30.6.2021

Aminata Sow Fall - Kerjäläisten lakko

 
Näitä Kääntöpiiri-sarjan kirjoja bongailin aikoinaan Frau, Signora & Bibi -haasteen yhteydessä, ja itsenäisen kustantamon ajalta luin egyptiläisen Alifa Rifaatin kirjan Kaukana siintää minareetti. tämä senegalilaisen Aminana Sow Fallin kirja ei ranskankielisenä olisi haasteeseen sopinut, mutta luetaan nyt (suomennos Satu Milonoff). 

Tapahtumapaikkana on Kaupunki jossain Ranskan entisessä siirtomaassa Länsi-Afrikassa (paikkaa ei numetä, mutta oletin puheena olevan Dakar Senegalissa), kaupunki jossa kerjäläisiä riittää, vaikea mennä mihinkään törmäämättä almun pyytäjiin...näiden määrä ja aktiivisuus on sen verran suuri, että asialle pitää tehdä jotain: erityisesti koska se hankaloittaa turismia (aiemmin valkoiset tulivat kolonisoimaan, nyt he haluavat taas tulla, mutta tällä kertaa turisteina), niinpä aktiiviset virkamiehet ryhtyvät varsin kovaotteisiinkin toimiin karkoittaakseen kerjäläiset kaduilta.
 
Mutta koska almujen antaminen köyhille on muslimin velvollisuus, ja erityisesti se (ja sitä seuraavat kerjäläisten kiitokset ja rukoukset) edesauttaa kaikenlaisia pyrkimyksiä Jumalan silmissä, ei kerjäläisten katoaminen kaduilta ja näiden sydämistyminen kohteluunsa ole myöskään täysin ongelmatonta kenellekään. Erityisesti kun kerjäläisasiasta vastuussa olleen virkamiehen nimi aletaan mainita mahdollisten korkeiden poliittisten virkojen yhteydessä, ja asemaansa parantaakseen kyseinen virkamies kysyy pyhältä mieheltä neuvoa, ja saa ohjeeksi jakaa tietyt määrätyt almut tiettynä päivänä katukerjäläisille...

Lukemieni pohjois-afrikkalaisten naiskirjailijoiden, yllämainitun Alifa Rifaatin ja senegalilaisen Mariama Bân, teoksissa huomiota kiinnitti vallitseva patriarkaattinen kulttuuri, joka asettaa kuitenkin varsin kovat vaatimukset miehille, ja jos mies ei kykene täyttämään velvollisuuksiaan oikeudenmukaisesti ja vastuuntuntoisesti, on se välittömästi myös naisten ongelma: niinpä kirjoissa nousee esiin miehiä jotka eivät sinänsä ole mitenkään pahoja, mutta, no, aika hölmöjä ja heikkoja. 
 
Sow Fallin kirjassakin tuota teemaa sivutaan, joskin satiirin keskeinen pointti on toisaalla ja nykysuomalaisesta näkökulmasta varmaan aika vieras: kerjäläisten asema yhteiskunnassa ja almuvelvollisuus. 
Voi sanoa että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on omalta osaltaan siivonnut varsin suuren osan tarpeesta kerjäämiseen ja almuihin (vaikka havaittavasti ei ole niitä täysin poistanut), ja tämän järjestelmän ansiot ovat suuret. Mutta samalla yksilön vastuu toisista yksilöistä on näppärästi poistettu, kirjan keskeinen ajatus, että kerjäläisillä on yhteiskunnallinen rooli ja asema, on vieras. Almuja ei suinkaan anneta pyyteettömästi sydämen hyvyydestä, mutta niiden antaminen on kuitenkin velvollisuus josta saa omat vastineensa. Asian hoitaminen etäännytetysti veroilla poistaa tämän suhteen, veroja maksetaan enemmän tai vähemmän mielellään, mutta niistä muodostuvien byrokraattisten almujen varassa elävillä ei ole yhteiskunnallista asemaa, heidän olemassaolostaan ei ole lopulta oikeastaan muuta kuin haittaa, Sow Fallin kirjan ironinen käänne on mahdoton.

Ja jos ei ole henkilökohtaisia velvollisuuksia kanssaihmisiään kohtaan yksilönä, ne saattavat unohtua myös silloin kun ei pitäisi, yhteiskunnallista valtaa käytettäessä.
Tätä lukiessa silmiin osui erään poliittisesti aktiivisemman kaverini FB-kommentti kunnallisvaalien äänestysprosentista, siltä miltä poliittisten toimijoiden toiminta hänen(kaltaistensa) näkökulmasta näyttää ja voisiko näillä olla yhteys: COVID on vauhdittanut tuloerojen ja yhteiskuntaluokkaerojen kasvua, ja palvelualan (jolla ei ole mahdollisuutta etätyöhön) duunarina voi vain havaita että yhteiskunnallisen ryhmänsä edustajana ja tätä kautta henkilönä ei juuri näytä kiinnostavan oikein mitään puoluetta (ja päälle tietoisuus ettei oma tilanne ole edes pahin...)
Sow Fall, Bâ ja Rifaat saattoivat nostaa esiin huomion että patriarkaalisessa kulttuurissa mieheltä vaaditaan paljon, heikkoudesta ja hölmöydestä kärsivät muutkin vaikka aikeet eivät olisikaan suorastaan pahoja, ja sama pätee tietysti kaikkiin vallanpitäjiin, myös demokraattisilla vaaleilla valittuihin tai muilla tavoilla tehtäviinsä päätyneisiin virkahenkilöihin. 

