Patricia Highsmith - The Black House

 

Olen Patricia Highsmithin runsaassa tuotannossa keskittynyt novellistiikkaan, novellikokoelmia olen lukenut aiemmin neljä (ja niistä pääosin pitänyt) kun taas romaanejaan olen lukenut vain yhden, sen kuuluisimman Lahjakkaan herra Ripleyn. Pitäisi ehkä enemmänkin.

Mutta tämä on taas novelleja, yksitoista kappaletta 70-80-luvun vaiheesta. Ja vaikka Highsmith joskus mielletään dekkarigenren edustajaksi ja tunnetaan psykologisista trillereistä, niin tässä ei sellaista kovin paljoa ole: mutta hieman hieman makaaberia ja groteskia, jotain hienokseltaan vääntynyttä ja väärää toki paljonkin: oli sitten nuori pariskunta, joka päättää adoptoida eläkeläisavioparin vanhainkodista luokseen asumaan mutteivät sitten osanneet odottaa mitä tuleman piti, tai diplomaatin vaimo, jota alkaa ahdistaa elämässä muukin kuin väijyvä tirkistelijä, tai poika, jonka sisar kuoli muutama kuukausi sitten ja joka rakentaa suuren leijan, tai mies jolla on kaksi tyttöystävää eikä aavistustakaan kumpaa rakastaa enemmän...

 

Ja toki myös usein aimo annos mustaa huumoria, joka yleensä tulee siitä, kun henkilöt tekevät jotain pahasti sosiaalisten normien vastaista ja samalla siinä on oma sisäinen logiikkansa, hiljaisista sodankäynneistä ja jännitteiden odottamattomista purkautumisista.

Ja parin novellin ohella joissa tapahtuu rikos on siellä yksi varsinainen dekkarikin, ensimmäinen novelli Something the Cat Dragged In on varsin herkullinen brittiläisen cozy mysteryn parodia, jossa tapahtuneesta murhasta huolimatta kaikki on niin seesteistä, kotoisaa ja järkevää, että tilanne vaikuttaa jo psykopaattiselta...

Ei ehkä mikään maailmoja mullistava teos (ja tekijällä on parempiakin kirjoja, esim. Eleven ja Little Tales of Misogyny tai tuo Ripley) mutta taitavan kirjailijan taidolla tehty kirja, jonka parissa kyllä viihdyin mainiosti. Ja jolla saan aika ohimenevällä maininnalla Helmet-haasteesta kohdan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä, The Kite-novellin poika omatoimisena alaikäisenä liikkuu paikasta toiseen pyöräillen.

Jean-Paul Sartre - Huis clos & Les mouches (Suljetut ovet & Kärpäset)

 

 

Vaikka Jean-Paul Sartre onkin nimenä ja osin aatteinakin tuttu, en ole tuotantoaan aiemmin lukenut. Joten tämä kahden keskeisen näytelmän kokoelma on mitä otollisin tutustumiskohde.

Ensimmäisessä näytelmässä kolme henkilöä, vastikään kuolleita, tulevat suljetuksi samaan huoneeseen, jotka ensin valehtelevat mitä ovat eläessään tehneet, ja lopulta kun myöntävät tekemisensä, eivät silti saa rauhaa tosiltaan. Ja tästä näytelmästä on peräisin suosittu sitaatti, "helvetti on toiset ihmiset".

Sinänsä mielenkiintoinen yksityiskohta oli maininta, että huoneessa ei voi olla peilejä, henkilöt eivät voi nähdä itseään vaan vain tulla toisten näkemiksi ja määrittelemiksi...kun olin lukenut juuri Amélie Nothombin Mercuren, joka on myös kolmiodraama tilassa, jossa ei ole peilejä: viittaako Nothomb tähän näytelmään? 

Kärpäset oli myös tarinaltaan aiemmista lukemisista tuttu, taas yksi versio Oresteen ja Elektran tarinasta, josta oli jokunen kuukausi sitten myös lukenut toisen version. Ja Sartre taas tuo tarinaan paljon omaa yksilökeskeistä (ja tässä Nietzscheen päin vivahtavaa) filosofiaansa...

