Kun olen tuttujen kanssa puhunut nykyisestä elämänmallistani dominikaanisessa sääntökunnassa, ja on kyselty arkielämästa ja materiaalisesta puolesta, olen ajoittain maininnut että tämä on vähän kuin kommunistinen utopia, paitsi että on toiminut paremmin viimeiset 800 vuotta...
Utopioiden ja dystopioiden merkillinen suhde on ollut mielessä jo pitempään. Aikoinaan on esitetty hyvä kysymys miksi nykyaikana kirjallisuudessa ja muussa fiktiossa erilaiset dystopiat ovat niin suosittuja kun taas utopioita ei käytännössä löydy juuri lainkaan, mm.Huxleyn Uljasta uutta maailmaa ja Boyen Kallokaiinia olen lukenut juuri niiden (anti-)utopisuudesta käsin: molemmissa yhteiskunnan arvot ja yksilöt on muokattu olemaan järjestelmälle myötämielisiä ja suurin osa yksilöistä oli ilmeisesti noin suunnilleen onnellisia, joten miksi nämä kirjat eivät kuitenkaan olen utopioita? Ja tietysti sosialistikirjallisuuden lukuhaastekin vei saman aihepiirin äärelle...
Ja kun noviisivuoden aikana perehdyttiin hartaudella pyhän Augustinuksen Sääntöön (jonka noudattamiseen dominikaanit sitoutuvat), niin mietin sitä myös utopiakirjana, suhteessa Uljaaseen uuteen maailmaan yms.
Ajatuksia vei eteenpäin vastikään lukemani G.K. Chestertonin esseekokoelma Heretics, jonka joissain kohdissa myös puhutaan hyvästä, yhteisöistä, ajatusmalleista yms. ja tietysti nyt yhä päällä oleva koronaviruksen aiheuttama globaali poikkeustila, jossa elämisen olosuhteita on jouduttu joukolla pohtimaan...
Augustinus kirjoitti sääntönsä 400-luvun Karthagossa, eli aika kauan sitten aika erilaisessa kulttuurissa, joten onhan siinä kohtia, joiden lukeminen vaatii historiallisen kontekstin kautta tulkitsemista: koska emme elä Rooman valtakunnassa 400-luvulla, olisi sen kirjaimellinen noudattaminen nykyaikana lähinnä erikoisuudentavoittelua, jossa hukataan säännön hengellinen sisältö. Jos traditio ei ole elävää, se ei ole myöskään relevanttia, kun taas elävä traditio on parhaimmillaan aarreaitta, josta riittää ammennettavaa.
Säännön hengellinen sisältö kuitenkin on yhä erinomaisen relevanttia tavaraa, ja kirjaimellisellakin tasolla aika moni kohta, koska Augustinus kirjoitti aika vähän tarkkoja ohjeita yksittäisiin tekoihin, keskittyen huomattavasti enemmän pyrkimyksiin, hyveisiin, yhteisön sisäisiin suhteisiin yms.
Siitä syystä Dominicus kyseisen säännön aikoinaan valitsikin, se on sopivan joustava ja sopeutuva aktiivisen, rajapinnoilla toimivan ja niihin mukautuvan sääntökunnan tarpeisiin, ja voi sanoa tulkitsemisen ja joustavuuden olevan osa dominikaanien perinnettä.
Mutta toisaalta vaikka tradition elävyys vaatiikiin tulkintaa niin pitää
olla varovainen missä määrin tulkinnan pohjana kannattaa käyttää
yksilön hetkellisiä oikkuja, mikä minua juuri tällä hetkellä sattuu
huvittamaan, missä määrin juuri minua juuri nyt kannattaa käyttää
arvottamisen mittarina. Sitä kovin mielellään selittelee asioita
itselleen parhain päin ja itsepetos on helppoa ja hauskaa...joten pitää
lähtökohtaisesti suhtautua edes jonkin verran myötämielisesti myös niitä
tradition osia kohtaan joita ei juuri sillä hetkellä ymmärrä tai joista
ei satu nyt erityisemmin pitämään, koska mieli voi muuttua ja joidenkin
asioiden merkitys ja arvo avautuu vasta sen jälkeen kun niihin on
jonkin aikaa tutustunut (kts myös kaurapuuro, verot, algebra,
lenkkeily...).
Yksi keskeinen ajatus, joka säännön tutkiskelussa korostui, oli että utopiassa ei voi elää jos utopiassa ei halua elää.
