Suunemin vaimo, ja kauhean yksin.
Ylevä on Israelin Jumala. Minun tulee olla kiitollinen, ettei minua uhkaa velkavankila, ei nälkä, ei orjuus, ei minua eikä minun syntymättömiä lapsiani, jopa että asun varakkaana keslellä kansaani. Varakkaassa talossa, jossa ei huolta huomisesta, jossa on yli oman tarpeen viiniä, viljaa ja öljyä. Vaan on kuin syyttäisi.
Ei elämä minun vuokseni hievahda, minulla kun on kaikki hyvin. 

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 20. Haluaisit olla joku kirjan hahmoista: tokihan Elisa voisi olla.  

Unto Seppänen - Jumala kulkee

Pikkuhiljaa edistetään myös Suomen kirjat -haastetta poimimalla luettavaksi sopivan kuuloisia kirjoja minulle vhemmän tutuilta kirjailijoilta aukkovuosille: vuodelta 1929 löytyi tällainen Unto Seppäsen novellikokoelma. 

Kirjailijasta olen nimen joskus nähnyt mutta en muuten tiennyt tästä mitään, mutta kirjan aloittavasta niminovellista tuli heti mieleen tulenkantajat: sokean päähenkilön aistikokemuksia kuvataan kovin ekspressionistisesti ja myrskyisästi, vähän kauhusävyihinkin flirttaillen, mieleen tulevat Kailas ja Vaara ynnä muut. Ja kun kirjailijatietoja kävin sitten katsomassa, niin näköjään Seppänen nuorena näissä piireissä liikkui, vaikka näköjään kunnostautui enemmän karjalaisen elämänmuodon usein leikkisänä kuvaajana (ja kas, kirjaansa perustuvan elokuvan Evakko olen nähnyt, Ville Salmisen varsin epätasaisen tuotannon paras filmi). 

Ja molempia puolia löytyy kyllä kirjan novelleista, on niin humoristisia kansankuvauksia kuin modernia sykettäkin. Ja siitä tuleekin hieman ongelmallista, mitään linjaa ei kirjassa oikein ole, tuntuu että Seppänen ottaa tässä varsin selvästi muodikkaita vaikutteita muilta, mutta aika moni novelli jää mitäänsanomattomaksi, muodikkuus on tärkeämpää kuin omat ansiot. No, niminovelli on eittämättä tunnelmallinen, ja 'Hei, hevonen!' ja 'Elämän rinteellä' olivat kanssa symppiksiä, eli kirja osuu kyllä "tulipahan luettua"-kategoriaan.

Helmet-haasteessa laitan kirjan vaikkapa kohtaan 41. Kirjan kansi tai nimi on mielestäsi kaunis: oman aikakautensa ominaista grafiikkaa, joka viehättää kyllä minua. 

Manu Kuutti - Pörri

Kirjan kannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa, ja kun kyseessä on tekijänsä esikoisteos, niin tuotannon tai maineen perusteella ei ennakkotietoja ollut, mutta kuten olen aika ajoin maininnut, mielelläni tartun novellikokoelmiin minulle aiemmin tuntemattomilta kirjailijoilta, on ne yleensä vaivan väärtejä.

Tai mitenköhän tämän teoksen sitten luokittelisi: kirjassa on 133 lyhyttä tekstiä, melkein kaikki yhden sivun tai alle, ja tyylejä on kerrotuista anekdooteista jonnekin proosarunojen tai aforististen huomioiden suuntaan. Ja tekstit liittyvät yhteen, fragmenteista muodostuu kuva nimihenkilö Jani Pörrin ja tämän sekalaisen ystäväjoukon elämästä: monia tekstejä voi makustella erilläänkin sen verran kun mieli tekee, ja osa ehkä voisi sopia dramaattisen ääneenluennan materiaaliksi, mutta henkilöiden ja näiden suhteiden parempi hahmottaminen taas vaatii asioiden yhdistelyä ja kokonaisuuksien hallintaa (enkä itse tainnut ihan pysyä mukana kaikissa).  

Vaikka varsinaisesti huumorikirjasta ei olekaan kyse, on yleissävy, no, huvittunut: ironiaa on vahvasti mukana mutta sellaisella leppoisan ymmärtävällä tavalla. Päähenkilöt ovat siinä vaiheessa, jossa röpöttely, bändihommat yms. ovat olennainen osa elämää mutta jossa ne eivät enää ehkä voi olla koko elämä, ja tästä murrosvaiheesta, joka yhdestä kulmasta katsottuna voi näyttää rappiolta, vaikka aika usein myös aika seesteiseltä ja herttaiselta. Ja tästä ristiriidasta, vilisevien kulttuuriviittauksien ja hohdokkaan fraseerauksen ja banaaliuden tasapainotteluista, riittää ammennettavaa. 

Toisaalla huomaan mainitun Bukowskin: en ole lukenut vaikka maineelta tunnen, sen sijaan mieleen tuli vähän joku aika sitten lukemani Tapani Rytöhongan sarjakuvat, heille joille tekijä on tuttu (ja ei kirjan kannen tehnyt Juho Juntunenkaan ole myöskään kaukana), ehkä myös koherentimpi versio Richard Brautiganista. Kirjailija on taitava sanankäyttäjä ja fraseeraaja, joskin fragmenttisia esikoiskirjoja lukiessa, olivat ne sitten runoa tai proosaa, mieleen tulee kuinka paljon niissä oli pöytälaatikkoon koottuja sormiharjoituksia kun laajempien kokonaisuuksien kanssa ollaan vielä epävarmoja. Tämä käy tälläkin kertaa mielessä, mutta jos pitäisin sitä häiritsevänä, en lukisi tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia, ja jatko näyttää mitä sitten tulee. 

Love is All Around

Jani ja Anton käyvät työväenopiston kitarakurssia, jonka mairealta opettajalta Jani on saanut erityisluvan käyttää bassoa. Muiden soittaessa kuusikielisillään Love is All Aroundin sointuja, hän aika ajoin napauttaa tšekkiläisen diskobasson vapaata kieltä. Toista kertaa kaksikko ei näin hidastempoiselle kurssille tule, mutta juuri silloin Janin tyhjälle pupetille ilmestyy poikien rakkauselämiin liittymätön kihlasormus. Sormus on vaaleansinisessä kirjekuoressa, jossa lukee Jarkolle, ja se on viereisessä luokassa neulovan, pelokkaan ex-tyttöystävän jättämä. Vuosia myöhemmin Janin koulukaveri, rakkauden riepottelema Jarkko, päätyy ensin poliisiksi, sitten politiikkaan. Maailma on julma. 

Kirjan on lukenut myös Ellen. Ja Helmet-haasteessa olkoon 5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat (kirjassa on luku nimeltä Epilogi). 

Pirjo Kotamäki - Villit linnut olkapäillä

Pari vuotta sitten luin Pirjo Kotamäen säeromaanin Paavo Ruotsalaisesta, ja huomasin tuotannossa muitakin kiinnostavan oloisia nimikkeitä, runoteoksia huomattavien henkilöiden elämästä...nyt sitten vuoroon tämä muutaman vuoden takainen teos, kun vietetään Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, 800 vuotta taivaallisesta syntymäpäivästä. 

Vaan mikäköhän kategoria tähän pätee: lähestyin teosta ensin samassa säeromaanin tai eeppisen runouden hengessä kuin tuota Petäjäistä leipää, mutta sellaisena tämä tuntuu työläämmältä. Vaikka yksittäiset runot muodostavatkin syklin joka seuraa Franciscuksen elämän vaiheita, niin kerronnallisuus on aika väljää ja ajoin hämärääkin: kun itse tunsin Franciscuksen vaiheet ja aimo joukon myös tähän liittyviä legendoja niin hahmotin viittaukset, mutta jos päähenkilö ei ole niin tuttu, niin tämä kerronnallinen puoli taitaa mennä helposti ohi. Ennemmin kuin epiikkaa, kyseessä on juurikin Franciscuksen elämästä inspiroitunut runosarja (jossa toki hyödynnetään roolirunouden keinoja, äänessä ovat niin Franciscus itse kuin jotkut läheisensä).

Ja tietysti Franciscus itse on runoileva mystikko, ja erityisesti luonnosta mystistä kokemusta ammentava, mikä ei narratiivisesti helpota, mutta lyyrisesti toki tarjoaa paljon mahdollisuuksia väkevälle ilmaisulle, ja tätä Kotamäki hyödyntääkin. Ja vaikka luontosuhde onkin paljon esillä, niin perinteistä luontorunoa tämä ei ole, niin päähenkilö kuin kirjailija ovat avoimen tietoisia jumalallisesta läsnäolosta koko luomakunnassa...ja kun kyseessä ovat roolirunot, niin näkökulmahenkilön omakin olemassaolo on tavallista vahvemmin mukana, joten kuvauksessa tulee nimenomaan suhde luontoon luomakuntana, jossa on itse osana, kuin luonnonilmiöt sinänsä.  

Odotin enemmän säeromaanimaista kerronnallisuutta kuin sain, mutta otan tämän sitten lyyrisempänä ja mystisempänä tekstinä, jonka meditaatioihin lienee syytä itsekin palata mietiskelemään.

Laulukaskaan kevyt ruumis kämmenelläni.
Se lohduttaa minua.

Riivaajat tulivat ruumiini läpi,
ne tulivat ja kävivät kimppuuni yöllä, kun olin unessani,

silitän kaskasta sydämeni tahdissa, 
rukoilen yhä,
rytmi on oikea,

se alkoi laulaa hieman käheällä äänellään,
sen mielestä olin viikunapuu:
tunsin sen värähdykset kämmenelläni,
poimin ääntä sormenpäilläni,
ne kiihdytti värinää,
se lauloi ja sitä mukaa
sieluni rauhoittui,
ruumiini pääsi lepoon,
silitän yhä sen kevyttä kehystä ja se
laulaa omaa olemassaoloaan,
taivaallista keveyttä. 

Joel Haahtela - Tähtikirkas, lumivalkea

Pikkuhiljaa tutustun Joel Haahtelan tuotantoon, ensimmäisen kirjan luin viime vuonna ja nyt sitten toinen, Helmet-haasteen täsmäosumana.

Nuori mies kirjoittaa päiväkirjaa kaipauksensa kohteelle Pariisissa 1889: kuka on ajatukssissa ja kaipauksissa oleva henkilö ja mitkä arveluttavat olosuhteet ovat ajaneet miehen Suomesta Pariisiin, ne selviävät  pikkuhiljaa. Mies saa työpaikan modernin aallonharjalla olevassa huipputeknologiafirmassa, lennättimessä kansainvälisiä uutisviestejä vastaanottamassa, ja etenee itsekin journalistiksi, Pariisin maailmannäyttely henkii uutta suurempaa maailmaa, ja taiteetkin etenevät harppauksin, ollaan aivan uuden kynnyksellä.