Mitäs minä nyt sitten näistä ajattelin. Molemmissa oli kiinnostavia kuvia ja visioita, ihan kirjallisella tasolla näissä kyllä on ansiota. Mutta ajatuksellisista ulottuvuuksista en jaksanut innostua : epäilemättä siinä oli jotain uutuutta kirjoitusaikaan 1940-luvulla, mutta filosofinen anti on niin tehokkaasti kyllästänyt nykyajan, että näiden mietteet olivat läpeensä nykypuheessa banaaleja, yleisesti hyväksyttyjä  kliseitä. On suorastaan ironista, että tästä yksilökeskeisyyden korostamisesta on tullut massojen umpiporvarillinen de rigueur -aate...

Tjooh. Yhtä hyvin olisin voinut katsoa vaikka telkkarista jotain Temptation Islandia tms. 

No, Kärpäsillä otan sentään Helmet-haasteesta kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä (Helvetissä ilmeisesti on sähköt, ainakin kirjan kannen mukaan).

Konstantin Paustovski - Valkoista kultaa

 

Miten minulle tulikaan mieleen Friedebert Tuglas -sitaatti: "[Ä]lkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme." 

Konstantin Paustovskin novellimaisista luvuista koostuva pienoisromaani olisi aika omalaatuinen tapaus hyvän kirjallisuuden mittapuilla mitattuna, mutta oma kiinnostavuutensa sen neuvostorealismissa on.

 

Heti ensimmäisenä piirteenä se, että vaikka tässä kirjassa ihmisiä onkin, niin varsinainen päähenkilö on maantieteellinen paikka: Kara-Bugazin lahti Kaspianmeren itäpuolella, nykyisessä Turkmenistanissa. Lahti, jonka omalaatuiset geologiset ominaisuudet johtavat valtavaan suolaisuuteen, ja näin ollen paikka on toisaalta elämälle varsin vihamielinen, ja toisaalta sisältää suuria luonnonrikkauksia...

Kirjan luvut sitten kertovat miten lahtea ensin havainnoidaan tiedeyhteisön tarpeisiin ja sitten aletaan miettiä ja suunnitella miten lahteen kertyviä mineraaleja voi hyödyntää, ja samalla kehittää ympäröivää autiomaata inhimillisemmäksi ympäristöksi...eli suht lyhyen kirjan aikaskaala ulottuu kuitenkin 1800-luvun puolivälistä kirjoitusaikaan vuoteen 1932.

 

Ja sosialistisen realismin hengessä emme siis tosiaankaan kerro tarinoita uniikkien lumihiutaleiden rappioporvarillisesta napaantuijottelusta vaan teollisuuden kehityksestä, mikä, myönnetään, on ajoittain nautittuna varsin viehättävä näkökulma (varsinkin kun omakin koulutukseni on suuntautunut luonnontieteisiin, niin on mukava lukea kirjallisuutta, jossa luonnontieteet ovat kunnolla esillä). 

Ja sosialistisen realismin hengessä poliittinen aattellisuus on selvästi mukana, ja se ei ole mitään pullamössörelativismia; kyllä minä silti arvostan, että kirjailija vaivautuu laittamaan teoksiinsa yhteiskunnallista, poliittista ja moraalista ulottuvuutta silloinkin kun en ole sen kanssa kaikesta samaa mieltä tai kun se ei edusta nykyisen maailmanjärjestyksen keskeisintä mainstreamia. Tai erityisesti silloin.

Ja hei, myönnän että ennen kirjaan tarttumista en ollut ikinä kuullutkaan Kara-Bugazista, ja se onkin maantieteellisesti ja geologisesti kiinnostava alue (ja Turkmenistan laajemminkin on jäänyt aika tuntemattomaksi). 

Ja Paustovski kirjoittaa kuitenkin varsin sujuvasti ja napakasti, ja aikaperspektiivistäkin tulee uusia ulottuvuuksia: ei se neuvostoihminen nyt sitten onnistunut muuttamaan autiomaata puutarhaksi, ja tuolta wikiartikkelista huomaan, että näköjään Kara-Bugazissa tehtiin myöhemmin se, mitä kirjan alussa varoitettiin tekemästä...

Ja tietysti kirjassa kerrotaan että aikanaan kun fossiiliset polttoaineet alkavat loppua, niin kapitalistiset maat alkavat sotia näistä kuluvista resursseista, kun parempi vaihtoehto olisi kääntää huomio aurinko- ja tuulivoiman käyttöön (30-luvun alussa ei vielä ydinvoima ollut tunnettu vaihtoehto...)