Kun koronan johdosta iso osa yhteiskuntaa meni maaliskuussa kiinni (täällä Ranskassa jyrkemmin kuin Suomessa, ulkonaliikkumiskiellot ilman hyvää syytä, kaikkien ei-välttämättömien kauppojen yms. sulkeminen ja niin edelleen) La vie -lehdessä haastateltiin benediktiinimunkki François Cassingena-Trévedya eräänlaisena asiantuntijana rajatun elinpiirin kokemuksessa, kun monet munkit ja nunnat valitsevat vapaaehtoisesti samantyylisen elämän, kammiossa pysymisen ja sosiaalisten kontaktien rajoittamisen, mitä nyt kaikki saivat kokea...ja tämäkin heti alussa korostaa olennaisena erona sitä, että luostareissa tämä elämänmuoto on valittu, ei pakotettu, ja siksi muodollisesti samantyyliset elämät ovat kokemuksina hyvin erilaiset.
Samoin Augustinus korostaa pyrkimyksiä ja sen haluamista, että yhteisö toimii hyvin, koska jos tuota ei halua, niin eihän se silloin tietenkään toimi, vaikka toimintatavat olisivat kuinka hyvin mietittyjä. Ja tämä on ongelma Huxleylla ja Boyella (vaikka molemmilla onkin kovasti panostusta yksilöiden arvojen muokkaamiseen väkisin yhteisölle myötämieliseksi, mutta myös sen verran uskoa vapaaseen tahtoon, että muokkauksen toimivuudella on rajansa).
G.K. Chesterton, paradokseista viehättynyt loogikko, esseissään esitti, että yhteisö joka ajattelee päämäärää ja pyrkii siihen on aktiivisempi, tehokkaampi ja terveempi kuin yhteisö, joka ajattelee vain keinoja ja prosesseja, mutta on haluton miettimään mihin ollaan menossa. Chesterton kritisoi oman aikansa relativisteja, jotka kaunein fraasein välttelevät kysymään (saati sitten vastaamaan) mikä on hyvää:
"The modern man says, "Let us leave all these arbitrary standards and embrace liberty." This is logically rendered, "Let us not decide what is good, but let it be considered good not to decide it." He says, "Away with your old moral formulae; I am for progress." This, logically stated, means, "Let us not settle what is good; but let us settle whether we are getting more of it." He says, "Neither in religion nor morality, my friend, lie the hopes of the race, but in education." This, clearly expressed, means, "We cannot decide what is good, but let us give it to our children.""
Ja tavoiteltavan hyvän pitäisi tietysti olla loogisesti koherentti, epämääräisistä hyvien vibojen pilvistä ei oikein suuntaa oteta ja moraalia rakenneta, ja jos suunta on ristiriitainen, sitä ovat myös toimintatavat...
Toinen keskeinen ajatus on jatkuvan epäonnistumisen tunnustaminen. Ihmisvoimin utopian rakennusprojektissa ei onnistuta, ja jumalisella avullakin ei tämän maailman aikana täydellisyyttä saavuteta, joten varsin suuren huomion saakin oikea asennoituminen siihen, että se toinen, minusta itsestäni puhumattakaan, ei olekaan täydellinen. Paradoksaalisesti hyvällä asennoitumisella epätäydellisyyteen ja heikkouteen voidaan saavuttaa enemmän kuin onnistumisella...
Ja samoin paradoksaalisesti voi ajatella että matka kohti utopiaa on itsessään utopia, vaikka samalla sen päämäärän pitää olla itsensä ulkopuolella...ja tämä ei toteudu Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä ei tavoittele mitään ja ovat lopulta yhteisön kannalta tarpeettomia, ja ne jotka johonkin pyrkivät, pyrkivät nimenomaan säilyttämään yhteisön itsensä vaikka voisi sanoa, että sillä ei ole enää tarkoitusta (sen lisäksi siis että en jaa kyseisen yhteiskunnan nautinnon ihannetta).
-----------------------------------------------------
Mutta mistä tulevat taas lukuisat ja kovin suositut dystopiat, mikä on dystopia?
Mieleen tulee, että nykyaikaisen länsimaisen ihmisen ajattelumallissa korostuu hyvin voimakkaasti individualismi ja riippumattomuuden halu, joka aiheuttaa vähintäänkin epäluuloisen suhtautumisen yhteisöllisyyteen. Vaikka ristiriitaisesti tämä ei näy minään erakkouden ja aidon riippumattomuuden pyrkimyksenä, toisia pidetään kuitenkin lähellä, itseä tarkastellaan suhteessa toisiin vaikka sitten vain erottumista korostamaan (ja tietysti konsumerismissa pitää jatkuvasti olla jotain johon verrata itseä, jotta jatkuva tyytymättömyyden tila pysyisi yllä: tämä ei onnistuisi vuorenhuipulla asuvien erakkojen tai kartusiaanien kanssa).
Valinnanvapaus on korkein mahdollinen arvo, mutta koska valintojen tekeminen rajaisi valinnanvapautta, sitä ei haluta käyttää tai ainakin kaikki valinnat pitää vesittää merkityksettömiksi, jotta ne eivät rajaisi mitään pois.
Nämä ovat apofaattisia ihanteita, joita on hyvin vaikea esittää muuten kuin negaation ja vastakohtiensa kautta, joten esiin astuvat dystopiat. Nykyaikaisen ihmisen ihanteita esitetään parhaiten dystopioissa, joissa ympäristöstään erottuva päähenkilö ei voi toteuttaa ihanteitaan ja arvojaan, mutta haluaa.
Luulen, että dystopiat ovat uusi utopia.
Voipihan se olla, että utopioja kuvatakseen kirjoittelevat niitä dystopioja. Vaikka voidaan kai niitä kirjoittaa ihan viihdemielessäkin?
VastaaPoistaMinusta ihmisten elämässä utopiat ovat yksityisiä. Yksityisen utopian yhteisöön ei siten tarvitse kasata kovin suuria ja vaikeasti hallittavia porukoita. Tällaisia yksityisiä utopioija voivat nähdäkseni olla:
- lemmensuhde kahden ihmisen välillä
- perhe
- suku
- työyhteisö
- alan harrastajat (vaikkapa kirjoihin hurahtaneet)
jne.
Yksityisissä utopioissa voi siten elellä keskellä muuta yhteiskuntaa - voisi nimittää tällaista yhteiskuntaa vaikkapa monikulttuuriseksi yksityisten utopiojen Pörriäisniituksi.
Dystopiakirjallisuudessa, jota en tosin erityisen laajasti tunne, käsitellään siten tämän Pörriäisniitun kaltaista maailmaa, jossa yksilö joutuu kosketuksiin muitten pörriäisten kanssa ja joutuu kohtaamaan Pörriäisniitun yleiset lainalaisuudet, jotka tietysti ottavat päähän kunnon individualisti-pörriäistä.
(Suomessa on meneillään kampanja "Pelasta pörriäinen", jolla pyritään suojelemaan hyönteisiä pitämällä yllä niille soveltuvia elinympäristöjä.)
Täysin yksityisiä ne eivät voi olla, koska sanoisin niihin kuitenkin liittyvän aina jonkun suhteen, joidenkin ihmisten yhteisöön tai erakkomaisemmassa elämäntavassa suhteessa luontoon tai Jumalaan...
PoistaMutta jos oletetaan vapaa tahto (kuten kristillisessä ihmiskäsityksessä on tapana, samoin joissain muissa elämänkatsomuksissa, joskaan ei kaikissa), niin täysin koko ihmiskunnan kattava yhteiskuntamalli ei taida voida olla utopia...
Ja mieleen tuli kyllä myös tuo, että yhteisöjä on monenlaisia, sääntökuntaelämä soveltuu joillekin ja joillain toisilla on kutsumus vaikkapa avioliittoon ja perheeseen yms. ja joiltain osin Augustinuksen ajatukset ehkä soveltuvat kaikkiin yhteisötyyppeihin, vaikka joidenkin kohdalla joutuukin tulkitsemaan ja soveltamaan vielä raskaammalla kädellä...
Josta tulee kuitenkin kiinnostava ajatus vaikkapa avioliitosta, että vaikka sen toimivuus vaatisikin että molemmat osapuolet haluavat olla avioliitossa, niin avioliiton päämäärän ei kuitenkaan pitäisi olla avioliitto itsessään (mikä toki onkin taas kerran kristillisen yhteisökäsityksen mukaista, yhteisöt ovat kannatettavia asioita mutteivät itsetarkoituksia).
Olen pitkään ollut ajatuksessa, että oikeastaan ainoa "mitattavissa" tai "arvioitavissa" oleva yhteiskunnallinen hyvä on ihmisen vapautuminen erilaisten ympäristöjen kahleista. Tämän on selkeämpi tavoite kuin vaikkapa tasa-arvo.
VastaaPoistaMutta voiko mikään utopia tuoda tuollaista tilaa ihmiselle?
Ralf Dahrendorf kirjoitti 1990-luvun taitteessa (kun entiset sosialistiset iätblokin maat pääsivät vapautumaan), että "utopia kuuluu totaalisen yhteiskunnan luonteeseen... Utopia on vaihtoehtona täydellinen ja sen vuoksi väistämättä suljettu yhteiskunta."
Jos näin on, emme kai voi olla vähitellen matkalla utopiaan? Entä sitten Mauno Koiviston bersteinlainen idea: liike jotakin kohti on tärkeää, ei päämäärä sinänsä?
Dahrendorfhan lainasi Karl Popperia ajatustensa lähteenä. Popperin mielestä utopian tavoittelijan kohdistavat vetoomuksen aina tunteisiin eikä järkeen. "Jaloimmatkin aikomukset taivaan tuomisesta maan päälle johtavat vain sen tekemiseen helvetiksi - sellaiseksi helvetiksi, jonka ainoastaan ihminen kykenee valmistamaan kanssaihmisilleen."
Nyt kun viruksen takia yksilönvapauksia on rajoitettu, voi vain kuvitella mitä pahimmassa totalitaarisessa komennossa elämälle käy - kun ihminen muutetaan pelkäksi yhteisöeläimeksi ilman omaa päätäntävaltaa.
Ja kuitenkin: monet tuntuvat ajattelevan että modernilla ihmisellä on liikaa vapauksia ja oikeuksia. Siitkö sitten dystopiat syntyvät?
Vapautumisessa erilaisten ympäristöjen kahleista itsessään tavoitteena on juuri se ongelma jonka mainitsin, että sitä vapautta ei voi käyttää, koska valitseminen on nimenomaan sitoutumista johonkin tiettyyn kontekstiin ja ympäristöön. Päädytään Schrödingerin kissan tilanteeseen, kun laatikko pysyy suljettuna niin kissa on yhtaikaa elävä ja kuollut, mikä toki on yhdeltä kantilta katsottuna huikean korkeaa vapautta (ja toiselta suunnalta katsottuna voidaan todeta että se kissa on suljettuna laatikkoon...)
PoistaJa joo, totaalinen, täydellinen ja suljettu yhteiskunta on ongelmallinen, tuo mainitsemasi Koiviston ajatus liikkeen tärkeydestä sopisi myös Augustinukselle ja Chestertonille, joskin tuolla siteeraamassani Chestertonin kommentissa suhtaudutaan kielteisesti siihen että liike olisi "jotakin" kohti, kyllä sen liikkeen pitäisi olla kohti päämäärää vaikka päämäärä olisikin kaukana.
Mieleen tulivat kardinaalihyveet viisaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja rohkeus (niinkuin ne antiikin filosofit, Tuomas Akvinolainen yms. ymmärsivät), joista yksikään ei sinänsä sisällä vapautta (pikemminkin päinvastoin koska kaikki keskittyvät kykyyn tehdä oikeita valintoja ja sitoumuksia), mutta ihmisen täytyy kuitenkin olla tarpeeksi vapaa pystyäkseen harjoittamaan kyseisiä hyveitä (mikä ei toteudu vaikkapa Uljaassa uudessa maailmassa tai sosialistisessa itäblokissa).
Voi olla että käytin väärää termiä kun kirjoitin "yksityisistä utopioista". Ehkä olisi pitänyt kirjoittaa "rajatuista yhteisöistä". Toisaalta, jos utopiat vaativat aina suljetun yhteisön, niin mikseivät ne rajatut yhteisöt voisi olla utopioja? Ei rajatun yhteisön tarvitse olla täydellisen rajattu. (Vai onko jossakin sovittu, että utopiayhteisön on pakko olla ilmatiiviisti suljettu?) Tietenkin ihmiset käyvät perheensä ulkopuolella työssä tai koulussa tai kaupassa. Mutta arvelen että ihmisen näkemykseen muusta maailmasta vaikuttavat aika vahvasti nämä rajatut yhteisöt, joitten omalakisessa utopiassa ihminen enimmäkseen elää.
VastaaPoistaEräänlainen puhtoinen utopia on mielestäni kirjallisuudessa, ehkä erityisesti runoissa harrastettu rakkauden ylistäminen. Rakkaus kuulemma kohottaa kaksi ihmistä jopa tähtien yläpuolelle kun oikein makoisasti sattuu. Ilmankos syntyy avioeroja, kun tämän tapainen utopiakupla poksahtaa ensimmäiseen terävämpään särmään.
Kiinnostavia ajatuksia. Mielestäni dystopiat ovat ymmärrettävä reaktio siihen, että maailmassa on paljon sellaista, mikä voi mennä pieleen tai on jo pielessä (ympäristöongelmat, ilmastonmuutos, epätasa-arvoisuus). Ja siihen, että jossain vaiheessa ne kasvun rajat kuitenkin tulevat vastaan, ja meidän pitäisi varautua tähän ennalta, ettei törmäys olisi liian kova.
VastaaPoistaUtopioista tulee mieleen, että niissä on aina joku (mies) joka sanoo mikä on se korkein hyvä ja mihin pitää pyrkiä, ja koska ihmiset ovat erilaisia, tämä ei toimi muuten kuin että ihmiset hakeutuvat vapaaehtoisesti utopioihin, joita pitävät hyvinä, kuten vaikka luostareihin, ja haluavat kuulua niihin ja pyrkivät elämään niiden ajatusten mukaisesti (eli kyllä ihmiset varmaan yleensä kaipaavat jotain päämäärää ja suuntaa). Utopiat eivät siis toimi kokonaisina yhteiskuntajärjestelminä, joihin synnytään. Vapaaehtoispohjallakin niissä pitää olla tarpeeksi joustavuutta kestämään tietyissä rajoissa eroavat mielipiteet.
Olen Ketjukolaajan kanssa samoilla linjoilla siitä, että ehkä nyky-yhteiskunnassa on monia pienoisutopioita, sellaisia yhteisöjä, joissa muut ihmiset eivät ole helvetti, vaan taivas, koska utopiat on valittu itse. Ja hämmästyttävän hyvin näyttää toimivan myös tietynlainen utopia, amissiyhteisö (josta tietoni ovat kyllä peräisin vain Harrison Fordin Todistaja-elokuvasta, yhdestä dokumentista ja Wikipediasta), mutta ehkä toimivuuden yksi peruste on siinäkin se, että yhteisön jäsenet saavat tietoa muista systeemeistä ja saavat itse valita 16-22-vuotiaina, haluavatko kuulua tähän yhteisöön vai eivät.
Ihan kirjalliselta kannalta hyvin toimiva utopia olisi tylsä, koska siinä ei olisi mitään ristiriitaa eikä draamaa :-). Ekasta Matrix-leffasta on myös jäänyt mieleen ajatus, että ihmiset eivät kestä puhdasta onnellisuutta, mutta en tiedä pitääkö tämä paikkansa. Itse kyllä selviäisin siitä tunteesta, että kaikki on kunnossa ja täydellistä :-).
Ja tokihan noissa pienoisutopioissakin on kuplautumisen vaara, eli niissä pitäisi säilyttää myös avoimuus muille ajattelutavoille ja siis kaikesta huolimatta tietty relativismi.
PoistaTajusin tänään asiaa miettiessäni, että varmaankin tarkoitin niillä yksityisillä utopioilla tai rajatuilla yhteisöillä juuri niitä kuplia, joista Timo Soinin joukot joitakin vuosia sitten puhuivat. Kuplan sisällä asiat ovat hienosti, koska kaikki ajattelevat ja toimivat jokseenkin samansuuntaisesti. Tällaisia kuplia on tietenkin paljon muitakin kuin puna-vihreitä.
PoistaOlin kymmenisen vuotta sitten mukana sellaisessa porukassa, jossa kaikki ajattelivat monista asioista samalla tavalla kuin minä, mutta jossa kuitenkin tuntui, että ajatusten pitää olla yleisen linjan mukaisia, että ne tulisivat hyväksytyiksi, eikä sekään tuntunut hyvältä. Monissa ryhmissä tulee helposti pienempi tai suurempi ryhmäpaine. Ehkä se paras utopia olisi sellainen, jossa jokainen saisi valita ryhmänsä, yhden tai useampia, mutta jossa jokaisessa ryhmässä hyväksyttäisiin ja otettaisiin huomioon myös kaikki eroavat ajatukset ja hyväksyttäisiin myös niiden esittäjät. Mistä päästään demokratiaan...
PoistaArvelinkin että "yksityisellä" ei tarkoiteta varsinaisesti yksityistä, olen hieman yliherkkä tuolle sanalle kun sitä käytetään myös cop-outina kun ei haluta pohtia etiikkaa ja moraalia (jotka, sanoisin, eivät millään tavalla ole yksityisasioita).
VastaaPoistaKuplissa taitaa olla suurena ongelmana että ne eivät yleensä ole kovin tietoisia itsestään, kuplassa olevat eivät helposti hahmota piirinsä lainalaisuuksia, mikä on helppo tie vääristymiin.
Ja toisaalta täydellisessä hyväksyvyydessä kaikenlaisille ajatuksille herää kysymys, että mikä tekee silloin yhteisöstä yhteisön, jos sen jäsenillä ei ole yhteisiä intressejä ja ajatuksia, sanoisin että johonkin pitää sitoutua ja tietysti olla tietoinen mihin sitoudutaan, jotta yhteisö ei olisi sisällöltään tyhjä.
Vaan tulipa mieleen, että yhdessä esseessään Chesterton ylistää perhettä juuri siitä syystä että se on yhteisö jota ei voi valita, joten se on koko ihmiskunnan mikrokosmos, suunnilleen sama kuin jos päätyisi asumaan täysin satunnaisesti valittujen ihmisten kanssa ja joutumaan sietämään näitä..."The men and women who, for good reasons and bad, revolt against the family, are, for good reasons and bad, simply revolting against mankind. Aunt Elizabeth is unreasonable, like mankind. Papa is excitable, like mankind. Our youngest brother is mischievous, like mankind. Grandpapa is stupid, like the world; he is old, like the world."
Ja toisaalta, jos lähdetään ajatukseen, että utopia ei voi olla koko yhteiskunnan laajuinen, se merkitsee aika huonoa kaikenlaisille poliittisille suunnille, jotka kaikki kategorisesti pyrkivät johonkin yhteiskuntamalliin...ja valtion jäsenyyttä ei voi edes valita (voi ehkä valita eri valtioiden välillä, joskin se on aika työläs prosessi, ja kokonaan valtiojärjestelmien ulkopuolelle jättäytyminen taas johtaa sellaiseen vainoon että sen rinnalla pienempien yhteisöjen mahdollinen henkinen väkivalta poistuvia jäseniään kohtaan on aika pientä...)