Seuraavassa päiväkirjassa mies on Berliinissä 1913. Maailma on muuttunut, mies samoin, ja uusi aika antaa taas merkkejä itsestään, tällä kertaa tosin maailmansodan muodossa.

Kolmannessa päiväkirjassa 1920-luvun alussa mies matkustaa kaukoitään, nimellisesti journalistin töissä mutta enemmän lepäämisenä masennuksesta.

Ja neljännessä ollaan saksalaisessa mielisairaalassa 1936. Muidenkin, välissäolevien, päiväkirjojen olemassaoloon viittaillaan, mutta nämä neljä olivat, ainoat jotka löytää Helsingissä 2012 toinen mies, ensimmäisen lapsenlapsenlapsenlapsi. 

Kovin juonivetoinen teos ei siis ole, vaikka selkeä eteneminen ja elämäntarina siinä onkin. Nuori mies kärvistelee kaipauksessaan mutta samalla on täynnä toivoa ja suuria suunnitelmia. Mutta eläessään ja päiväkirjaa kirjoittaessaan hän toisaalta luo itseään enemmäksi ja samalla luopuu asioista, toisista puolista itsestään...edetään ammatillisesti, tullaan vakavaraisemmaksi, ja samalla kaipauksen kohde alkaa haipua mielestä, taiteelliset intohimot unohdetaan...vaan toki niihin palataan, mutta vasta sitten kun on jo kovin myöhäistä. Ja sama pätee maailmaan, 1800-luvun lopun mullistava tulevaisuus täynnä toivoa kääntyy maailmaksi matkalla maailmasotiin ja joukkomurhiin, jotain saavutetaan ja jostain luovutaan, ja oman viestinsä antaa vierailu Angkorissa, viidakkoon unohtuneessa vanhan korkeakulttuurin jäänteessä...

Kuvaus on kaunista, päiväkirjameskinnöissä niin kirjoittaja kuin ympäristönsä tulee eläväksi, vaikka ei tämä tässäkään maailmanajassa kovin hilpeä kirja ole. Vaan ehkä näin se menee ja on aina mennyt ja tulee jatkossakin menemään.   

Helmet-haasteessa tämä on tosiaan täsmäosuma kohtaan 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto. Ja vanhoja bloggauksia ilmestymisajan läheltä löytyy paljon, on Kirjavinkit ja Katja ja Omppu ja Pekka ja Sari jne.  

Joel Lehtonen - Munkkikammio

Lisää teoksia alagenrestä "ei-tyypilliset kirjat kirjailijoilta, jotka muistetaan nykyään yhdestä teoksestaan (jota en ole lukenut)": Joel Lehtonen on kyllä muutenkin jäänyt lukematta, vaikka muutama teos onkin ollut suunnitelmissa (ei tosin se Putkinotko ihan ensimmäisenä).

Mutta nyt sitten varsin varhainen runokokoelma, joka uteloitti nimellään. Lehtosen näkemykset monastisismista eivät tosin ole kovin ylevät, kun runoissa munkit mainitaan niin heidät rinnastetaan toistuvasti vankeihin...mutta tätä teosta, julkaisuvuosi 1914, edelsivät matkat eteläisempään Eurooppaan, ja paljon näissäkin runoissa ammennetaan välimerellisestä ja klassillisesta kulttuurista, mukana on Ranskan ja Italian romantiikan (ja hieman naturalismin) henkeä. 

Mutta täytyy sanoa, että runoilijana Lehtonen ei tässä oikein vakuuta. Kieli on koukeroista "runoilijakieltä", ehkäpä dekadenttin itsetietoisuuteen saakka, mutta sille ryhtiä antava mitallisuus on joskus poissa ja ollessaan läsnä on varsin vaatimatonta, jopa heikkoa. Runot ovat pitkiä, usein eeppisiä ja aika moni nimetty naisen mukaan: jotkut uudelleenkerrottuja tunnettuja tarinoita (kuten Delila) ja jotkut ihan omia kertomuksia. Ja se kerronnallisuus on näissä se ansiokkain puoli, ehkä siis hyvä että Lehtonen keskittyi tämän jälkeen proosaan (joskin kirjojen nimistä huomaan että kiinnostus koukeroiseen kieleen näköjään säilyy). 

No, Helmet-haasteessa saan kohdan 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa (mitä, eikö teidän talossanne ole munkkikammioita?) 

Angelica (ote)

Angelica! Niin katsoit kalpeana,
kun luotani sun syöksi tyly sana,
et tiedä mitä rakkauteni on!
Se, jota kutsui runo-taivaan ovi,
maan pääll' on tunnoton ja onneton.
Et tiedä, mitä tämä sydän on:
Raketti singottu taivohon!
Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi,
Kuin kupla hento, johon kuvansa
luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan
on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
Vain ilta-pilvein puna aaltoihin:
se hetken hohtaa. Lieska helvetin! 