Eli joo, vaikken tätä nyt ole ihan heti nostamassa "hyvän kirjan" määritelmän piiriin, niin kiinnostava se kyllä oli. 

 

Horobryh pilkkasi virallista idän eksotiikkaa. Hän rakasti idässa vallan muuta: punaruskeita hiekka-aavikoita, puuvillan kukkimista, postikameleja, Gindukušin patoa ja veden puhdistamoja. Samarkandin moskeijoihin hän suhtautui kunnioittavasti, mutta ainoastaan arkkitehtonisina saavutuksina. Saadin runous ei hänen mielestään ollut muuta kuin vanhan viekkaan persialaisen kukkaskieltä, jolla runoilija sumutti lapsellisten šaahien päitä. Saadin mietelauseista hän piti arvossa ainoastaan yhtä ja toisteli sitä usein topografeille: "Jos kuljet ontuvan kanssa, niin koukista jalkaasi, jottei hänen linkkaamisensa olisi niin näkyvää."

Tämä itämaisen kohteliaisuuden huipentuma huvitti Horobryhiä.

- Parempi että juotte teetä, hän ehdotti Prokofjeville. - Kertokaa tutkimuksistanne Tšikišljarissa. Se on paljon kiinnostavampaa. 

 

Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 38. Kirja on käännetty hyvin. En osaa sanoa, onko juuri tämä Juhani Konkan suomennos hyvä, mutta ei se myöskään häirinnyt, ja Konkka on kuitenkin varsin ansiokas venäläisen kirjallisuuden kääntäjä.

Kirjan on lukenut myös Margit.

Molière - L'école des femmes (Naisten koulu)

 

 

Vajaa vuosi sitten luin Molièren ensimmäisen menestysnäytelmän Sievistelevät hupsut, ja nyt sitten on vuorossa seuraava suurta huomiota saavuttanut näytelmä L'école des femmes, joka on suomennettu perinteisesti nimellä Naisten koulu (tarkempi olisi varmaankin "vaimojen koulu", koska vaimoa tässä ollaan tekemässä).

 

Vähän päälle nelikymppinen Arnolphe on tähän saakka vältellyt avioliittoa, johtuen lähes pakkomielteisestä aisankannattamisen pelosta. Nyt kuitenkin on suunnitelmana astua aviosäätyyn, nuoren Agnès-neidon kanssa, joka on mahdollisimman tehokkaasti pidetty erossa maailman menosta viattomuuden tilassa, jotta aviorikoksen mahdollisuus ei edes tulisi nuoren vaimoehdokkaan mieleen, paras vaimo on naivi ja tietämätön vaimo...ja, no, komedian lakien mukaan voi arvata kuinka hyvin tuo onnistuu. Arnolphe päätyy vieläpä nuoren rakastajan Horacen uskotuksi...

ARNOLPHE

[...] Mais une femme habile est un mauvais présage,

Et je sais ce qu'il coûte à de certaines gens

Pour avoir pris les leurs avec trop de talents.

Moi, j'irais me charger d'une spirituelle

Qui ne parlerait rien que cercle et que ruelle,

Qui de prose et de vers ferait de doux écrits,

Et que visiteraient marquis et beaux esprits,

Tandis que, sous le nom de mari de Madame,

Je serais comme un saint que pas un ne réclame ?
Non, non, je ne veux point d'un esprit qui soit haut,

Et femme qui compose en sait plus qu'il ne faut.

Tämä oli kohuttu näytelmä omana aikanaan, johtuen varsin kyynisistä suhtautumisista avioliittoa ja miesten ja naisten suhteita kohtaan (ja samoja teemoja ja tarinaideoita vie myöhemmin pitemmälle Choderlos de Laclos mainiossa kirjeromaanissaan Les liaisons dangereuses), ja nykyaikana varmaan skandalöösi hieman toisella tavalla (nelikymppinen mies on groomannut jo vuosien ajan nyt 17-vuotiaasta suojatistaan itselleen vaimoa...), vaikka näytelmää on luonnehdittu myös protofeministiseksi, keskeinen pilan kohden on kuitenkin Arnolphen projekti, pakkomielteet ja käsitykset millainen kunnon vaimon pitää olla.