Hyvinvointivaltiota ja tuloerojen tasaamista veroin pidän tietenkin ehdottomasti parempana järjestelmänä kuin yhteiskuntaa jossa tuloerojen (vähäistä) tasausta kerjäämisella ja almuilla. Mutta samalla, vaikka järjestelmä ei siihen kannustakaan, yksilön tulisi sitten omatoimisesti kehittää moraalinen vastuuntunto huomioida toisten jakamaton ja luovuttamaton ihmisarvo ja niin oma kuin muiden osallisuus yksilöinä yhteisössä (paavimme Franciscus taisi kirjoittaa tästä jotain...)

Helmet-haasteesta otan kohdan 46. Kirjassa syödään herkkuja.

22.6.2021

Charlie Hebdo -erikoisnumero #24 (ja ilmaisunvapaudesta muutenkin)

 
Voiko kirjablogissa käsitellä aikakauslehtiä? No, oma blogi, omat säännöt, ja sitäpaitsi tässä puhutaan kuitenkin aika paljon kirjallisuudesta, ja teemoiltaan jatkaa hyvin siitä mihin aiempi postaus ranskalaisen satiirisen ja epäsovinnaisen journalismin histoririikista päättyi, joten nostan esiin. 

Kyseessä on siis Charlie Hebdo -lehden erikoisnumero, jossa teemana on cancel-kulttuuri, identiteettipolitiikasta ja "woke"-kulttuurista juontuva sensuuri ja muut ajankohtaiset ilmiöt. Ilmiöt ovat enemmän voimissaan Yhdysvalloissa, mutta Ranskassakin näkyvät siinä määrin, että Charlie Hebdon kaltaiset jyrkät sananvapauden kannattajat reagoivat...kuvituksella joka ei ole aina kovinkaan hienovaraista, ja artikkeleilla, haastatteluilla ja kolumneilla joissa taas asioita tarkastellaan kantaaottavasti mutta kuitenkin laajasti (haastateltavina kirjailijat Marie-Aude Murail, John Boyne ja Thomas Chatterton Williams, kaikilla oma historiansa aiheen parissa).

Erityisesti kritisoitavina on pari hyvin ongelmallista ajatusta. Ensimmäinen on kyvyttömyys, tai haluttomuus, erottaa tekijää ja tekoa tai teosta toisistaan. Teoksen arvo määrittyy yksinomaan tekijän moraalisen puhtauden (ja varsinkin sen puutteen) perusteella, ja toisaalta jos joku tekee jotain kiistanalaista, tämä henkilö kokonaisuudessaan ja kaikki hänen tekonsa ovat tuomittavia, tämä henkilö on pyyhittävä kokonaan pois yhteiskunnasta (mm. painostus työpaikasta erottamiseen on tyypillistä, liittyi työ sitten kiistanalaiseen asiaan tai ei). Ja näitä tuomioita jakavat painostusryhmät, joiden toiminta on kyllä erinomainen virtuaalinen vastine lynkkauksille...
 
Elävien henkilöiden ohella historiallisten henkilöiden käsittely on myös kiinnostavaa. Yhdysvalloissa sellaiset henkilöt kuin Abraham Lincoln ja Paul Revere ovat jo kääntyneet ei-toivotuiksi henkilöiksi, ja kun Martin Luther Kinginkin siteeraamisesta voi saada potkut työstä niin eiköhän tämäkin kohta haluta pyyhkiä pois historiasta. Ja Iso-Britanniassa vaikkapa Winston Churchill...ja jos seuraamme logiikkaa että tuomittavan henkilön kaikki teotkin on tuomittava, niin loogisesti päästään mitä mainioimpaan johtopäätökseen, että natsien vastustus on väärin.


Toinen runsaasti kritisoitu ajatus on näkemys, että minkään ihmisryhmän kokemukset ovat kategorisesti täysin käsittämättömiä ja vieraita kaikille muille. Tästä ajatuksesta juontuvat näkemykset kuka saa kirjoittaa kenestäkin, kuka näyttelijä saa tulkita mitä roolia jne jne, eli ihmiset redusoidaan yksinomaan etnisyytensä, sukupuolensa tms edustajiksi siinä missä aiemmin mainittu Martin Luther King vaati että ketään ei saisi arvioida ihonvärinsä perusteella, tämä neorasismi vaatii, että jokainen on arvioitava ihonvärinsä perusteella. 
 
Ja jos pidämme kiinni ajatuksesta, että kokemukset eivät yksinkertaisesti ole ymmärrettävissä kenellekään muulle, ja tästä syystä jonkin ihmisryhmän kokemuksista ei voi kirjoittaa kuin kyseisen ryhmän edustajat, niin sama pätee yhtä lailla myös lukemiseen: esim. valkoisella lukijalla ei ole mitään syytä lukea kenenkään mustan kirjailijan kirjaa, koska tämän kokemukset ja näin ollen myös tämän kirjoittaminen on täysin mahdotonta ymmärtää (ja toisinpäin). Eikä ole syytä rajoittua vain kirjallisuuteen...näin ollaan näppärästi luotu teoreettinen perusta, jonka ainoa mielekäs johtopäätös on apartheid, joka perustuu juuri tuohon ajatukseen. Minä muistan kyllä yhä sen ajan kun Etelä-Afrikka luopui moisesta mallista (sitä en sentään kun Jim Crow -lait lakkautettiin Yhdisvalloissa), mutta näköjään se sitten halutaan takaisin.
 
"Emme hyväksy tulla pelastetuksi muiden kuin mustien toimesta!"

Oma huvittava piirteensä tässä lehdessä on, että Charlie Hebdo on kuitenkin poliittisesti selkeästi vasempaan päin kallellaan, joten "omien" suunnalta tulevat sensuurivaatimukset aiheuttavat kyllä kuohuntaa...ja sitähän ei arvosteta tippaakaan, että tällainen linja mahdollistaa äärioikeiston asemoitumisen perustelemaan kantansa "sananvapaudella", jolloin ei suotta tarvitse perustella kantoja niiden järkevyydellä...

Paljon huomiota lehdessä saavat aiheet, joita yllä linkittämässäni Dutreixin ja Bletnerin Revue de presse -sarjakuvassa tulivat loppupuolella mainituiksi, mutta joiden käsittelyyn ei siinä ollut tilaa tai valmiuksia, eli Internet ja julkaisujen levittäminen sananvapauden kynnyskysymyksenä.
Uudet sensorit vaikuttavat suurelta osin sosiaalisessa mediassa, erityisesti esiin nostetaan Twitter, jossa mobilisoidaan lynkkauspartioita aktivismikampanjoita, jotka kohdistetaan yleensä kaupallisiin toimijoihin: painostetaan yrityksiä erottamaan työntekijät, jotka esittävät vääriä mielipiteitä tai luopumaan yhteistyöstä tällaisten tahojen kanssa, painostetaan kustantajia ja kirjakauppoja välttämään hankalien aiheiden käsittelyä ainakaan sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole täysin demagogien ortodoksian mukaisia jne.
Tämän toiminnan moraalisesta ongelmallisuudesta kirjoitin jo aiemmin, lukekaa sieltä mitä mieltä olen kapitalistisesta sosiaalidarwinismista, ja tämänkin lehden jutuissa nousee esiin, että vaikutukset tapaavat olla helpompia jo etabloituneille ja menestyksekkäille tekijöille (JK Rowlings tai haastateltu John Boyne selvinnevät hyvin) mutta huomattavasti hankalampia vaikkapa pätkätöistä eläville akateemisille tutkijoille, tai aloitteleville kirjailijoille. Ilmaisuvapaus korreloi taloudellisen riippumattomuuden kanssa...(todettakoon muuten, että tässä lehdessä ei ole yhtään mainosta, mikä epäilemättä helpottaa Charlie Hebdon mahdollisuuksia pitää linjansa. Samoin ainakin Le canard enchainé -sanomalehti on tunnetusti ja perinteisesti ollut mainokseton...)
 
Holhottu journalismi
Mitä voi sanoa rasismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa insestistä? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa islamismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Entä ilmaisunvapaus? / Se päättyy kun närkästys Twitterissä alkaa.

Huolestuttavana pidetään myös erilaisten nettialustojen varsin epämääräistä ja läpinäkymätöntä moderointia ja sensuuripolitiikkaa. Dutreixin ja Bleitnerin sarjakuvassa kritisoidusta somealustojen "emme ole vastuussa mistään, kunhan vaan tehdään rahaa"-linjasta on muututtu, mutta millä perusteella Twitterissä, Facebookissa ja vastaavissa poistetaan ja blokataan yksittäisiä viestejä tai kokonaisia tilejä? (Ja vastaavasti toisia ei poisteta...siinä missä Trump blokataan, lehdessä nostetaan esiin joitain Twitter-tilejä jotka tyynesti jatkavat toimintaansa vaikka sisältö on varsin...merkillistä (mm. Sayyid el Khamenei, Devlet Bahçeli, Kiinan suurlähetystö USAssa). Ja toki myös monia tilejä pyritään blokkaamaan ilmiantomobilisoinnilla, moderaattorien painostuksella yms. Infosodassa on toki näppärää kun keskustelukenttä onnistutaan valtaamaan omamielisille vaimentamalla hankalat vastaväitteet.
 
Ja luonnollisesti myös vaikkapa nettikauppa Amazonissa kiistanalaisia aiheita käsittelevät kirjat, elokuvat yms. saattavat ihan vaan kadota valikoimasta. Kuka päättää ja millä perusteella, mitkä argumentit ja mielipiteet saavat kuulua ja mitkä eivät? Ottaen huomioon kuinka suuri osa Yhdysvaltain kirjamyynnistä kulkee jo Amazonin kautta, vaikutus ei ole vähäinen. Todettakoon, että USAn Amazonin valikoimista löytyvät kyllä mm. Unabomber-manifesto ja Mein Kampf (molemmille muuten sivustolla 4.5/5 tähteä, eli aika kovat suositukset).


