Muutama vuosi sitten luin Ingallsin Lauran kirjasarjan ensimmäisen osan Pieni talo suuressa metsässä, ja tarkoitus on ollut lukea ainakin tämä nimekkäin seuraava osa...ja kun se nyt sattui olemaan lähikirjastossa tarjolla VO:na (version originale), niin luetaas nyt.
Ja, no, kun hatarat mielikuvat liittyvät siihen tv-sarjaan niin vaikka tässä oli aika lailla samaa kuin edellisessäkin niin tämä kuitenkin erosi huomattavasti siitä mitä odotin...Ingallsin perhe jättää Wisconsinin metsät kun siellä alkaa olla ihan liikaa ihmisiä ja siirtyy lännemmäksi preerialle jossa asutus on harvaa (joitain naapureita kohdataan, lähimpään kaupunkiin sen sijaan on nelisenkymmentä mailia, perheen isä käy siellä kirjan aikana pari kertaa). Eli sosiaalisesti suljetussa piirissä ollaan yhä, laajemmat ja säännöllisemmät ihmiskontaktit odottavat ilmeisesti vasta sarjan seuraavassa osassa.
Pääpaino on siis taas sellaisessa kansantieteellisessä kuvauksessa miten erämaata asutetaan, rakennetaan taloa, kaivetaan kaivoa jne. Kerronta on pienen lapsen tyylistä, hyvin toteavaa joka antaa kirjalle oman sävynsä, asioita ei kovin paljon arvoteta tai niiden kanssa jossitella että voisiko joku olla paremmin toisin: kun esim. puhutaan hevosvarkaista niin niiden olemassaolo hyväksytään sellaisenaan, ja se pitää ottaa huomioon.
Tällä seudulla asustaa myös runsaasti intiaaneja, ja näiden kanssa kontaktit ovat, no, hankalia, ja ihan tapahtumien tasolla ja toisaalta kun nykyhetken lukijana sitä mitä luki peilaili siihen mitä muuten tiesi pohjois-Amerikan asuttamisesta ja intiaaneista, ja kun vähän niinkuin jo tiesi että suurista toiveista huolimatta perhe ei tule tässä pienessä talossa pysymään, yleinen tunnelma kirjassa oli hämmentävän painostava, ei ollenkaan sellainen mitä tuon kirjan kansi tai ne tv-sarjamielikuvat antoivat odottaa...
Lukukokemusta siis saattoi pitää hämmentävänä, enkä ole varma onko se hyvä vai huono asia.
Mutjoo, olisin kaivannut ennemmin sitä tv-sarjan pikkukaupunkitouhua (ja sitä ilmeisesti tarjoaa jotkut sarjan myöhemmät osat, samoin kuin tuossa männävuonna lukemani toinen keskilänsiklassikko, Willa Catherin My Antonia).
Niin, ja kaikkihan tietävät että Maija Vilkkumaan olisi kuulunut oikeasti laulaa Ingallsin Marysta, joka oli se ärsyttävän kiltti ja aina tottelevainen tyttö, toisin kuin pikkusisarensa (joka, myönnetään, oli myös lopulta aika kiltti).