Nostaisin aika lailla samat ansiot tästä kuin tuosta edellisestä näytelmästä, Molière piirtää varsin viiltävästi inhimillisiä heikkouksia, ja kuvaa näitä värikkäällä kielellä ja dialogilla (tällä kertaa vuorosanoissa on jopa riimit...), mutta toisaalta tässäkin varsinainen tarina on lopulta aika simppeli,  suuri osa dramaattisesta toiminnasta tapahtuu näköpiirin ulkopuolella ja siitä vaan puhutaan, ja muutenkin tarinan kuljetus ei selvästikään ole Molièren keskeisiä taitoja, loppukin vaan, no, tapahtuu.  

Kielen hienoudet menevät yhä aika korkealla, mutta näissä lukemissani painoksissa on yhä varsin hyvät selitykset ja juonessa ja hahmoissa pysyy kuitenkin mukana...mutta lopulta minua viehätti kuitenkin enemmän se Sievistelevät hupsut kaikessa puheenparren eksentrisyydessään (ja samalla molemmat ovat vähän "lukihan tämän"-osastoa, edes ranskalaisen teatterin piiristä en suosikeikseni nosta).

Nyt kuitenkin otan tällä Helmet-haasteessa kohdan 33. Kirjassa opetetaan jokin taito. Agnèsille opetetaan hyvän vaimon taitoja kuten viattomuutta, mutta voiko viattomuutta lopulta opettaa...

Grace Paley - The Little Disturbances of Man

 

Kun näitä Viragon julkaisemia pokkareita sattuu käytettyinä jossain divareissa, kirppiksillä yms. tulemaan vastaan, niin ainakin vilkaisen mistä on kyse, muutaman hyvän kirjan olen löytänyt ja linjan yleistaso on ollut varsin johdonmukainen ja mainio.

Joten nyt vuoroon uudelleenjulkaisu amerikkalaisen Grace Paleyn esikoisnovellikokoelmasta vuodelta 1959. Amerikkalaisen, usein juutalaisen, perhe-elämän, ahtaan urbaanin arjen varsin pisteliään humoristisia kuvauksia...

Mutta eivät nämä nyt minuun oikein toimineet. Mieleen tuli ajoittain Ellen Gilchrist, tai Fay Weldon, paitsi että luin mieluummin Gilchristiä tai Weldonia kuin Paleyta. Niinkuin usein, oli tässäkin kokoelmassa jotain novelleja jotka olivat ihan ok (Goodbye and Good Luck, An Interest in Life, The Contest...), ja saattaa olla että Paley on toiminut vaikuttajana muille kirjailijoille ja varmaankin on ollut huomionarvoisempi kun tämä kokoelma alunperin ilmestyi, mutta minä nykylukijana en näistä jaksanut innostua.

Myönnetään että kerronta ei tee tätä helpommaksi, novellit käyttävän minäkertojaa joka ei ihan liikoja selittele tai ekspositioi, ja kieli on ehkä luonnollisen tuntuista mutta samalla vilisee aikakauden viittauksia, fraaseja ja puhekieltä, joista tulee parhaimmillaan varsin tyylikkäita pätkiä mutta joiden merkitys jää helposti selittämättömäksi. Pari novellia päädyin lähinnä selaamaan kun alusta pitäen en saanut mitenkään kiinni mitä niissä tapahtuu, missä ollaan, kuka kertoja tai muut henkilöt on...

 

One day in August, in a quiet little suburb hot with cars and zoned for parks, I, Charles C. Charley, met a girl named Cindy. There were lots of Cindys strolling in the woods that afternoon but mine was a real citizen with yellow hair that never curled (it hung). When I came across her, she had left the woods to lie around her father's attic. She rested on an army cot, her head on no pillow, smoking a cigarette that stood straight up, a dreamy funnel. Ashes fell gently to her chest, which was relatively new, covered by dacron and Egyptian cotton, and waiting to be popular.

I had just installed an air conditioner, 20 per cent off and late in the season. That's how I make a living. I bring ease to noxious kitchens and fuming bedrooms. People who have tried to live by cross ventilation alone have thanked me.

(An Irrevocable Diameter -novellin alku)

 

Helmet-haasteessa kirjan ensimmäinen novelli, Goodbye and Good Luck, osuu yhä avoimeen kohtaan 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Haastekohdan nappaaminen yhden novellin perusteella on vähän tylsää, mutta alustavasti sen voin siihen merkata jos ei parempaa täytettä löydy...

