Palaamme taas Marja-Liisa Vartion pariin: aiemmin olen lukenut varhaisen runokokoelmansa Seppele ja romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, nyt sitten vuorossa postuumisti julkaistu romaaninsa, joka näköjään nauttii yleisesti suurinta arvostusta...
Ja on tässä aika paljon samaa kuin tuossa aiemmassa romaanissa, mutta vielä enemmän ja pitemmälle vietynä.
Adele Broms elää varhain kuolleen miesvainajansa, rovasti Birger Bromsin vanhassa kotitalossa perheen vanhojen tavaroiden, erityisesti Birgerin lukuisien täytettyjen lintujen keskellä. Välit Birgerin kahteen siskoon, joista toinen on naimisissa kylän apteekkarin ja toinen kunnanlääkärin kanssa, ovat varsin kireät, vaikka samalla kunniallisuudesta tiukasti kiinni pitäen nämä tietysti valvovat asioita, ja Adelen eksentrisyys ei tee asiasta helppoa.
Ja eksentrisyydestä johtuen talossa on ollut vaikea pitää palvelusväkeä, lopulta talossa pysyy vain Alma, miesmäiseksi sanottu palvelijatar, ja Adelen ja Alman monimutkainen keskinäinen suhde onkin romaanin ydin: välit ovat usein kireät ja Alma lähtee useamman kerran tiehensä mutta palaa aina takaisin, koska ei hän oikein muuallakaan osaa olla, ja on hänelläkin omaa vaikutusvaltaansa Adelen yli (vaikka toki Adelella on myös taipumusta uhriutumiseen), riippuvuussuhde on molemminpuolinen (ja vastaavasti Adelen kälyt ovat yhtä lailla riippuvaisia ettâ Alma jaksaa pysyä talossa. Apteekkari Holger viihtyy vieraisilla muuten vain, omista syistään).
Kerronta on fragmenttista, melkein pelkkää dialogia joka epäsuorasti kuitenkin paljastaa henkilönsä, miljöönsä, tapahtumansa vaikka pysyykin samalla aina epäluotettavana. Alma on talossa parisenkymmentä vuotta, mutta keskusteluissa palataan toistuvasti kauemmaskin menneisyyteen, ja monissa luvuissa käy hyvin ilmi että samoja asioita on puhuttu uudestaan ja uudestaan, keskinäiset tarinat osataan jo ulkoa ja silti niitä pitää toistaa, ja monenlaiset hulluudet ja pakkomielteet vainoavat monia henkilöitä (myös heitä jotka ovat mukana vain puheissa: kirjan nimessä mainittu "hän" on Birgerin Otto-setä, eksentrinen ja levoton hänkin, ja lintuhulluus oli tarttunut Birgeriinkin, ja Adelen ja Birgerin poika on myös levottomuuden perinyt vaikkei kiinnostusta lintuihin).
Jep jep. Teos mainitaan suomalaisen modernismin klassikkona, ja hyvin näen miksi: kirjallinen laatu on eittämätön, mutta olhan tämä minusta hyvinkin raskas lukea, ja samoin kuin rouva Pyyn tapauksessa, olen varsin iloinen että pääsin pois näiden henkilöiden seurasta.
Vartio ammentaa paljon sukuriidoista erityisesti perintöihin liittyen, niistä loputtomista vatvomisista missä ovat ne mamman paremmat hopealusikat ja kuka vei sen tyynyn joka oli minulle luvattu (ja ei edes tavarat itsessään ole niin tärkeitä kuin periaate ja oikeudenmukaisuus), ja tekee sen hyvin uskottavasti. Ja tunnen muutenkin ihan tarpeeksi ihmisiä, joilla on taipumusta vatvoa loputtomiin, mitä oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten tehty ja kuka silloin teki vääryyttä kenelle, että totean Vartion kerronnan olevan hyvin uskottavaa. Mutta olen samalla tätä tarpeeksi nähnyt ja kuullut, että varsinaisesti haluaisin viettää vielä lisää aikaa fiktiivisten edustajien keskellä...
Eli samoin kuin edellisen romaanin kanssa, tunnistan teoksen ansiokkaaksi mutta suhtaudun siihen suurella varautuneisuudella. Mutta hyva kuitenkin että luin. Muita bloggauksia löytyy aika paljon: Airi, Janne, Anneli, Elina, Lukijatar, Mila...ja Helmet-haasteeseen tämä menee tietysti kohtaan 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti