Sigrid Undset - Kristiina Lauritsantytär (klassikkohaaste)

Tämänkertainen klassikkoteos on ollut myös "voisi joskus lukea"-mentaalilistalla jo pitkään: joitain muita teoksia olen norjalaisnobelisti Sigrid Undsetilta jo lukenut, ja tämä Kristiina Lauritsantytär on mainittu pääteoksekseen, mutta kolmen tukevan kirjan paketti on tuntunut liian haastavalta. Mutta kun tämän vuoden Helmet-haasteessakin on kolmen haastekohdan sarjana trilogia, niin suunnataan 1300-luvun Norjaan. 

Koko teoksessa katetaan nimihenkilön koko elämänkaari, lapsuudesta vanhuuteen (tai ei Kristiina meidän näkökulmastamme lopussa niin vanha olekaan, mutta elinaikaodotukset olivat tietysti keskiajalla vähän lyhyemmät). Ensimmäisessä osassa kuvataan Kristiinan lapsuutta ja nuoruutta: lapsuus on varsin onnellinen, perhe tarpeeksi varakas ja arvostettu muttei niin paljoa että ovat hieman sivussa maailman myrskyistä, ja Kristiina itse tarpeeksi taitava ja kaunis että hyvän naimakaupan saa helposti järjestettyä...mutta sitten Kristiina tapaakin Erlendin, varakkaan ja hyväsukuisen joskin huonomaineisen ja ekskommunikoidun tilanomistajan (jota yksi tuttu kuvasi sanalla "naistennaurattaja"), ja näiden kahden välillä syttyykin palava rakkaus, jossa Kristiinan aiempi kihlattu saa jäädä, Erlendin jalkavaimosta puhumattakaan. Ja sitten onkin vaiheita että Kristiina ja Erlend saavat toisensa...

Lukiessa arvelin tämän kehityskulun alkaessa että tässä mennään aika lailla Kaari Utrion hengessä, vakaa ja tarkka historiallinen tausta jonka päälle kehitellään varsin perinteinen romanssijuoni kliseineen kaikkineen (ja nyt huvitti kun huomasin Margitin bloggauksen historiallisesta romanssista, jonka juonikuvio kuulostaa varsin samanlaiselta kuin tässä). Mutta Undset ei kuitenkaan vie tarinaansa ihan perinteisen skeeman mukaisesti, henkilöissä on syvyyttä ja moniulotteisuutta ja tapahtumatkin tuntuvat näin todellisemmilta pelkkien genrekonventioiden sijaan. Mm. yhdessä vaiheessa tapahtumat etenivät niin, että Morren inhokkikliseen ilmestyminen tuntui ilmeiseltä...ja sitten sitä ei tapahtunutkaan. Samoin se Kristiinan ensimmäinen kihlattukin on myöhemmissäkin vaiheissa mukana, ja on kirjan sympaattisimpia hahmoja...mutta lopussa tietysti saadaan purjehdittua avioliiton satamaan.

Ja tuo oli tosiaan vasta ensimmäinen osa. Toisessa ollaan sitten vaimo ja äiti, ja eletään myrskyisen romanssin jälkeistä aikaa. Erlendillä on huomattava talo, mutta huonossa hoidossa, joten Kristiinalla on tekemistä saada asioita kuntoon. Ja poikiakin tulee vuosien varrella monta, joten ollaan kyllä aikamoisissa ruuhkavuosissa. Yhteiselämä romanssin jälkeen ei ole kovinkaan helppoa ("mitäs minä sanoin", saattavat monet sanoa) mutta tässäkin syvyys ja moniulotteisuus pitävät pintansa: niin Erlendillä kuin Kristiinalla itsellään, muista henkilöistä puhumattakaan, on sekä ansionsa että puutteensa, ja kaikesta huolimatta Kristina ja Erlend rakastavat toisiaan... 

Kolmannessa osassa pienlapsiarki alkaa jäädä taakse, vaikka Kristiina siitä haluaakin pitää vielä kiinni, pojat kasvavat aikuisiksi ja ei vain edellisen sukupolven vaan myös saman sukupolven väkeä alkaa kuolla, Erlend mukaan lukien. Ja lapset kasvavat aikuisiksi, ja Kristiinakin luovuttaa emännyyden seuraavalle sukupolvelle. Ja vetäytyy näiden jaloista pois luostarin asukkaaksi, jossa oleskellessa vielä kohdataan viimeiset vastukset...

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa kourassa. ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut - kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaa, jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta -

Okei, tässä lukemassani painoksessa (suom. Siiri Siegberg) oli yhteensä mittaa 1500 sivua, ja sen parissa olen viettänyt viimeiset kolme kuukautta, osa per kuukausi (kuten blogista näkyy, muutakin tuli luettua siinä sivussa). Oliko siinä liikaa? No, olihan tuota. Paikka paikoin Kristiina itse jää useiksi kymmeniksi sivuiksi sivuun kun huomio keskittyy joihinkin toisiin huomionarvoisiin henkilöihin, ja jossain vaiheessa en enää edes yrittänyt pysyä mukana niissä kaikissa mainituissa muualla elävissä sukulaisissa ja muissa henkilöissä, joista on puhetta mutta jotka vilahtelevat kirjan näkökulmassa vain ohimennen (mutta epäilemättä näiden olemassaolo ja saama huomio on kuitenkin merkittävä osa ajan mielenmaisemaa).

Trilogian lukenut Margit sanoi, että ensimmäisen osan voisi lukea itsenäisenä (ja siinä olisi jo klassikkohaaste-ainesta), ja joo, periaatteessa siinä saadaan tietty kokonaisuus kokoon, Kristiina ja Erlend naimisiin, mikä riittää monelle muulle kirjalle. Ja samalla tuntuu että siinä menettää kuitenkin aika paljon siitä, mikä tekee tästä kokonaisuudesta huomionarvoisen. Samaan tapaan lukemisen voisi halutessaan päättää kakkososan jälkeen, senkin keskeiset konfliktit saadaan saatettua suunnilleen loppuun: kumpikaan osa ei katkea mihinkään cliffhangeriin, vaikka omilla tavoillaan ne avoimiksi ja jatkoa kutsuviksi jäävätkin.

Kuten yllä mainitsin, ensimmäisen osan kohdalla mieleen tulivat historialliset romanssit (ja toisesta osasta sellaiset "kovan elämän kuvaukset"), mutta ihan konventioiden mukaan ei kuitenkaan mennä, ja sama pätee jälkimmäisiinkin osiin. Ja aika ajoin mietin mitä Undset haluaa tällä ja tällä dramaattisella käänteellä sanoa, mikä on se narratiivi jota kehitellään (ja huomaan että olen aiemmin lukemaani Lannistumatonta sydäntä pitänyt jotenkin haahuilevana ja muodottomana, asioita tapahtuu mutta miksi juuri nämä asiat). Kunnes päädyin tulokseen, että se on ihmiselämä koko mitassaan, jota tässä esitetään, ja siihen kuuluu että vaikka dramaattisia tapahtumia ja käänteitä riittäisikin, ne eivät asetu siisteiksi rajatuiksi kaariksi. Ja henkilöissäkin riittää monia puolia, niin hyviä kuin huonoja. Joten lukijankin täytyy kulkea mukana, vastaanottaa ilot ja murheet (joita molempia tuli, jotkut tapahtumasarjat menivätkin yllättävän onnellisesti, ja yllättäviä murheellisia käänteitä tuli myös).

Sigrid Undsetin isä oli tunnettu arkeologi, ja tytärkin näin perehtynyt historiaan lapsuudesta saakka, ja se kyllä näkyy. Tapahtumapaikat pysyvät suurelta osin vähän Austen-maisesti pienissä maaseutupiireissä, vaikka jossain kauempana tapahtuvat suurten ja mahtavien ruhtinaiden käänteet vaikuttavat täälläkin, mutta etäisyyksillä on merkitystä (olisi ehkä hyvä tietää vähän enemmän Skandinavian vaiheista 1300-luvulla että keitä nämä kuninkaalliset ja muut ovat, muttei se välttämätöntä ollut). Suvuilla, perintöoikeuksilla ja sen sellaisilla on paljon merkitystä, joten tietysti myös avioliitoilla (joskin aviottomiakin lapsia tulee, ja muutenkin ihmiset ovat ihmisiä), ja erityisesti naisten elämä on Undsetilla perinteisesti ollut muutenkin huomion kohteena. Kristinusko on vahvasti mukana ihmisten elämässä, mutta pakanalliset tavat, taikausko yms ovat yhtä lailla osa elämää, ajoittain sekoittuen...ja toki monenlaista epävarmuutta elämässä riittää, ei tarvita kovin paljoa että kuolema korjaa, mutta epävarmuuksien keskellä se elämä täytyy elää tai muuten se jää elämättä.

Tämäntyyppiset historialliset romaanijärkäleet eivät ole ominta lukualaani, enkä tämän jälkeenkään aio lajityyppiin täysillä heittäytyä, mutta kun sellaisen lukee, niin parempi on että se on hyvä. Ja yllälinkatun Margitin ohella Jokke on tästä blogannut.

-------------------------------------------------------- 

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani, Gösta Berlingin tarun, Ilo-Laulun Jesuxesta ja Viipurista Vatikaaniin.  Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy tästä blogista toisaalla, sieltä katsomaan mitä jännää muut ovat lukeneet.

Siri Pettersen - Kupla

Jatkan lanu-fantasian parissa: tämä norjalaisen Siri Pettersenin kirja vinkattiin FB:ssa kun kyselin ei-sarjafantasiaa joka on käännetty jostain muusta kielestä kuin englannista, ja se tuli sopivasti kirjastossa vastaan, joten lukuun (suom. Eeva-Liisa Nyqvist).

Kine, melkein 12-vuotias melkein-goottityttö (ei tunne alakulttuuria mutta tykkää mustasta ja hautausmaalla hengailusta) asuu pikkukaupungissa, jossa on paljon ärsyttävää: oikeastaan koko kaupunki, mutta erityisesti vanhemmat, luokkatoverit, koulu, opettajat, lähestyvä joulujuhla, ja erityisesti uimahalli ja uiminen.  

Yhden uimahallilla tapahtuneen konfliktin jälkeen Kine on taas hautausmaalla, ja löytää maasta lasikuulan, jonka sisällä on pieni, aika ruma nukke. Hän nappaa sen mukaansa, mutta yön aikana kuula (ja nukke) on paisunut suureksi, ja ei se muutenkaan ole ihan tavallinen lasikuula, koska Kine, ja vain Kine, pystyy kulkemaan seinämän läpi kuulan sisään. Ja se liikkuu Kinen ajatuksen voimalla, ja luo tyhjästä esineitä joita Kine haluaa, avaten varsin mullistavia mahdollisuuksia ja asettaen suhteet läheisiin kovin uusiksi, Kinen aivan uudella tavalla omavaltaiseksi ja riippumattomaksi...ja niinkuin aina, kaikella on hintansa.

Lukiessa mieleen tuli toinen teos, jossa on hyvin samanlainen perusidea, vaikka kerrontatapa onkin aika eri: C.S. Lewisin Suuri avioero. Siinä helvetti kuvataan paikkana, joka vaikuttaa aluksi hyvin houkuttelevalta, koska kaikki siellä noudattaa täysin asukkaansa tahtoa, varjojen maailma taipuu noudattamaan mielen kaikkia oikkuja, mutta tällöin pienetkin muiden ihmisten ärsyttävyydet houkuttavat ottamaan yhä enemmän etäisyyttä toisiin, ja niinpä helvetin asukkaat eristäytyvät yhä kauemmaksi toisistaan omiin muokattuihin maailmoihinsa...ja vastaavasti taivasta kohti suunnatessa on totuttelemista, että läpitunkevassa todellisuudessaan kaikki tuntuu niin tavattoman voimakkaasti, suorastaan kivuliaasti.

Pettersen kirjoittaa kasvukertomusta, joten Kine kyllä hoksaa tilanteensa paremmin kuin Lewisin helvetin asukkaat: kuplassa voi saada mitä tahansa tavaraa mutta joutuu eristyksiin kaikesta muusta elollisesta, kuplan ulkopuolella taas pitää usein sietää kaikenlaista tyhmää mutta on siinä kuitenkin omat tärkeät puolensa. Ja toisaalta kuplan kanssa päätyy tilanteisiin, joissa joutuu haastamaan omat aiemmat aika itsekeskeiset ja äkkipikaiset ajatuksensa, kun jokaisella on omat juttunsa ja ei Kine niitä kaikkia ole tiennyt, joten itsetutkiskeluunkin on aihetta...

Kerronta on muutenkin sympaattista: nykyaikaan sijoittuvaa tavallaan aika arkista nuortenkirjaa, jossa on mausteena liioittelua ja dramatisointia, ja johon nyt satutaan heittämään mukaan yksi selittämätön fantasiaelementti, joka muuttaa kaiken, joka tuo kirjaan aitoa fantastisen ihmeen tuntua, mutta joka kuitenkin pysyy asemassaan elementtinä, jonka avulla kerrotaan sitä varsinaista tarinaa. Jotakuta voi häiritä kuinka selittämätön se kupla lopulta on, sitä nimenomaan ei edes yritetä sovittaa mitenkään koherentiksi osaksi ympäröivää maailmaa vaan se on vain Iso Poikkeus, minusta se toimi juurikin siksi.

Kehityskertomus tietysti etenee niinkuin ne tapaavat edetä, ja hieman kyllä ihmettelin että päähenkilö ja koulutoverinsa olisivat 11-12-vuotiaita (ehkä 13-14-vuotiaiksi itse mieluummin mieltäisin, varhaisteinejä kuitenkin), mutta mainio kirja tämä kyllä oli. 

Bloggauksiakin löytyy: Lukufiilis, Heidi, MarikaOksa, Suketus...
Ja voisin Helmet-haasteessa ottaa tällä vihdoin sen kohdan 2. Fantasiakirja

Jon Fosse - Aamu ja ilta

Kun tämänvuotinen Nobel-kirjailija julistettiin, olin lukemassa viimevuotisen Jon Fossen tuoretta pienoisromaanisuomennosta (suom. Katriina Huttunen): alkuteos on ilmestynyt jo vuosituhannen vaihteessa.

Olen aiemmin lukenut jo nipun Fossen näytelmiä, joten tyyli oli ennalta tuttua. Proosa toki toimii hieman eri tavalla kuin puhtaasti dialogina kuljetettavat näytelmät, mutta sama kirjailija on kyseessä. Paljon etukäteiskommentointia ovat aiheuttaneet kirjailijan piiiiitkät virkkeet, ja tässäkin kirjassa pisteet ovat kovin harvassa. Mutta samalla niiden virkkeiden sisällä on paljon toteavaa peruslausetta ja varsin minimalistista, yksinkertaista, toisteista kieltä, joten teksti on silti hyvin virtaavaa ja sujuvaa: mitään monimutkaisia barokkikoristeisten sivulauseiden ja vihjailevien pronominien verkostoja tässä ei harrasteta.

Ja näytelmien tapaan tekstistä iso osa on puhetta, joko ihan keskustelua tai sitten näkökulmahenkilöiden omaa sisäistä monologia omista kokemuksistaan, havainnoistaan, ajatuksistaan, näytelmällisessä preesens-aikamuodossa: lukijalle ei kerrota mitä tapahtui, lukija seuraa mukana kun tapahtuu.

Kirjan nimen viittaamina kirja jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä, lyhyessä osassa pienellä saarella kalastaja Olai odottaa monenkirjavien tunteiden vallassa lapsensa syntymää: huolta ja hermostumista, vaikka kätilö rauhoitteleekin ja kehottaa olemaan poissa tieltä, ja malttamatonta iloa. Jos nyt syntyy poika niin hänen nimekseen tulee Johannes ja hänestäkin tulee kalastaja. 

Ja pitemmän osan alussa Johannes, jo vanha mies, nousee aamulla ylös, jotenkin paljon vaivattomammin kuin vuosiin, aivan kuin olisi taas nuori, ja jotenkin aamussa tuntuu olevan jotain erilaista (tässä vaiheessa lukija voi jo arvata mistä syystä kaikki tuntuu erilaiselta). Ja ulkona kävellessä mietitään josko mentäisiin tapaamaan tytärtä, sitä kävelymatkan päässä asuvaa, mutta tavataankin vanha ystävä Peter, jonka kanssa lähdetään kokemaan taskurapumertoja (pari sivua aiemmin mainittiin Peterin kuolleen muutama vuosi sitten). Kasvavan unenomaisissa tunnelmissa sitten muistellaan eletyn elämän hetkiä ja vähitellen ymmärtää Johannes itsekin, millaista päivää tänään on eletty (tai siis ei enää ole, mutta asiassa on totuttelemista), ja tytärkin rientää katsomaan isäänsä joka ei ole vastannut puhelimeen koko päivänä... 

Aika on keskeisessä roolissa kirjassa, keskittyen ihmiselämän kahteen suureen hetkeen, alkuun ja loppuun, ja näiden välisiä tapahtumia sitten välittyy muun lomassa, fragmentteina: Fosse on ainakin Tyttö sohvalla -näytelmässä käyttänyt useita rinnakkaisia ja päällekkäisiä aikatasoja, ja samaa limittymistä alkaa tapahtua tässäkin, kun Peter on siinä ja ei ole, ja vanha neiti Petterssen on joskus nuori neiti ja joskus taas kuollut pari vuotta aiemmin, ja tytär Signe kävelee isänsä luo sydäntalvella samalla kun Johannes nauttii leppeästä kesäillasta...nykyhetkeä värittävät elävät muistot, mikä antaa kokonaisuudelle unenomaisen tunnelman, josta tulee kiinnostava kontrasti hyvinkin toteavaan asiat-ovat-niinkuin-ne-ovat-kerrontaan.
Tarkkoja ajankohtia ei anneta: jälkimmäinen osa tuntuu sijoittuvan aika lähelle kirjoitusajankohtaa, ja ensimmäinen siis sitten joskus 1900-luvun alkupuolelle. Ja vaikka hetket sekoittuvatkin, ajan suuret linjat pysyvät: vanhemmille syntyy lapsia, joille sitten joku vuosikymmen myöhemmin syntyy omia lapsia, ja lapselle annetaan oman isän nimi silloinkin kun tämän kanssa ei varsinaisesti tultu toimeen, ja aikanaan ihmiset kuolevat niin kuin tapaavat tehdä, kuka ennemmin ja kuka myöhemmin. Ja tulee aamu ja tulee ilta.   

Lukiessa tuli mieleen toinen teos jonka olin lukenut useampi vuosi sitten, Gabriel Scottin Lähde eli kirje Markus kalastajasta, joka on Suomessa aika tuntematon mutta ilmeisesti Norjassa nauttii jonkinlaista klassikkoasemaa, siinä määrin, että varmaan Fossekin kirjan tietää. Kirjassa vaatimaton ja köyhä kalastaja Markus elää yksinkertaista elämäänsä, ja pohdiskelee asioita vaatimattomalla yksinkertaisuudella, josta kuitenkin nousee omanlaisensa viisaus...tulevatko yhtäläisyydet jostain norjalaisesta arkkityypistä, vaatimattoman kalastajan kätketystä elämänviisaudesta, vai viittaako Fosse Scottin kirjaan vaihtaen Markuksen Johannekseksi, evankelistan toiseksi?

Koska mielleyhtymänä esiin nousi myös Johanneksen evankeliumi. Kieleltään se on hyvä verrokki Fosselle, koska Johanneksen evankeliumi käyttää suhteellisen rajallista sanastoa, pienempää kuin muut evankeliumit, mutta pyörittelee siitä hyvinkin monitasoista ja mystistä ajattelua (ja kuten tuttu huomautti, ei vanhimmissa Uuden testamentin manuskripteissä käytetty välimerkkejä, vaan teksti tuli yhtenä pötkönä). Mutta samoin kirjassa esitetyt huomiot korostetun tuonpuoleisesta Jumalasta ja vastaavasti tämän maailman toisesta valtiaasta ovat nimenomaan Johannekselle ominaisia...itseäni hieman häiritsi kohta lopussa, jossa Johannes on nousemassa taivaaseen ja katsoa alasjäänyttä maailmaa ja
"hän näkee kaiken sen pimeyden ja kaiken sen kamalan mikä siellä alhaalla on ja hän
Siellä alhaalla on kamalaa, Johannes sanoo"
kun toisaalta aiempaa kuvausta on kuitenkin värittänyt tietty harmonisuus ja hyväntahtoisuus, vaikkakin toki ongelmia, vaivoja ja kärsimyksiä myös sisältäen...mutta tuo hyvin ambivalenttinen ja ristiriitainen suhtautuminen tähän maailmaan jossa elämme, gnostilaissävyihin saakka, on hyvin leimallista Johanneksen kirjoille (maalaa teksti hiirellä näkyviin).  

Kiinnostava kirja. Vaikutti siltä, että Fossen suomennokset on aloitettu suhteellisen helpolla kirjalla, koska kyllähän tämä on varsin helposti lähestyttävä, soljuva pienoisromaani, ja kuitenkin samalla pohdinta elämästä ja kuolemasta, joista riittää ajateltavaa, ja joita lähestytään mysteerin meditoinnin kautta. Ja lopulta loppuvat sanat.

kaikki on erilaista, nyt hän näkee venevajat, ja nekin ovat painavia ja samalla niin ihmeen kevyitä, mitä hänelle on tapahtunut? Johannes ajattelee, sitä hän ei varmaankaan saa ikinä tietää, Johannes ajattelee ja kai tämä kaikki on vain kuvittelua, myös se että venevajat näyttävät erilaisilta, ainakaan hän ei pysty sanomaan mitä niille on tapahtunut, ja jos jokin on muuttunut, jokin on varmasti muuttunut hänessä itsessään, mutta voisiko se olla myös jotain ulkoista? voiko jotain olla tapahtunut, jos ei mitään suurta niin ehkä jotain pientä minkä takia hänestä tuntuu että kaikki on erilaista? mutta hän itsehän on entisellään, eikö olekin, vai onko?

Kirjan on lukenut myös Satunnainen ohilukija ja Hesari. 

Sigrid Undset - Kevät

Norjalainen nobelistikirjailija Sigrid Undset tunnetaan kai parhaiten historiallisista romaaneistaan: yhden tällaisen olen lukenut, samoin kuin esseekokoelmansa (jossa myös historiallisia tapahtumia sivutaan). Tämä vanhempi romaaninsa (alunperin ilmestynyt 1914, Väinö Jaakkolan suomennos 1924 josta sitten on otettu tämä uusi painos vuonna 1990) sijoittuu kuitenkin vakaasti nykyaikaan (tai siis kirjoitusaikaan).

Torkild ja Rose ovat lapsuudenystäviä, molemmat varsin ongelmallisista perheistä: Torkildin perheessä perhesuhteet ovat aika nimellisiä, kukaan ei oikein tule toimeen toistensa kanssa lapsena tai aikuisena, ja Rose taas on varsin läheisriippuvan leskiäitinsä ainoa lapsi, molemmat tietysti myös taloudellisesti varsin ahtaalla...kasvetaan aikuisiksi, ja ystävyys jatkuu läheisyyden ja etäisyyden vaihdellessa, Torkild toki päätyy rakastamaan Rosea (samoin kuin veljensä Aksel) ja Rose taas ei oikein tiedä mitä tuntee, ei ainakaan rakkautta, mutta päättää kuitenkin mennä naimisiin Torkildin kanssa, mutta vaikeutensa tässä liitossa on...