Tuossa mainitsemassani jatkuvan epäonnistumisen tunnustamisessa saattaa yhä olla varsin tärkeä elementti (ja nyt juuri luin ja luen paria kirjaa joissa toisessa on kiinnitetty huomiota samaan ajatukseen ja toistakin ehkä pitää miettiä siitä käsin...)
Juu, "hyväksyminen" oli edellä huono sana. En tarkoittanut sillä kaikkien mahdollisten ajatusten omaksumista, vaan sitä, että ryhmä hyväksyy erilaisten ajatusten olemassaolon ja sen, että myös niiden esittäjät voivat olla järkeviä ihmisiä, vaikka pitäisikin kiinni omista mielipiteistään. Mielestäni jonkin yhden ideologian tai poliittisen suunnan voittaminen kaikkien muiden kustannuksella ei olisi utopia, vaan dystopia, koska se tukahduttaisi kaiken keskustelun ja pakottaisi kaikki samanlaisiksi, on parempi että ideologioita on useampia. Ja totta, on hyvä opetella tulemaan toimeen myös omasta mielestä ärsyttävien ihmisten kanssa, mutta näiden ihmisten seuraa ei välttämättä tarvitse vapaaehtoisesti etsiä. Ja kyllä, epätäydellisyydestä ei varmaan koskaan pääse eroon ja sen kanssa pitää oppia elämään.
PoistaJoo, tietty myötämielisyys toisiin suhtautuessa lienee välttämätön. Vaikka yhteisiä arvoja ja tavoitteita löytyisikin niin niiden puitteissa voi kuitenkin suosia hyvinkin eri lähestymis- tai toteutustapoja...ja tietty kuinka hyvin pystyy erottelemaan ihmisten eri puolia että tulen toimeen tämän henkilön kanssa koska jaamme asian X, vaikka olisimme täysin vastakkaisilla linjoilla asiassa Y...
PoistaMutta eikö utopian idea ole juuri siinä että se koskettaa kaikkia - että se on kaikkien tuleva elämänympäristö ja yhteys? Tietysti pienyhteisötkin ovat yrittäneet olla "utopioita", huonolla menestyksellä kunten suomalaisten Onnela uudella mantereella.
VastaaPoistaJos olisi aikakone, niin voisi mennä 200 vuotta taaksepäin ja esittää vaikkapa pohjoismaisen hyvinvointivaltion toimintatavat ja vapaudet ja velvollisuudet tuon aikaiselle kanssaihmisille "utopiana". Uskoisivatko kanssaihmiset että tämmäöinen on ikinä mahdollista?
Yhteiskunnalliseen todellisuuteen kuuluu sen toteaminen, ettei nykyhetkessä kukaan eikä mikään voi tietää, mikä on yhteiskunnallisesti oikea teko ja oikea tieto (toisin kuin luonnontieteessä), joten erehtyminen ja epäonnistuminen tien valinnassa on aina mahdollista ja oikeastaan todennäköistä.
Yleensähän yksilöt ja yhteisöt ovat sitä "vapaampia" mitä enemmän yhteisössä tehdään yhteistyötä - eikä päinvastoin. Se johtuu siitä, että tarvitaan ylijäämää, jota voidaan käyttää ei tuottavien yksilöiden elämään. Ajatellaan vaikka Suomen kaltaista yhteiskuntaa. Ihmiset keskimäärin tekevät työtä 35-40 vuotta ja muun osan elinajastaan ovat yhteisön "elätettävänä". Miten se on mahdollista? No, tietenkin korkean tuottavuuden ja voimakkaan yhteistyön ansiosta. Nykyään tuo tuottavuuden ja yhteistyön piiri on sitten globaalia, ei paikallista.
Harva kirjailija - jos kukaan - uskaltaa kirjoittaa em. kaltaisesta utopiasta. Mutta dystopioita siitä jostakin syystä syntyy tuhkatiheään!
Vaan kuinka laajaksi sitten menisi, valtiokaan ei riitä koska valtioita on muitakin, ja puhutaanko vain ihmiskunnasta vai eläin- ja kasvikunnastakin myös...
PoistaMutta kovin pieniin ryhmiin pilkkominenkin tuntuu jotenkin, no, mitättömältä, ja voisiko sitten yksilö jolla on vaikkapa onnellinen perhe mutta kurja työympäristö elää yhtaikaa utopiassa ja dystopiassa...?