Jännä kaksoisvalotus syntyi, kun tämän lehden artikkelien rinnalla luin Wole Soyinkan esseekirjaa Climate of Fear. Se on viiden esitelmän sarja 2000-luvun alusta, jonkin aikaa WTC-iskujen jälkeen, ja aiheena on terrori, oli harjoittajana sitten terroristiryhmät, totalitaristiset valtiot tai vainoon ja lynkkauksiin mobilisoidut väkijoukot, New Yorkissa, Nigeriassa tai Pohjois-Irlannissa...tahot jotka pyrkivät pelolla rajaamaan mitä saa sanoa tai tehdä, poliittisista aktivisteista taiteilijoihin. 
Koska pohjimmiltaanhan parasta on että aktiiviseen sensuuriin ei tarvitse ryhtyä kuin harvoin, parasta on autosensuuri, että tekijät ihan itse välttävät kiistanalaisia aiheita, vääriä mielipiteitä, epäsovinnaisuutta, ja tämä onnistuu parhaiten pelolla, oli se pelko sitten salaisen poliisin yöllinen vierailu, laukaus polvilumpion läpi tai työpaikan ja toimeentulon menetys...
 
Soyinkan esimerkit painottuvat afrikkalaisiin diktatuureihin (runsaimmin omia kokemuksia Sanni Abachan Nigeriasta, mutta puheena on myös Zaire, Etiopia, Algeria jne), mutta niistä johdetut laajemmat tulkinnat ja pohdinnat löytävät kyllä resonanssia muuallakin (huomiota saavat myös vaikkapa Lockerbie, Rushdien fatwa, Pohjois-Irlanti...), ja vaikka käytetyt keinot ovatkin erilaisia, niin kyllä cancel-kulttuurin infosoturit sijoittuvat moraalisesti kanssa varsin hyvin Soyinkan kirjan aihepiiriin. 
Toki maailmassa on ollut muutoksia ihan näin 20 vuodenkin aikana, sellaisia joita Soyinka ei ole kyennyt näkemään, kuten Internetin vaikutus. Samoin Soyinka esittää että verrattuna 1900-lukuun, 2000-luvulla terrori olisi erityisesti uskonnollisten ryhmien käyttämää, ja vaikka kieltämättä monissa Afrikan maissa tässä on pohjaa, niin hyvin on politiikka pitänyt kiinni terrorin periaatteista ympäri maailmaa, Venäjä, Kiina, lukuisat äärioikeistolaiset ryhmät, ja nyt myös monet identiteettipoliittiset painostusryhmät (just tänään Ylen etusivulla on puhetta Nicaraguasta.)
 
Soyinka nostaa esiin kiinnostavan paradoksin demokratian puolustajille: onko usko demokratiaan niin vahva, että se kestää myös demokraattisiin prosesseihin perustuvan toiminnan, jonka pyrkimyksenä on demokratian lakkauttaminen?
Kysymys ei ole puhtaan teoreettinen, esimerkiksi nostetaan 1990-luvun Algeria, jossa demokraattisissa vaaleissa valtaan pyrki puolue, jonka ohjelmaan avoimesti kuului demokratian lakkauttaminen. 
Vastaava kysymys voidaan tietysti myös esittää sananvapaudesta: onko sananvapaus niin ehdoton, että sen piiriin kuuluu myös sellainen kommunikaatio, jonka pyrkimyksenä on sananvapauden rajoittaminen? 
Ja jos vastaa ei, niin uskooko sitten oikeasti siihen mihin sanoo uskovansa?

Ilmaisunvapaus on sen verran monisuuntainen aihe, ja myös jatkuvasti ajankohtainen, joten enköhän ainakin itse jatka aiheeseen perehtymistä, ja eiköhän aihe tule esiin myös täällä (edellyttäen että kuolemanpartio ei tule käymään tulevina öinä tai Googlen läpinäkymätön moderointipolitiikka ei päätä poistaa blogia...)

18.6.2021

Erri de Luca - Une fois, un jour

 

Olen aikoinani pari Erri de Lucan kirjaan lukenut, ja vaikka ne eivät nyt niin suurta vaikutusta tehneetkään, niin sen verran että kun tämäkin varsin ohut kirja sattui puistossa olevassa kirjanvaihtopisteessä olemaan, niin voisihan sen vaikka ottaa luettavaksi...

Satasivuisessa kirjassa kertoja katselee vanhoja valokuvia ajalta jolloin oli yhdeksän ja yhdeksäntoista välissä, ja luonnollisesti palaa muistelemaan noita aikoja, nuoruutta Napolissa. En tiedä ovatko muistot kirjailijan omia vai fiktiivisiä, muultavasti ainakin autofiktiota: kerrontatapa on kuitenkin varsin fragmenttinen, lyyrinenkin, lyhyissä luvuissa piirretään kuvia tunnelmista, tilanteista, henkilöistä niin että ainakaan perinteisestä muistelmasta ei ole kyse. 
Kiinnostava on myös hillitty, olemassaoleva mutta vaikeasti määritettävä tunne, joka muistelussa välittyy: nostalgiaa se ei ole, mennyttä ei ihannoida eikä sinne kaivata, ennemminkin päinvastoin. Vaikkei tässä myöskään mitenkään kurjistellakaan, nuoruus on nyt oikealla paikallaan, vanhoissa valokuvissa tarkasteltavana.

Teokseen pätee aika lailla sama mitä olin huomioinut noista edellisistäkin lukemistani, tässä on joitain hienoja hetkiä ja kokonaisuus on oikein luettava ilman että se tekisi minuun mitenkään suurta vaikutusta. 

No, otan Helmet-haasteesta kohdan 23. Kirja, jota luet ulkona.

11.6.2021

Josef Škvorecký - The End of Lieutenant Boruvka

 
Olen aiemmin blogannut kahdesta muusta Josef Škvoreckýn dekkarinovellikirjasta, suomeksikin ilmestyneestä Luutnantti Boruvkan murheet -kirjasta, ja viime syksynä Sins for Father Knox -kokoelmasta. Nyt dekkariviikolla on sitten vuorossa luutnantti Boruvka -sarjan kolmas osa, katsotaan jos se viimeinen neljäskin tulisi joskus vastaan...
 
Vaikka nämä ovatkin novellikokoelmia, joissa joka novellissa on oma itsenäinen rikosjuttunsa, on näissä kuitenkin jatkuvuutta, yksittäiset novellit eivät ole irrallisia tarinoita joiden lopun jälkeen palattaisiin aina status quohon ennen seuraavaa, vaan henkilöissä ja maailmassa tapahtuu kehitystä. Ja erityisesti tässä osassa se kehitys näyttelee isoa osaa, ja varsinaiset rikostapaukset ovat vähän enemmän marginaalisia joskin omalla tavallaan myös kuvaavia.

Kirja alkaa vuoden 1967 lopulta ja päättyy jonnekin 60-70-lukujen vaihteeseen, ja kun tapahtumapaikkana on Praha ja Tsekkoslovakia, niin omaa merkittävää rooliaan näyttelee Dubcekin revisionistinen kausi alkuvuonna 1968, joka päättyy neuvostoarmeijan tuomaan veljelliseen apuun ja olosuhteiden normalisointina. Skvorecky itse jätti maan Prahan kevään jälkeen, ja mainitsee, että tätä kirjaa ennen kyseistä aikaa ja sen seuraamuksia oli käsitelty kirjallisuudessa lähinnä vain intellektuellien osalta, tässä kirjassa näkökulmahenkilönä on toisia sosiaalisia piirejä edustava luutnantti Boruvka, rikospoliisin murharyhmästä.

Boruvka on yhä oma itsensä, melankolinen, rauhallinen ja moraalisesti vastuuntoinen ainakin yleisellä tasolla vaikkei ehkä aina yksityiskohdissa, ja työssään oivaltava ja käytännöllinen. Henkilökohtaisessa elämässä Boruvkan tytär Zuzanka on tuonut isälleen suuren ilon tulla isoisäksi, vaikka vastaava ilo tulla appiukoksi antaakin yhä odottaa itseään, ja työrintamalla taas, no, rikoksia sen kun tapahtuu.

What came next was one of the most difficult tasks in the lieutenant's entire career. Very delicately he told the wronged wife what had happened and begged for her understanding and forgiveness. He hoped to take the wind out of the other police's sails, and in this, he succeeded.
In the end, the wife forgave. But not until the bitter end. Before that happened, of course, the lieutenant was thrown out of the idiot's flat. This was followed by a dramatic confrontaton between husand and wife and, after that, one with Zuzanka, whom the wife called a slut, a whore and an intellectual. Then the wronged woman took the children (she and the idiot had four), ran home to her mother, and lodged a complaint with the Party cell (the idiot was a Communist). There was a detailed hearing before the Party committee, the Party served the idiot with an official reprimand, and finally there was a comradely reconciliation between husband and wife. Six months later the idiot, obviously not unmanned, got mixed up with another woman and the whole thing had a rerun, only this time the slut, the whore, and the intellectual was a Party member too. But that was no longer any concern of the lieutenant's.
What did concern him was the fact that the idiot's Party organization had learned about the lieutenant's intervention in the affair. There must have been at least one comrade in that organization, and perhaps two or three, who passed this informaton on to the appropriate places. The detective was justifiably afraid that in those places they had classified his action as a wilful undermining of the interests of the working class. 

Edellisissä kirjoissa vilahtelee jo jonkin verran yhteiskunnallista kommentointia varsin ironiseen sävyyn: vaikka Boruvka toimisikin hyvien kriminologististen ja moraalisten periaatteiden mukaisesti niin taustalla oleva poliittinen järjestelmä toimii omilla periaatteillaan, ja ajoittaisia ristiriitoja näiden välillä syntyy. 
Tässä nuo ristiriidat korostuvat yhä enemmän ja enemmän, luutnantti Boruvkan täytyy yhä enemmän korostaa ja muistuttaa muille ja ehkä myös itselleen että on rikospoliisista eikä siitä toisesta poliisista, jutuissa törmätään rajoituksiin joita ei sovi ylittää, joten rikostapaukset saatetaan saada ratkaistua tai sitten ei, vaikka tekijästä ja tapahtumasarjoista olisikin selkeä käsitys...
Ja Tsekkoslovakian miehityksen jälkeisiä aikoja kuvaa hyvin yksikköön tullut uusi poliisi, kersantti Pudil, joka hyvin innokkaasti on tekemässä tilanteessa kuin tilanteessa johtopäätöksiä jotka perustuvat enemmän poliittiseen ortodoksiaan kuin tosiasioihin, siinä missä muut yrittävät parhaansa mukaan yhä luovia tiukentuneessa poliittisessa järjestelmässä ja silti tehdä työnsä... 

"What do you mean, no alibi?" Pudil retorted. "He was watching the news on TV."
"By himself," said Malek. "He'd have to have a witness."
"He remembered what the news was. Not in much detail, but he knew they showed a delegation and a blast furnace. And a speech by some comrade, either in a collective farm or in the mines. It's just that he couldn't recall whether the comrade was Comrade Bilak or Indra or someone else. And beside that, he remembered the weather. Not what they said, but that there was a weather report." Pudil's voice trailed off.
The lieutenant reflected that listening to TV news alone was perhaps the easiest alibi in Czechoslovakia. Unless a Kennedy was assassinated that day -  

Skvorecky kirjoittaa taidokkaasti runsaalla ja usein ironisella huumorilla ja myös lämmöllä (kirjan kannessa mainitusta Sherlock Holmesista en nyt oikein tiedä, mutta Chestertonin isä Brown on kyllä ihan osuva verrokki) joten kirja on kyllä leppoisampi kuin jotkut muut samasta aiheesta olisivat. 
Mutta samalla lähestymistapa on ehdottoman satiirinen. Aiemmissa dekkareissaan kirjailija leikitteli paljon dekkarien lajityypeillä, konventioilla ja muodolla, mutta tässä sellaista metatietoisuutta on vähemmän, ja kerronnassa korostuu enemmän turhauttavuus: juttujen resoluutioiden kanssa on niin ja näin ja eksistentiaalinen kriisi korostuu. 
 
Voiko poliisi (siis rikospoliisi, ei se toinen) tehdä työnsä hyvin, hyvien kriminologististen käytäntöjen mukaan ja oikeudenmukaisuuteen pyrkien, yhteiskunnallisessa järjestelmässä, joissa kyseiset periaatteet ovat enemmän sivuseikkoja tai joskus jopa haitallisia? Tämä kontrasti on toki tuttu muissakin jännäreissä, mutta enemmän trillerien, agenttitarinoiden yms. puolella, perinteisempien arvoitusdekkarien alagenressä tämä on harvinaisempi veto, ja sellaisena turhauttavuuden tunne korostuu. 
 
Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 14. Kirja on osa kirjasarjaa.



7.6.2021

Raymond Chandler - Farewell, My Lovely (Näkemiin, kaunokaiseni)


 
Chandlerin vakiopäähenkilö, yksityisetsivä Philip Marlowe, sattuu kävelemään väärään baariin: Moose Malloy, vastikään vapautunut vankilasta, etsii tässä baarissa kahdeksan vuoden takaista heilaansa Velmaa eikä mielellään kuuntele vastaväitteitä, ja pian on miestä raatona...vaikka Marlowe onkin sekaantunut juttuun vain puolivahingossa todistajana, kaivelee hänkin vähän juttua kun ei nyt parempaakaan, maksavaa keikkaa satu olemaan näkyvissä.
 
Mutta maksava keikka tuleekin pian tarjolle, siinä on jotain hieman epäilyttävää, ja kun se menee karusti pieleen vaikuttaa se entistä epäilyttävämmältä, ja tämä juttu johdattaa sitten Marlowea monenlaisiin tilanteisiin ympäri Kaliforniaa, ja Malloy ja Velma pysyvät kyllä myös relevantteina...
 
Paikkailen nyt näitä Raymond Chandler -aukkojani: olen Syvän unen lukenut joskus ikuisuus sitten (sen verran kauan että voisi lukea uudestaankin) ja tuossa blogien välisellä tauolla pari, The High Windowin ja  The Little Sisterin, mutta näitä kyllä riittää yhä luettavaksi...
Ja ottaen huomioon että olen kyllä intoillut joistain muista hardboiled-tekijöistä, Dashiell Hammettista ja Edward Andersonistakin, johdannaisista kuten Jean-Patrick Manchettesta puhumattakaan, ja film noiriakin on tullut katsottua useampi leffa, niin on jopa vähän kummallista kuinka vähän Chandlerit ovat houkutelleet...

Juoni tässä on perinteisen kimurantti pimeä labyrintti tai kujanjuoksu, jossa tapahtumia ja käänteitä riittää Marlowe etenee jutussa osin järjellä ja intuitiolla (joiden toiminta ei lukijalle aina tule selväksi) ja osin vahingossa, mitään Agatha Christien arvoitusdekkarien rationaalisen arkkitehtonisia rakenteita ei näy. Osasyynsä tässä on varmasti sillä että Chandler on ilmeisesti lainaillut runsaasti aiemmin kirjoittamiensa novellien ideoita, versioinut uusiksi useampia novelleja jotka on liitetty yhteen enemmän henkilöiden ja tyylin vetävyydellä kuin liitosten tarkasti hiotulla koherenssilla...