Helvi Hämäläinen - Kylänruusut

Jatkan seikkailua Helvi Hämäläisen tuotannon parissa. Kirjailijan jälkimaine tuntuu nykyään olevan kahdessa hitissä (joista Säädyllistä murhenäytelmää en ole lukenut ja Sukupolveni unta en arvostanut), mutta tämän tuotannosta löytyy varsin omalaatuisia sivupolkuja, joista parista on tullut jo kirjoitettua, ja nyt tuli luettua postuumisti julkaistu romaaninsa, joka on kuitenkin alunperin kirjoitettu noiden kahden teoksen välissä 50-luvulla.

Ja on tämäkin omalaatuinen teos. Ollaan Härjänojan kylässä loppukesällä, ja yleinen mieliala on jännittynyt: Mudan ukko on kuollut ja jättänyt testamentissaan omaisuutensa tyttärelleen Lempille (joka on onhe ja hentuinen) ja aviottomalle tyttärelleen Raakelille (joka taas on aika pänkä), mutta kolmas sisar Anni (aina ollut tomppo) ja miehensä Heikki on sivuutettu tyystin, ja tämän jaon oikeudenmukaisuutta kyseenalaistaa moni vaikka lainmukaisuudessa ei olekaan naputtamista.

Ja sitten Raakelin järjestämien kahvikestien päätteeksi koko kylä päätyy yhteiseen uneen, jossa ruusut ottavat kylän naisten hahmot vetäen miehet öiseen tanssiin, paitsi että huomataan että muiden naisten hahmot ovat kyllä paikalla mutta Raakel ei, ja tästä sisuuntuneena Raakel vuorostaan muuttuu ruusupensaaksi...  

Jeps. Kirjan alkupuolen maalaisrealismi on melkein huvittavaakin yksityiskohtaisine ja toisteisine pohdintoineen ja keskusteluineen, Hämäläisen varsin lyyrisellä kielellä toteutettuna (ja murresanastolla Someron suunnalta), mutta siinäkin näkyy jo piileviä enteitä ja legendoja, ja sitten ne pääsevätkin täysillä valloilleen tavalla jota ei niin usein suomalaisessa 1900-luvun kirjallisuudessa ole näkynyt. Fantastisemmasta osasta tuli vahvasti mieleen René Girardin teoriat mimeettisestä ja symbolisesta väkivallasta ja syntipukeista, johon kirjan tapahtumat sopivat varsin hyvin...joskin kirja oli kirjoitettu ennen kuin Girard teoriansa esitti, eli harkitusta viittauksesta ei ole kyse, ennemminkin se vain toteutetaan. Näin fantastisuus ei ole vain haahuilevaa, siinä tuntuu oma symboliikkansa olevan, mutta samalla tuntuu että Hämäläisellä on ollut kieli poskessa tätä kirjoittaessa, teos on usein suorastaan hassu. 

Helmet-haasteessa laitetaan kohtaan 28. Kirjassa tanssitaan. Ja Katja on myös lukenut kirjan. 

Hyvä mies oli minulla, eikä Raakel kaikkine rikkauksineen näiltä kulmilta niin hyvää miestä saa. Vaikka en penttiä moiti, on Raakelilta kuitenkin aina ollut poissa se kun parhain tarvitaan. Joitakin maakunnan miehiä olisi hän nuorempana voinut saada, mutta siihen on hän ollut liian itsekäs, itsestään pitäväinen on hän aina ollut. Raakelin mattojakin kun olen kutonut olen aina ollut kiusassa, saisihan edes tummaa kudetta mattoihinsa miehen vaatetuksesta. Onhan mies siinä suhteessa hyödyllinen, että on hänellä aina mustia tummia vaatteita, vain jonkin pätkän olen tummaa raakaa lyönyt Raakelin mattoon hänen kävelypuvuistaan. Toista on kuitenkin kun on mies talossa, miehettömyytensä vuoksi on Raakel aina saanut pitää liika vaaleita mattoja ja tuolla niska kyyryssä niitä pestä Korpajoessa tiuhempaan kuin muut naiset. naiko Pentti hänet? En pidä kihlausta varmana tässä suhteessa, eroitetaanhan jo vihitytkin toisistaan. On tälläkin kulmalla eroitettuja pariskuntia muutama kappale. 

Jyrki Vainonen - Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita

Olen aiemmin lukenut pari muuta Jyrki Vainosen novellikokoelmaa, nyt vuoroon tämä esikoisensa, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja (varsinkin kun Helmet-haasteessa on aiheesta haastekohta).

Ja onkin huomionarvoista, että mainstream-kirjallisuuspalkinto on haettu tässä määrin genrefiktioon nojaavalla teoksella. Monissa tarinoissa arkitodellisuus on nytkähtänyt hieman vinoon, ajoittain ihan kauhun ja fantasian puolelle: aika monta tarinaa voisin hyvin kuvitella lukevani esim. Portti-lehdestä (jonka toiseen alumniin, Maarit Verroseen, Vainosta helposti vertaa). Muutenkin yksittäisissä tarinoissa tuli usein mieleen tietty genretuttuus, ilman että se asettui ihan selviksi nimettäviksi vaikutteiksi. 

Tällä kertaa novellien välille ei ole rakennettu mitään yhtymiä, aiheiden ja tyylien kirjo on suuri. Reaaliset ajan ja paikan lait horjuvat, joskin kiinnostavaksi kontrastiksi usein korostetaan konkreettisuutta, materiaalisia yksityiskohtia: ristiriita on kiinnostava. 