Ehkä voisi kuitenkin ajatella siinä määrin yksilötasolla, että kun juuri yksilönä henkilön elinympäristö on koherentisti hyvä, ne yhteisökontekstit jotka ovat keskeisiä elämässä toimivat hyvin ja muista ei ole ainakaan aktiivista haittaa, niin kokonaisuutena elinympäristö on hyvä (tuon jatkoajatuksena tuli tosin mieleen, josko esim. kristillisessä ajattelussa marttyyrikuolema voitaisiin katsoa "hyväksi", mikä johtaa aika laajaan skaalaan mahdollisia olosuhteita ihan aktiivista vainoa myöten...)
Muutenkin tuo yksilökeskeinen malli vaatisi jonkinlaista eettistä talutushihnaa, ettei "hyvä elämä" tapahtuisi vaikkapa toisten riistolla. Palaan uudelleen ajatukseen, että ehkä utopian ominaisuus on nimenomaan mahdollisuudessa harjoittaa hyveitä...
Pienyhteisöjen tarinat ovat tavallaan kiinnostavia, niitä pitäisi tarkastella tarkemminkin. Koska niistä vastaavista tämä pohdinta lähti liikkeelle, kun nyt on ollut ajankohtaisena monastismi teoriassa ja käytännössä, historiassa ja elävänä traditiona...Onnelan vastaesimerkiksi mainitsen vaikkapa, että benediktiinit ovat olleet toiminnassa sellaiset 1500 vuotta, ja muitakin pitkäikäisiä yhteisöjä pyörii nytkin.
Totta tuo, että nykyhetki näyttäisi monella tavalla utopialta parinsadan vuoden takaa katsottuna...joskin samalla voisi taas nostaa esiin kysymyksen Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta, jossa nykyhetken piirteet ovat vielä pitemmälle vietyjä (ja jotkut ovat kommentoineetkin sitä hyvinkin profeetallisena visiona, jotka kohti yhteiskunta hölkkää kovaa tahtia), eli onko se sittenkin utopia...
Ja moni, yhä useampi, on kysynyt, että onko tämä Suomen nykyinen elämänmalli ekologisen kantokyvyn kannalta toimiva pitkällä tähtäimellä, ja missä määrin tuo globaali piiri perustuu yksien riistoon toisten kustannuksella (siinä missä aiemmin riistokin hoidettiin paikallisesti)
En halua jankuttaa, ja eihän tässä mitään ehdottomia faktoja voi esittää, mutta pari huomiota vielä.
PoistaEnsinnäkin on tutkijoita, jotka ovat "todistaneet" että primitiivisessä yhteisössä (ennen valtioiden muodostumista) yksilön todennäköisyys joutua väkivallan kohteeksi oli valtavasti suurempi kuin nykyään, kaikki teknologiset sodatkin huomioon ottaen.
Toiseksi esim. EU:n tasolla ja YK:n ihanteissa suuri yhteisö nimenomaan edellyttää yhteisiä eettisiä arvoja eikä pilko niitä.
Kolmanneksi löytyy valtavasti dataa siitä kuinka globaali talous on parantanut maailmaa, nimenomaan esim. köyhyyden suhteen. Esimerkiksi vuonna 1970 maailmassa n. 28 % ihmisistä oli aliravittuja. Vuonna 2015 heitä oli enää 11 % (Hans Rosling: Faktojen maailma).
Luonnon hyväksikäyttö on luku sinänsä, mutta siihenhän kaikki inhimillisyys ja eettiset arvot perustuvat - ainakin silloin kun ne suodaan kaikille eikä pienelle eliitille.
Materiaalisesti katsottuna on tosiaan menty varsin hyvään suuntaan, vaan perustuuko utopia materiaan? Siellä suunnalla kun kummittelevat nuo Huxley ja Boye, joissa nuo kuvatut linjat on viety vielä pitemmälle, mutta silti harva myöntää Uljaan uuden maailman olevan tavoiteltava ihanne (vaan ehkä yleinen mielipide on väärä, ja Uljas uusi maailma onkin se mitä pitääkin tavoitella).
PoistaJa itse asiassa symppaan EU:ta nimenomaan sen utopistisen luonteen vuoksi, jonka johdosta entistä voimakkaammin pitää kysyä mihin perustuu/perustuisi toimiva utopia.
Ja luonnon hyväksikäyttö on yksi puoli, kantokyvyn ylittäminen huomattavasti huolestuttavampi, koska siinä nykyhetken paremmilla lukemilla heikennetään tulevia. Ja jos ajatellaan utopian idean keskittyvän juuri tavoitteeseen jota kohti suunnataan, ja tavoittelun sivuvaikutukset tulevat vääjäämättä aikanaan johtamaan yhä kauemmas tavoitteesta, niin jotain on pahasti pielessä
(jos ei pystytä toteuttamaan kantokyvyn ylittämistä jonkinlaisena investointina, että sen avulla saavutetut asiat johtavat aikanaan vielä parempaan tilaan jonka saavuttaminen ilman ylittämistä ei olisi ollut mahdollista. Vaan onko se oikeasti mahdollista vai pelkkää toiveajattelua...)