Alkupuoli kirjasta tuntui aika tuskastuttavalta, lapsuuskuvauksista en jaksanut innostua vaikka ne jatkon kannalta merkityksellisiä olivatkin, ja nuoruusaikakin oli vähän, no, muodoton, ja tilannetta ei varsinaisesti parantanut suomennoksen selvästi vanhentunut kieli (jos kirjailija olisi ollut tuntematon, olisi ehkä ollut suurempi houkutus jättää kesken alkumetreillä, Undsetille olin kuitenkin valmis antamaan mahdollisuuksia). Torkildin ja Rosen päästessä naimisiin kirja löytää kuitenkin fokuksensa, ja jälkipuoliskon suhdekuvaus kyllä kiinnosti psykologisessa hienovireisyydessään, ja aviosuhteen kuvauksessa on kyllä varsin moderni ote (vaikkei välttämättä ympäristössä, tässäkin kirjassa otetaan itsestäänselvyydeksi että naimisiin mentyään Rose jättää konttorityönsä ja keskittyy kodinhoitoon).
Liiton molemmat osapuolet ovat kyllä oikein sympaattisia (eli mitään Huojuvaa taloa tai muita perhehelvettejä ei esitetä) mutta kompleksinsa on molemmilla ja liitossa tätä myötä myös vaikeutensa, sekä henkilökohtaista että yhteistä kasvua tarvitaan...

"Mutta minä tiedän pilkulleen, miten koko juttu on käynyt. Sinä olet tietysti kysellyt häneltä sata ja seitsemänkymmentä seitsemän kertaa päivällä ja yöllä: rakastatko minua, rakastatko minua niinkuin minä rakastan sinua, rakastatko minua kuolemaan asti, rakastatko minua kunnollisesti, uskallatko tehdä ristin kaulasi poikki siitä -. Ja sitten poloinen miettii, kunnes pää on ihan pyörällä, ja sitten hän sanoo, "kunpa vain sen tietäisin", ja sitten sinä retkahdat tuolille ja sanot: minä kuolen - oi jumala -."

Tätä lukiessa edellisessä postauksessa pyöritellyt ajatukset utopioista ja dystopioista jatkoivat päälläoloaan, sovellettuna avioliiton yhteisöön, ja Ketjukolaaja mainitseekin kommenteissa "rakkauden ylistämi[s]en. Rakkaus kuulemma kohottaa kaksi ihmistä jopa tähtien yläpuolelle kun oikein makoisasti sattuu. Ilmankos syntyy avioeroja, kun tämän tapainen utopiakupla poksahtaa ensimmäiseen terävämpään särmään", ja Undset tuntuu olevan aika lailla samoilla linjoilla. Yksi ulkopuolinen huomauttaa Torkildille että tämä rakastaa vaimoaan liikaa, se ei ole hyväksi (ilmeisesti koska näin Torkild ei pysty henkisesti tasapainottamaan Rosea sen särmän jälkeen, vaikka tämä sitä tarvitsisi) ja tuossa yllä Torkildin entinen heila pitää järjellisyyden puolustuspuhetta...
Ja voisi sanoa, että niin kauan kuin rakkaus tuntuu suhteessa itsetarkoitukselliselta tavoittelun, melkeinpä obsession, aiheelta, se on vaikeuksissa, mutta kun huomio kääntyy muualle, voi rakkaus paremmin.
Ja muut henkilöt ovat sitten monenlaisissa muissa suhteissa omine kehityskulkuineen...

Oliisn alkupuolta karsinut jonkin verran muodokkaammaksi (ja tietystä muodottomuudesta olen näköjään kritisointu tuota toistakin lukemaani Undsetin romaania) ja suomennos tosiaan vaatisi hieman päivittämistä, mutta ihan olen tyytyväinen että tämän luin.
Helmet-haasteessa tämä sopii mainiosti kohtaan 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa (Norjassa ei paljoa vähempää ole mutta kuitenkin).

Kirjan on lukenut myös Reeta.