Novelleissa suositaan myös avoimia loppuja, joskin vaihtelevalla menestyksellä, Ajoittain toimii, mutta joskus jäädään vain roikkumaan ilmaan, tietty dramaattinen tyydyttävyys uupuu: joissain novelleissa asioita vain tapahtuu ilman että mitään yhdistävää suhdetta, edes symbolista, tapahtumien kokijaan olisi (biologi Rolandsenin kotiin alkaa ilmestyä massoittain kärpäsiä: entäs sitten?). 

Olen tämänhenkisiä juttuja lukenut aika paljon, pidän lajista joten kirjaan suhtaudun myötäsukaisesti (ja suosikeikseni voisin nostaa tässä tarinat Uhri, Parantola ja Pelurit), mutta Vainonen ei vieläkään hurmaa minua.     

Jaakko Haavio - Ikikevät

 

Olen aiemmin lukenut pari Jaakko Haavion runokokoelmaa, nyt sitten lisää. Ja onhan tämä hyvin tuttua noiden toisten kirjojen perusteella. Paljon on luontorunoa ja paljon on kristillistä runoa, ja sekä että, ja kun mitallisuuskin on hallussa niin runoihin tulee paljon laulumaisuutta: lukiessa aloin pariinkin kertaan sovittaa runoja Suvivirren melodiaan, sopisivat hyvin niin aiheiden kuin runomitan perusteella (ja virsirunoilijana Haavio varmaan nykyisin parhaiten muistetaan).

Laulumaisuus tosiaan hallitsee suurta osaa kirjaa, joten lukeminen on sujuvaa; tiettyä haastavuutta voisin taas toivoa lisää, mutta ei se varmaan ole Haaviolla niin prioriteettina...joskin tuosta virsimallista poiketaan kirjan loppupuolella, jossa on kaksi pitkää eeppistä runoa. Ensimmäisessä versioidaan runomuotoon Joonan kirja Raamatusta, mutta kun runossa pysytään hyvin lähellä alkuperäisen tapahtumia niin siihen ei oikein saada mitään uutta näkökulmaa, ja kun minusta Raamatun oma versio on kerronnan napakkuudessa aika loistava, niin Haavion säkeily vain heikentää sitä.

Toinen runo on sen sijaan parempi: aiheena on tarina Johannes Kastajan kuolemasta, ja tässä on paljon dramaattista potentiaalia yli evankeliumien kerronnan (minkä toki moni muukin tietää, ja niinpä tästä episodista on tehty paljon tulkintoja ja taideteoksia). Haavion tyyli on toki eeppinen ja ylevä, mutta helpommin lähestyttävä kuin jotkut Manniset tms. ja tunnelmassa tavoitetaan asiaankuuuluvaa traagisuutta kun tietty dekadenssi kietoutuu eettiseen paloon, kuten aiheeseen sopii...voisikin olla kiinnostavaa nähdä enemmänkin tämäntyyppistä epiikkaa Haaviolta.

Helmet-haasteessa kirja menee vaikkapa kohtaan 10. Kirjassa leikataan (miekalla, pää) 

Johannes Kastaja (ote) 

Niin Johannes, ken ruhjoi synnin kyyn
ja iski kourin basiliskin muniin,
toi valkeuden synnin valheuniin,
hän tyrmään heitettiin ja kahleisiin.

Maailma tekee totuudelle niin.

On saarnatuoliksensa suotu katto,
sen ääni jotta kauas kajahtaa,
niin säätty on, mutta silti henkipatto
on totuus. Maa on valheen maa.

Nåin totuus samoo orpona ja yksin,
se saarrettu on sadoin väijytyksin,
se ahdistetaan äärimmäisiin soppiin
ja vihdoin kahlehditaan mustaan koppiin.
Ja maalliset ja hengelliset mahdit
toimittaa kopin suulle tiukat vahdit.

Tuo tulisoihtu! Totuus näkyviin! 

Riitta Jalonen - Todistaja Brigitin talossa

Eipä ole Riitta Jalosen kirjoja tullut aiemmin luettua, tämä uteloitti aiheellaan.

25-vuotias Iiris matkustaa vuodeksi Irlantiin ja majoittuu Dublinissa leskirouva Brigitin vuokralaiseksi. Brigitillä on linjana ottaa vuokralaisiksi ulkomaalaisia vierailijoita, ja vuokra-alennus sovitaan jos vuokralainen tulee sunnuntai-iltapäivisin nauttimaan teetä, kun paikallinen pappi, isä O'Connor tulee vierailulle. Aika pian tuleekin ilmi mistä on kyse, Brigit ja isä O'Connor ovat rakastaneet toisiaan jo vuosikymmenten ajan, mutta suhde pysyy teenjuonnin ja kirkollisten tapaamisten piirissä, kaikki naapuritkin asian tietävät ja naapurien vuoksi Iiris ja edeltäjänsä toimivat tapaamisten esiliinoina...

Vuosia myöhemmin Iiris palaa Irlantiin: Brigit ja isä O'Connor ovat molemmat kuolleet, ja Iiriksen oma avioliitto on ehtinyt myös jo sammua, joten on aika miettiä elämän suuntaa ja rakkauksia, ja vaeltaa vanhalle pyhiinvaelluspaikalle Irlannin suuren naispyhimyksen, pyhän Brigitin luo kuten vuokraemäntäkin oli aikoinaan tehnyt.

Viehättävä teos kyllä, heille jotka kaipaavat enemmän tunnelmaa kuin juonta. Huomaan kirjailijan tehneen matkakirjan Irlannista vuonna 1980, johon vuoteen myös kirjan alkuosa sijoittui, joten miljöö lienee tuttua. Ja kirjassa kuvataan paljon kansanuskoa, pyhiinvaelluksia ja pyhimyskultteja joihin limittyy myös pakanallisia aineksia ja legendoja: pyhän Brigitin hahmossa on paljon samaa kuin varhaisemmassa Brigit-jumalattaressa, joten kuinka paljon Brigit-neitsyessä on historiallista henkilöä ja kuinka paljon tähän on projisoitu jumalattaren piirteitä...niin, ja kuinka paljon Brigit-pyhimystä taas projisoidaan keski-ikäiseen vuokraemäntään eri tahojen toimesta. Tämä projisointi ja odotusten kantaminen ei varmastikaan ole kevyt taakka kantaa, mutta pyhimysten osa harvoin on. (Ja vastaavasti, mitä Iiris on odottanut ja odottaa avioliitolta, rakkaudelta, elämältä tai itseltään, ja ovatko nämä kestäneet asetetut odotukset?)

Helmet-haasteessa laitaan kirjan kohtaan 29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle (alkuosa on vuodessa 1980, loppuosa 1990-luvulla) 

Helena Anhava - Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa

Sitten runoutta: Helena Anhavan runoja olen aiemmin parin kirjan verran lukenut, nyt vuoroon esikoiskokoelmansa vuodelta 1971.

Ja tunnistettava tekijä on jo näissä. Aforistista tiheyttä näkyy jo jonkin verran, vaikka suuri osa runoista pysyykin suhteellisesti ottaen pitempinä (eli monelle muulle runoilijalle nekin ovat tiiviitä ja lyhyitä), mutta arjen havainnointi, hillitty tunnelmallisuus ja melankolisuus ovat jo vahvasti mukana. Kun esikoiskirjasta on kyse, niin mietitytti kuinka pitkältä ajalta runot mahtavat olla ja onko nämä jossain kronologisessa järjestyksessä (ensimmäisessä runossa odotetaan kuolinsanomaa ja toisessa mainitaan vanhemman kuolema: Anhavan isä kuoli jo 1962 mutta juuri googlasin että äiti oli kirjan julkaisun aikaan elossa; samoin ensimmäisessä runossa mainitaan kuusivuotias lapsi, ja loppupuolella taas lapset lähestyvät jo aikuisikää...)

Vaikkei vieläkään ihan suosikkieni joukkoon nouse, niin on näitä kuitenkin miellyttävä lukea, havainnoinnissa on terävyyttä ja ja hillittyä pienimuotoisuutta ryydittää purevuus ja moraalinen selkäranka (myöhempien aikojen tapaan erityisesti pasifismi tulee esiin tässäkin). Varmaan siis luen lisääkin. Ja Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikka kohdan 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille (huomasin tuotannossa myös lastenkirjan).

Nyt kun he ovat kasvaneet tappajan ikään
minun mieleni kääntyy tuskasta nurin.
Joskus ajattelen että äitien murhe
on tullut minuun geenejä pitkin.
Olenko kertonut
että isoäidilläni oli viisi poikaa
joista kaksi jäi veljessotaan
- heidän muistonsa nukkuu harjulla
kahden veden välissä -
viisitoistias Ahvolaan,
keskimmäinen vankina Maitiaislahdelle,
hänet kaivettiin lakanaan käärittynä joukkohaudasta
toukokuun lopulla,
tunnistettiin sormista.
Miten kasvoille oli käynyt
sitä ei koskaan sanottu ääneen.

Ovat kasvaneet miehen kokoon
ja äkkiä näen heidän kulkevan ovissa
kaikenikäisinä: ryömien, kontaten,
pitkin hiuksin, haivenparroin,
eikä äiti minussa suostu uskomaan
että olisi mitään
minkä puolesta nuoren olisi kuoltava.
Joka kerta kun poika syntyi
minä ajattelin: sodalle en sitä anna,
minä vaikka piilotan sen. 

Jiipu Uusitalo - Pimeän rihmasto

Olen viime kuukausina lueskellut Jiipu Uusitalon sarjakuva-albumeja (Okanaamio, Kukkaisruoska, Itämisen ihme, Puupenni...), ja niissä tekijällä on ollut tunnistettava tyyli: voimakkaan symbolinen, usein surrealistisen unen- ja sadunomainen piirrostyyli hyvin kirkkailla väreillä. Ja sisällöllisesti taas suunnataan filosofisen infosarjakuvan suuntaan: erityisesti tekijää näkyy kiinnostavan vallan problematiikka sen eri muodoissa. Albumeissa on toistuvat vakiohahmot, mutta eivät nämä mitenkään hahmo- tai juonivetoisia sarjoja ole, mutta eivät myöskään pelkkiä puhuvia päitä, sarjakuvan mahdollisuuksia käytetään täysillä.

Edellisiin verrattuna tämä Pimeän rihmasto oli varsin yllättävä: värit ovat poissa, ja infosarjakuvankin piirteitä on niukemmin esillä, tässähän kerrotaan psykologista kauhutarinaa. Mutta on tämä silti tekijänsä teos: kuvasto on yhä varsin unenomaista ja symbolista, mustaa käytetään kuin värejä, ja filosofista otetta on yhä paljon mukana. 

Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena on psykologinen vallankäyttö. Yksi vakihahmoista, Kolja, pakenee ahdistusta metsään, siellä asuvan parantajan Raide-Jaskan luo: tämän terapia etenee freudilaisen psykoanalyysin ja shamanismin hengessä, mutta toki tulee selväksi että Raide-Jaskakaan ei ole ihan kauhean vakaa persoona, joten Koljalla on selvittämistä myös mikä on suhteensa terapeuttiinsa ja terapiaansa...

Vallankäytön problematiikka on siis mukana tässäkin. Mutta siinä missä joissain aiemmissa käsitteltyissä vallan epätasapaino on ihmisten suhteita määrittävä piirre ja usein rakenteellista, tässä epätasapaino syntyy aktiivisemmin ja tietoisemmin. Terapiasuhteessa Raide-Jaskalla on valtaa Koljaan, koska Kolja sallii sen: miksi? Ja olisiko sitten parempi, että terapiasuhdetta ei syntyisi, että Kolja märehtisi omia ongelmiaan varoen avautumasta kenellekään? Missä kohtaa vallankäytön rajojen pitäisi mennä? (ei liene epäselvää, että tässä tarinassa ne ylitetään, vaikka toisaalta, kuinka paljon kenenkin toimesta...no, lukekaa mitä albumissa tapahtuu)

Varsin synkretistisessä hengessä paljon ammennetaan niin Freudista kuin shamanismista, mutta kiinnostavana elementtinä huomioin myös kristillisten mystikkojen vaikutuksen: Mestari Eckhartin apofaattinen teologia sotkee Saatanankin pasmat, mutta erityisesti teoksessa näkyy espanjalainen karmeliitta Ristin Johannes, jonka ajatukset sielun pimeästä yöstä ovat tulleet usein viitatuksi mystiikan peruskäsitteistöksi. 

Koljalla on ollut paljon antoisan merkityksellisiä kokemuksia aktivismista, läheisistä yms, mutta tätä merkityksellisyyttä tuntuu yhä niukemmin, ja tämä merkityksellisyyden ja voimakkaiden kokemusten vaikeneminen tuntuu kaikennielevänä kuiluna, tyhjyyden pyörteenä, ahdistuksena ja tuskaisuutena. Tätä Johannes nimittää pimeäksi yöksi, johon Jumalan tiellä kulkevan mystikon sielun kuitenkin pitää kulkea ja se hyväksyä. Tätä voi yrittää paeta, rakentaa illuusioita, hakea väkisin entisenkaltaisia intensiivisiä kokemuksia, kasata sellaisia valleja värikkäitä jouluvaloja ettei pimeästä ole tietoakaan, mutta ei ehkä kannattaisi: helposti tekee vain enemmän vahinkoa itselleen, ja pimeällä yöllä on oma tehtävänsä ja syynsä, miksi siihen laskeudutaan.

(vaikka toki myös se apofaattisen teologiankin mietiskely voi kääntyä väkisin suorittamiseksi, joskus siihenkin on syynsä että Jeesuksen pitää tulla Koljalle sanomaan "tämä hetki on sinulle totta") 

Kiehtova, ajatuksia herättävä teos kaikenkaikkiaan, kuten rohkenin jo odottaakin. (ja hoksasin nyt että Helmet-haasteessa  tämä voisi sopia kohtaan 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu. Mitä 'loppu' sitten tarkoittaakaan, tai 'onnellinen'? Mutta minulla on taipumus käsittää kaikki "henkilö saa syvempää ymmärrystä asioiden tilasta"-päätökset onnellisiksi, johon tämä erinomaisesti osuu)

Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut

Palaamme taas Marja-Liisa Vartion pariin: aiemmin olen lukenut varhaisen runokokoelmansa Seppele ja romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, nyt sitten vuorossa postuumisti julkaistu romaaninsa, joka näköjään nauttii yleisesti suurinta arvostusta...

Ja on tässä aika paljon samaa kuin tuossa aiemmassa romaanissa, mutta vielä enemmän ja pitemmälle vietynä. 

Adele Broms elää varhain kuolleen miesvainajansa, rovasti Birger Bromsin vanhassa kotitalossa perheen vanhojen tavaroiden, erityisesti Birgerin lukuisien täytettyjen lintujen keskellä. Välit Birgerin kahteen siskoon, joista toinen on naimisissa kylän apteekkarin ja toinen kunnanlääkärin kanssa, ovat varsin kireät, vaikka samalla kunniallisuudesta tiukasti kiinni pitäen nämä tietysti valvovat asioita, ja Adelen eksentrisyys ei tee asiasta helppoa.

Ja eksentrisyydestä johtuen talossa on ollut vaikea pitää palvelusväkeä, lopulta talossa pysyy vain Alma, miesmäiseksi sanottu palvelijatar, ja Adelen ja Alman monimutkainen keskinäinen suhde onkin romaanin ydin: välit ovat usein kireät ja Alma lähtee useamman kerran tiehensä mutta palaa aina takaisin, koska ei hän oikein muuallakaan osaa olla, ja on hänelläkin omaa vaikutusvaltaansa Adelen yli (vaikka toki Adelella on myös taipumusta uhriutumiseen), riippuvuussuhde on molemminpuolinen (ja vastaavasti Adelen kälyt ovat yhtä lailla riippuvaisia ettâ Alma jaksaa pysyä talossa. Apteekkari Holger viihtyy vieraisilla muuten vain, omista syistään).