 

Ja yksi kirjan novelleista, Nainen - nuori ja vanha, on julkaistu suomeksi antologiassa Pahoja tyttöjä & villejä naisia, josta on blogannut Ariel.

Eugène Ionesco - Rhinocéros (Sarvikuonot)

 

Pikkukaupungin asukkaat elävät elämäänsä, kun kaupungin kadulla yllättäen ryntää sarvikuono. Ja mahdollisesti toinenkin. 

Tämä herättää ihmetystä, ja epäuskoisuutta nähtyä kohtaan, ja järkytystäkin kun erään naisen lemmikkikissa jää sarvikuonon jalkoihin...mutta ovatko nämä sarvikuonot karanneet sirkuksesta tai jostain? Ja kummalla oli yksi sarvi ja kummalla kaksi, afrikkalaisella vai aasialaisella sarvikuonolla? Tai ehkä afrikkalainen sarvikuono tulee Aasiasta ja toisinpäin...

Mutta pian sarvikuonoja alkaa tulla yhä lisää ja lisää, kun kaupungin asukkaat alkavat itsekin muuttua sarvikuonoiksi.

 

Sarvikuonot on romanialais-ranskalaisen Eugène Ionescon tunnetuimpia näytelmiä. Olen aiemmin lukenut pari varhaisempaa ja lyhyempää absurdin teatterin merkkiteosta Kalju laulajatar ja Oppitunti, ja tässäkin ollaan varsin absurdeissa tunnelmissa, joskin tällä kertaa teoksessa tuntuu vahvempi allegorisuus...Sarvikuonot tuntuu kommentoivan yhteiskuntaan pesiytyviä tuhoavia ja vihamielisiä liikkeitä, fasismia, kommunismia, rasismia jne, jotka ensimmäisinä havaintoina herättävät lähinnä epäuskoista ihmetystä että tuollainenkin voi olla, mutta vähitellen leviävät yhä laajemmalle, kaikenlaiset kunnon ihmisetkin jotka aluksi paheksuvat moista tuhoa ja kaaosta, jota kaupungilla laukkaava sarvikuono aiheuttaa, ovat pian myös mukana, näin toimii joukkovoima.

Lukemissani Ionescon näytelmissä absurdius syntyy kirjailijan käyttämästä kielestä ja tavasta kirjoittaa dialogia, henkilöt laukovat banaaleja tyhjänpäiväisyyksiä, truismeja ja epäolennaisuuksia, joka johdattaa keskustelun varsin vinksahtaneisiin suuntiin (Ionesco oli kuulemma inspiroitunut alunperin opetellessaan englantia oppikirjasta, kun kielten esimerkkikeskustelut harvoin ovat, no, kovin luonnollisia...)

 

Tässä näytelmässä nuo varsin vinksahtaneet keskustelut eivät tunnu itsetarkoituksellisilta (niin absurdeja kuin ne ovatkin) vaan nekin ovat osa sarvikuonosaatiota, joka pääsee leviämään vapaasti, kun sarvikuonoja nähdessään ihmiset toteavat vain "kas vain, sehän on sarvikuono, oliko se afrikkalainen vai aasialainen kun sillä on kaksi sarvea" ja pyörittelevät päättömiä syllogismeja...Ionesco ei selvästikään arvosta kantaaottamatonta "tolkun ihmistä" kovin korkealle. 

 

Ja näin absurdin sävyissä liittyvä dialogi esittääkin ehkä todenmukaisemmin tosiasioita kuin mitä dokumentoiva realistinen dialogi pystyisi...tämä kylmäävä alavire estää pitämästä tätä näytelmää ihan puhtaasti absurdina (toisin kuin vaikka sitä Kaljua laulajatarta) mutta tavattoman kiinnostava, ja valitettavan ajankohtainenkin, se on yhä.

Helmet-haasteessa voisin ottaa tällä vaikkapa kohdan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu (aika monenkin, sarvikuonosaation muodossa)

Tuomas Akvinolainen - Enkelit ja filosofia

 

Muistelin aikoinaan kirjamessuilla Serafim Seppälän kritisoineen liiallista ja yksipuolista kiinnostusta enkeleitä kohtaan, vertauksena nuori neito, joka, saadessaan rakkauskirjeen, alkaa perehtyä yksityiskohtaisesti postilaitoksen historiaan ja sen toimintaan kirjeiden kuljettajana...