Mutta toki henkilöt ja tyyli ovat erinomaisen vetäviä. Dialogista tulee mieleen klassinen Hollywood (joka allekirjoittaneelle on kehu), Marlowella riittää purevia sutkauksia, joilla usein myös naamioidaan kipuja ja kärsimyksiä, näitäkin kyllä riittää niin fyysisiä (kovaotteisia miehiä ja kolhuja kohdataan useampia) kuin henkisiä (kovan pintansa alla Marlowe kuitenkin on romantikko korruptoituneessa maailmassa...)

"You should be in a hospital, you damn fool!"
I shuddered. "Listen," I said. "I'm not very clear-headed to-night and I don't think I ought to linger around here too long. I haven't a thing on any of these people that I could prove, but they seem to dislike me. Whatever I might say would be my word against the law, and the law in this town seems to be pretty rotten."
"It's a nice town," she said sharply, a little breathlessly. "You can't judge -"
"Okey, it's a nice town. So is Chicago. You could live there a long time and not see a Tommy-gun. Sure, it's a nice town. It's probably not crookeder than los Angeles. But you can only buy a piece of a big city. You can buy a town this size all complete, with the original box and tissue paper. That's the difference. And it makes me want out."

Henkilö- ja kerrontatyylin puolesta tämä on hyvinkin sujuvaa luettavaa myös alkukielellä (mitä ankaran niukempi Hammett ei aina ole) vaikka toki 30-40-lukujen puhekielessä  ja kulttuuriviittauksissa on aina perässäpysymistä, ja ihan liikaa ei kannata yrittää ratkaista juttua ennen Marlowea tai arvailla tulevia juonenkäänteitä, mennään siinä labyrintissa sitä tahtia kun kerronta vie.

Mutta vaikka tämä erinomaisen viihdyttävä kirja olikin, ja kyllä minä niitä muitakin Chandlereita varmaan tulen lukemaan, niin huomaan kuitenkin että kyllä Hammettin (ja Manchetten ja Andersonin) ankaruus ja viileämpi korruption ja väkivallan meditointi yhä vie voiton Chandlerin romanttisemmasta otteesta. 

Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 6. Kirja kertoo rakkaudesta (tietysti) ja osallistun tällä kirjalla myös dekkariviikolle (ja toinenkin dekkari on tarkoitus viikon aikana lukea ja blogata). 



4.6.2021

Bernard Werber - Nos amis les humains (Ystävämme ihmiset)

 

En ole Bernard Werberiä lukenut aiemmin, vaikka nimenä onkin tuttu ja jotain kirjojaan tullut myös suomeksi (eikä ranskalaista spefiä noin muuten ole kauheasti suomeksi julkaistu). 
Kovin paljoa en myöskään muista nähneeni spefi-näytelmiä (joitain kyllä, mm. Capekin RUR). En tiedä onko tätä oikeasti esitetty jossain teatterissa tai kuunnelmana (kirja ei mahdollisista esityksistä kerro) eikä se täysin näytelmämuotoinen ole, mutta kirjan tarina tapahtuu yhdessä huoneessa ja kerronta on melkein pelkkää kahden henkilön dialogia.

Tämä kirja nojaa aika lailla konseptiinsa, joten SPOILEREITA.

Päähenkilömme Raoul ja Samantha heräävät lasisessa ovettomassa huoneessa tietämättä missä oikein ovat tai miten ovat sinne joutuneet (tai edes tuntematta toisiaan). Asioita pohditaan ja huoneeseen pudotettujen (kirjaimellisesti) vihjeiden perusteella käy ilmi että ollaan avaruudessa, ulkoavaruuden asukkaat ovat napanneet nämä kaksi henkilöä mukaansa juuri ennen kuin maapallolla on alkanut ydinsota joka on pyyhkäissyt koko muun ihmiskunnan tuhoonsa...ja niinpä nämä kaksi viimeistä ihmistä pitävät viimeisen tarkastelun, tai oikeudenkäynnin, että miten meni noin niinku omasta mielestä, onko ihmiskunnan hävitys hyvä vai huono asia...
 
Mitään syvempää psykologiaa ei tässä harrasteta, tässä tosiaan leikitään vain tuolla filosofisella idealla ihmiskunnan viimeisistä edustajista ja molemmat henkilöt ovat varsin tyyliteltyjä, sanoisin karrikoituja: ja oma ironiansa syntyy siitä että ainakin minusta molemmat henkilöt ovat oikeasti aika rasittavia ja sietämättömiä tapauksia, nämäkö sitten ovat ihmiskunnan viimeiset edustajat...ja dialogi tai käytös ei myöskään pyri mitenkään erityisesti naturalismiin. 
Ja lopulta kuinka paljon tarkastelun ja oikeudenkäynnin päätöksillä on väliä, ainakin on selvä että asema on muuttunut häkkieläimeksi galaktisessa eläintarhassa...
 
Kun kirjassa tosiaan nojataan siinä määrin tuohon ideaan alienien kaappaamista viimeisistä ihmisistä ja henkilöt ovat käytökseltään varsin ärsyttäviä, että en voi sanoa pitäneeni kirjasta. No, nopealukuinen tämä oli joten sopii "tulipahan luettua, mutten suosittele"-kategoriaan.