Kerronta on fragmenttista, melkein pelkkää dialogia joka epäsuorasti kuitenkin paljastaa henkilönsä, miljöönsä, tapahtumansa vaikka pysyykin samalla aina epäluotettavana. Alma on talossa parisenkymmentä vuotta, mutta keskusteluissa palataan toistuvasti kauemmaskin menneisyyteen, ja monissa luvuissa käy hyvin ilmi että samoja asioita on puhuttu uudestaan ja uudestaan, keskinäiset tarinat osataan jo ulkoa ja silti niitä pitää toistaa, ja monenlaiset hulluudet ja pakkomielteet vainoavat monia henkilöitä (myös heitä jotka ovat mukana vain puheissa: kirjan nimessä mainittu "hän" on Birgerin Otto-setä, eksentrinen ja levoton hänkin, ja lintuhulluus oli tarttunut Birgeriinkin, ja Adelen ja Birgerin poika on myös levottomuuden perinyt vaikkei kiinnostusta lintuihin). 

Jep jep. Teos mainitaan suomalaisen modernismin klassikkona, ja hyvin näen miksi: kirjallinen laatu on eittämätön, mutta olhan tämä minusta hyvinkin raskas lukea, ja samoin kuin rouva Pyyn tapauksessa, olen varsin iloinen että pääsin pois näiden henkilöiden seurasta.

Vartio ammentaa paljon sukuriidoista erityisesti perintöihin liittyen, niistä loputtomista vatvomisista missä ovat ne mamman paremmat hopealusikat ja kuka vei sen tyynyn joka oli minulle luvattu (ja ei edes tavarat itsessään ole niin tärkeitä kuin periaate ja oikeudenmukaisuus), ja tekee sen hyvin uskottavasti. Ja tunnen muutenkin ihan tarpeeksi ihmisiä, joilla on taipumusta vatvoa loputtomiin, mitä oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten tehty ja kuka silloin teki vääryyttä kenelle, että totean Vartion kerronnan olevan hyvin uskottavaa. Mutta olen samalla tätä tarpeeksi nähnyt ja kuullut, että varsinaisesti haluaisin viettää vielä lisää aikaa fiktiivisten edustajien keskellä...    

Eli samoin kuin edellisen romaanin kanssa, tunnistan teoksen ansiokkaaksi mutta suhtaudun siihen suurella varautuneisuudella. Mutta hyva kuitenkin että luin. Muita bloggauksia löytyy aika paljon: Airi, Janne, Anneli, Elina, Lukijatar, Mila...ja Helmet-haasteeseen tämä menee tietysti kohtaan 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.

Teuvo Sorvoja - Pilven takaa katson

 

Sitten täsmävalintoja Helmet-haasteeseen: haasteen jääkiekkoilija-kohta ei suuresti inspiroinut, kun mikään oikeasti lajia käsittelevä kirja ei houkutellut, eikä myöskään sekalaiset ehdotetut YA-kirjat tai dekkarit, ja tavanomaisemmassa kaunossa tuntuvat jääkiekkoilijat olevan kovin harvassa...mutta Kirjasammosta hakemalla nousi esiin Teuvo Sorvoja, joka mainitsee tämän runoteoksen takakannessa olevansa mm. jääkiekkoseuran puheenjohtaja ja valmentaja. Ja kokoelmassa on tarpeeksi keskeislyriikkaa, jonka runollinen minä lienee ainakin ajoittain yhteneväinen runoilijan kanssa: itse runoissa ei jääkiekkoa mainita, mikä on hieman harmi, mutta saa kelvata.

Niin, runoilija on myös opettaja Ylitorniossa: syrjäkylällä (nimitys kirjailijan) on etäisyyttä maailman kuohuihin, mutta etäisyys voi olla hyväkin tarkastelussa ja kommentoinnissa. Politiikka ja yhteiskunta saa huomionsa (vuoden 1980 versiona, eli mm. ollaan aika syvällä kylmässä sodassa), mutta ihmissuhteidenkin tasolla on sanottavaa, ja luontorunouskin on edustettuna, joskus yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyen. Kristillisiä viittauksia käytetään osana ilmaisua, mutta muutamassakin runossa piikitellään kyllä kristittyjen keskinäistä riitelyä ja lahkolaisuutta (mikä kai alueella tulee hyvin tutuksi ilmiöksi...)

Runot ovat aika tiiviitä, suorasanaisia ja aforistisia, ja Sorvoja onkin parhaimmillaan kun lyhyet runot alkavat tihentyä aforismeiksi, näiden joukossa on viehättäviä oivalluksia. Pitemmässä muodossa on joskus mielipidekirjoituksen makua, joka tavallaan on symppistä ja ajankuvaa, mutta ei kuitenkaan ole sitä kestävämpää aineistoa. Teosta en ole nostamassa miksikään unohdetuksi mestariteokseksi, mutta hyvä kuitenkin oli että luin (kirjailijan myöhempi tuotanto näkyy olevan omakustanteita runouden, aformismin ja esseen parissa, Helmet-kirjastoista niitä löytyy näköjään yksi). 

Kuinka vähän vielä tiedän 

Ole hiljaa,
        minä nukun,
sanoin lapselleni.

Saanko ajatella?
        kysyi lapsi.

Olin hiljaa,
        pyyhin kyyneleeni.
kuinka vähän vielä tiedän.