No, tervetuloa Tuomas Akvinolaisen, keskiajan suurimman skolastikon, ajatteluun. Toki Tuomas antaa kaiken aiheellisen huomion niiden rakkausviestien lähettäjään ja sisältöön, mutta samalla onhan se nyt aivan tavattoman kiinnostavaa miten viesti kulkee, millaisia ovat nämä aineettomat olennot ihmisen ja Jumalan välimaastossa.

Ja mitään enkeliterapioita ei harrasteta, lähestymistapa on filosofinen perustuen Aristoteleen hylemorfistiseen teoriaan, ja tästä edeten päätellen sen mitä päätellä voi enkelien ominaisuuksista: siinä missä muu luomakunta on aineen ja muodon yhdistelmä, enkelit ovat aineettomia, pelkkiä aktiivisia muotoja. Ja jos olento on aineeton intellekti, mikä on sen suhde paikkaan, miten se liikkuu, miten kommunikoi, miten se tietää jotain, onko enkeleillä vapaa tahto, miten enkelistä tulee paha...

Kirjaan on koottu Tuomaan pääteoksen Summa theologiae enkeleitä käsittelevät luvut, jotka Reijo Työrinoja on kääntänyt ja varustanut selityksin ja kirjallisuusviittein, ja teoksessa on myös mittava johdanto.

Tuomaan Summa esittelee ajatuksensa hyvin systemaattisessa muodossa skolastisen perinteen mukaisesti: on aihe (vaikkapa kysymys 52, "Enkelin suhteesta paikkaan"), aiheeseen liittyvät tarkemmat kysymykset (Onko enkeli paikassa? Voiko enkeli olla samalla keraa useassa eri paikassa? Voiko samassa paikassa olla useita enkeleitä?) ja kunkin kysymyksen vastaukseksi esitetään 2-5 numeroitua väitettä (joiden päätelmistä Tuomas tapaa olla eri mieltä), näiden jälkeen Tuomas esittää oman vastauksensa ja numeroitujen väitteiden kumoamiset.

Kun sitä oppii lukemaan ja kun tuntee edes jotenkin käytetyn termistön ja taustalla olevat teoriat ja lähteet (Aristoteles ja Raamattu tietysti, mutta myös aristoteeliset kommentaattorit Avicenna, Averroes, Avicebron ja Boethius ja kirkkoisät kuten Augustinus ja Dionysius Areopagita usein mainittuina) niin ajattelu ja argumentaatio on selkeästi esitettyä. 

(Mainittakoon että kysymys kuinka monta enkeliä voi tanssia neulankärjellä, se on peräisin myöhemmältä ajalta Rabelais'lta. Mutta Tuomaan vastaus olisi "yksi", aineettomuudesta huolimatta samassa paikassa ei voi olla useampia enkeleitä yhtaikaa).

 

Ja jos argumentaatioformaatti tuntuu raskaalta, niin Työrinojan selityksissä on nostettu esiin kunkin luvun keskeiset ajatukset, ja johdannossa enkeliteorian laajat linjat, sekä tietysti hyvin arvokasta vertailua muihin aikakauden ajattelijoihin: skolastiikka tuotti muitakin enkeliteoreetikkoja kuin Tuomaan, ja nämä eivät olleet suinkaan kaikki samaa mieltä asioista.

Työrinojan lähestymistapa ei tosin edes yritä olla erityisen popularisoiva, lukijalta odotetaan omaehtoisesti kiinnostusta ja mielellään perehtyneisyyttäkin keskiaikaiseen filosofiaan ja sen metafyysisiin koukeroihin (ja myönnän että itsekin siirryin joissain kohdissa enemmän selailemaan, vilkaisemaan käsitellyt kysymykset läpi sen tarkemmin uppoutumatta esitettyihin argumentteihin).

Vaikka jotkut saattaisivat pitää enkeleitä varsin esoteerisena pohdinnan aiheena ja Tuomaan aatoksia varsin spekulatiivisina, se on suurelta osin juurikin spekulaatiota hylemorfismista: jos enkelit ovat aineettomia muotoja, ihmisissä taas on aine ja muoto, joten mitkä ihmisten ominaisuuksista tulevat tuosta yhteenliittymisestä ja mitkä taas ovat puhtaan intellektin ominaisuuksia? Kysymystä mikä on ihminen tarkastellaan myös sitä kautta mikä ihminen ei ole.