Joskin Helmet-haasteessa tällä voi ottaa muuten hankalan kohdan 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

1.6.2021

Primo Levi - The Monkey's Wrench

 
 
Tämä on näitä varsin vaikeasti tyypitettäviä kirjoja novellikokoelman ja romaanin välimaastossa, muoto joka tuntuu erityisesti Italiassa nauttivan suosiota, ja joka toki minuakin kutkuttaa. Suuri osa kirjasta on kerrottuja tarinoita, joista suuri osa toimisi myös itsenäisinä novelleina, mutta tarinoista tulee käsitystä niiden kertojasta ja niissä viittaillaan jonkin verran toisiinsa, niiden teemoissa on yhteneväisyyttä, ja kehystarinassakin on kehitystä (ja minäkertojakin kertoo välissä myös omista tekemisistään), eli ihan vaan tarinakokoelma ei mitenkään ole.

This was the central subject, and I realized Faussone knew it. If we except those miraculous and isolated moments fate can bestow on a man, loving your work (unfortunately, a privilege of a few) represents the best, most concrete approximation of happiness on earth.
 
Ja keskeinen teema on aihe, joka on kiinnostanut Primo Leviä muissakin kirjoissaan: työ, ammatti, ja miten se vaikuttaa henkilön elämään, ajatteluun ja myös tapaan jolla tämä kertoo elämästään ja ajattelusta. Levi itse on paitsi kirjailija myös kemisti, kuten on myös tämän kirjan minäkertoja (muutkin ei-kovin-runsaat yksityiskohdat mitä kertojasta paljastuvat sopivat Leviin, Faussone sen sijaan on kuulemma fiktiohahmo, tai yhdistelmä lukuisista henkilöistä joita Levi on tavannut), ja työskenteli kemistinä maaliteollisuudessa tämän kirjan ilmestymiseen saakka. Ja muussakin tuotannossaan kemia on ollut esillä, ja esseetuotannossaan on myös pohdiskellut miten ammatti vaikuttaa kirjoittamiseen.
 
Kirjan varsinainen keskushenkilö ja tarinoitsija taas on Libertino Faussone, ammatiltaan "rigger", en tiedä mikä se on suomeksi (ja nettisanakirjojen käännökset ovat vääriä): ammattimies jonka työnä on rakentaa nostokurkia, linkkitorneja, öljynporaustorneja, siltoja yms. Faussone pitää työstään, on hyvä siinä ja tietää sen (koska se on fakta jonka kieltäminen olisi hölmöä, ei koska ylpeilisi ilman perusteita), ja tämä työ vie miestä ympäri maailmaa, missä vain tarvitaan osaavaa ammattilaista...
 
Tällä kertaa se on vienyt Faussonen kaukaiseen neuvostoliittolaiseen teollisuuskaupunkiin (kirja ilmestyi siis alunperin 1970-luvun lopulla), ja samaan paikkaan on päätynyt myös kertojamme oman työtehtävänsä vuoksi, ja kun kaksi maanmiestä tapaa kaukaisessa paikassa, niin seura kelpaa ja Faussone alkaa tarinoida aiemmista urakoista ja kokemuksista ympäri maailmaa...
 
If you mention money and safety to them, they look at you like you were spit, and all they think about is making something new and beautiful, never considering that when a work is planned carefully it comes out beautiful automatically. Excuse me for letting myself go like this, but when a man puts his whole heart into a job, and then it ends like this ridge I'm telling you about, well, it makes you feel bad. You feel bad for lots of reasons: because you've wasted all that time, because afterwards there's always a big stink with lawyers and courts and all that stuff, because even if you personally are out of it, you always feel a little responsible. But most of all, seeing a piece of work like that come down, and seeing the way it came down, one bit at a time, like it was in agony, like it was struggling was enough to make your heart ache like when a person dies.   

Ja tarinat tosiaan keskittyvät täysillä työurakoihin, ne eivät ole vain taustana tarinoissa jossa keskityttäisiin perinteisempiin novellistiikan aiheisiin, päinvastoin kamppailut luontoa vastaan, lemmenjutut ja muut ovat taustana työurakoille. Kuten sanottu, Faussone pitää työstään, joten työ myös eletään ja tunnetaan, koetaan tyytyväisyyttä kun työ on tehty hyvin, tai pettymystä ja surua kun se on tehty huonosti...
 
Aiheet, tai ylipäänsä teollisen toiminnan käsittely tällä tasolla, ei ole kauhean tavallista fiktiossa, ja Faussonen kerronta vetää joskus varsin tekniseksi (kun, myönnetään, minulla ei ole aavistustakaan miten nostokurki tai öljynporauslautta pystytetään ja mitä siinä pitää ottaa huomioon) mutta onnistuu kuitenkin olemaan vetävää. Ja tarinoiden itsessään ohella Leviä kiinnostaa myös tarinankerronta metatasolla, tätä myös kirjassa sivutaan, miten myös tarinan kuuntelija on oma roolinsa ja kuuntelussa omat lainalaisuutensa, ja tavassa kertoa tarina tulee läpi myös kertojan persoona, kokemukset ja psykologia.
 
Omalaatuinen, kiehtova kirja: ei ehkä perinteistä insinööriproosaa (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan), mutta työn iloa ja kokemuksen muuttumisen tarinaksi riemua.
 
Helmet-haasteessa tämä menee tietysti kohtaan 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.