Kyllä nykyistä hyvinvointiyhteiskuntaa voisi tosiaan sanoa eräänlaiseksi utopiaksi, mutta se on juuri sellainen utopia, johon mahtuu erilaisia ajattelutapoja ja ideologioita ja joka pyrkii saamaan nämä eri ideologioiden kannattajat toimimaan yhdessä mahdollisimman hyvin, vaikka ehdotonta varmuutta asioista ei olekaan. Toimiva demokratia siis.
VastaaPoistaHyvä idea tuo, että pitää uskaltaa ajatella suuria, että sellaiset ajatukset toteutuisivat, ja kyllä maailmassa olisi tietysti vaikka mitä asioita, jotka voisivat mielestäni olla paremmin - ihmisoikeudet, perustoimeentulo ja mahdollisuus elannon hankkimiseen kaikille, ei sotia, luonnonvarojen kestävä käyttö ja ympäristön huononemisen pysäyttäminen... - ja nämä voitaisiin saada vähitellen aikaan konkreettisilla toimilla, tai ainakin voitaisiin liikkua siihen suuntaan. En ehkä ajatellut utopiaa tältä kannalta aiemmin, ja muutenkin utopia-käsitteen määrittely on ollut minulla tässä aika löperöä.
Voidaan sitten kysyä että mitkä lopulta ovat nyky-yhteiskunnan ne yhteiset arvot, jotka jakaen eri ideologiset suuntaukset voivat tulla toimeen keskenään, ja ovatko kaikki todella sitoutuneet niihin...
PoistaTämä koronakriisi on tietysti taas nostanut esiin joitain kysymyksiä, kun konkreettisesti vastakkain asettuvat talouselämä, yksilön mukavuus, yksilön vapaus, vanhojen ja perussairaiden henki jne. Joku, olikohan taas Chesterton vai joku muu, totesi, että ainoat merkitykselliset eettiset kysymykset ovat muotoa "ketä vahingoitetaan?"
En tiedä johtaako tämä keskustelu mihinkään, ainakin siihen että omatkin ajatukset utopioista ja yhteiskunnista ovat saaneet lisäpotkua ja tarkkuuta...
Sama juttu: olen ajatellut tätä asiaa nyt paljon tarkemmin ja selkeämmin kuin alussa, vaikkei mitään lopullista ratkaisua ole tullutkaan esiin.
PoistaUtopioita ei varmaan uskalleta kuvailla kirjallisuudessa tai muutoinkaan, koska luultavasti hyvin nopeasti kaikki kompastuskivet löydetään, sellaisetkin, joihin ei ihan helposti kompastuisi. Elämmekö ihanteettomuuden maailmassa? Tuskinpa sentään. Ainahan naapurin moittijoita löytyy.
VastaaPoistaPerhe minun mielestäni voi ihan hyvin olla yhteisö, jolla on oma etiikkansa ja moraalinsa. Tässä voin vedota vain omiin kokemuksiini maailmassa, kirjallista tukipilaria en osaa nimetä. Vai pitäisikö mainita esimerkkinä perheen sisäisestä vahvasta moraalista Laura Ingalls Wilderin kirjoihin perustuva tv-sarja Pieni talo preerialla.
Jos ihanneyhteisöltä vaaditaan sitä, että jokainen saa vapaasti ilmaista oman näkemyksensä ja keskustelu toimii silti vilkkaana ja eloisana ja ei liiaksi ketään haavoittavana, esitän raadille eräänlaisena utopiana radiossa aikoinaan esitetyt Yhtä köyttä-yhdistyksen kokoukset. Niissä kokouksissa oli aina käsittelyssä jokin aihe, jota puheenjohtajan luotsaamana käsiteltiin, eikä suinkaan vältetty eriävien mielipiteitten esittämistä.
Pieni talo preerialla on itse asiassa varsin mainio esimerkki, perheyhteisöllä oli tosiaan hyvin korostuneesti yhteinen eettinen linja :)
PoistaJa joo, taitavat olla vaikeita kuvata kirjallisuudessa ainakin kovin puhtaissa muodoissa, sillai positiiviset-vaikka-kaukana-täydellisestä-yhteisöt sen sijaan ovat ihan mahdollisia (eivätkä suinkaan välttämättä tylsiä, jos esim. käydään läpi niitä erilaisia tulkintoja miten yhteiseen päämäärään pitäisi mennä), vaikka ei niitä ehkä sitten huomaa tulkita utopioiksi.
Nyt tuli mieleen se Stefan Andresin pienoisromaani Jumalan unelma, alkunimeltään Wir sind Utopia, vaikkei sekään puhdasta pumpulissa leijuntaa ollut...pitäisi varmaan lukea se uudestaan.