Lukiessani tätä kirjaa ajatukseni siirtyivät myös vertailemaan esitettyjä ajatuksia enkelien ominaisuuksista myöhemmin esitettyyn filosofiseen käsitteeseen noosfääri, biosfäärin osa jossa ihmisen älyllinen toiminta on pääosassa.

Esim. Internetissä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa ihmisten ominaisuuksissa alkaa olla jotain samaa kuin enkelien ominaisuuksissa. Olemme aineettomia, vaikka voimmekin omaksua jonkun fyysistä ruumista muistuttavan olemuksen (kuvina, videoina, niminä...). emme havaitse toisiamme suoraan aistipohjaisesti vaan ajattelun akteina (esim. kirjoitan tätä tekstiä, ja te, joiden olemassaoloa en suoraan aisti, voitte päätellä tekstistä että sillä on kirjoittaja, eli minä olen olemassa). Voin siirtyä "paikasta" "toiseen" silmänräpäyksessä, esim. samalla kun kirjoitan tätä tekstiä voin käydä tykkäämässä kissavideosta Facebookista mutta varsinaisesti sillä hetkellä kun olen Facebookissa tykkäämässä kissavideota en kirjoita tätä tekstiä. 

Ja toisaalta vain minä olen tällä hetkellä "tässä paikassa", kun luet tätä tekstiä tällä sivulla, on siinä vain minun ajatteluni akti, joudut siirtämään huomiotasi vähän alemmas jotta näkisit mahdollisen toisen henkilön mahdollisen kommentin. Tähän asiaan liittyviä ajatuksia olen pyöritellyt aiemmin sananvapauspohdinnoissani: vapaus liittyy myös levitykseen ja saatavuuteen, siihen että jotkin "paikat" ovat tärkeämpiä ja näkyvämpiä kuin toiset ja jos niissä keskeisimmissä paikoissa tapahtuvat ajattelun aktit ovat yksipuolisia, se vääristää kokonaisuutta silloinkin kun toisenlaiset aktit olisivat mahdollisia marginaalisemmissa paikoissa...

Ja kieltämättä kysymys enkelien autuaallisuudesta tai pahuudesta tuo mieleen kasvavaa julkista suosiota saavuttavan tavan sekoittaa henkilön tekojen ja itse henkilön moraalinen arvostelu: jos henkilön yksi teko on moraalisesti tuomittava, on koko henkilö kaikkine tekoineen moraalisesti tuomittava.

 

Ja kuitenkin, edes noosfäärissä ihminen ei ole enkeli eikä sellaiseksi luotu: siitä ristiriitatilanteesta varmaan sitten johtuu että Facebook, Twitter ja muut eivät kuitenkaan ole taivaallisen harmonian tyyssijoja, vaikka rationaalisesti ajateltuna niissä ehkä olisikin potentiaalia moiseen...

Esoteeriselta kuulostavasta aiheestaan riippumatta kirja siis herätti paljon ajatuksia, mikä onkin mitä sopivin tarkoitus kirjalle. Tuomas Akvinolainen on piipahtanut blogissa jo parissa muussakin postauksessa, ja varmaan tulee niin tekemään jatkossakin, niin perusasioita käsittelee että ajatukset taipuvat moneen suuntaan. 

 

Kirja on arvostelukappale kustantajalta.

Antti Tuuri - Alkemistit I: Maallinen rakkaus & II: Taivaalliset häät

Tämä Antti Tuurin kaksiosainen romaani uteloitti jo ilmestyessään: kun kerran itsekin olen luonnontieteitä opiskellut ja työksikin tehnyt, niin aihepiiriin liittyvä romaani on huomion arvoinen (silloinkin kun kyseessä on alkemian sivujuonne varsinaisen tieteellisen kemian sijaan), ja esoteeriset liikkeet swedenborgilaisista ruusuristiläisiin antava jännittävän lisämausteen, kun kyseessä ovat todelliset historialliset henkilöt (ja historiallisia on myös ainakin osa tapahtumista, joskaan ei varmastikaan kaikki). 

 

Ensimmäisessä osassa ollaan pääosin Uudessakaupungissa 1700-luvun loppupuolella: minäkertoja, nuori maanmittari Carl Bergklint, jättää toimensa ryhtyäkseen Vuorikapteenin, aatelisen vuorineuvoksen August Nordenskiöldin, kanssa valmistamaan kultaa: Nordenskiöld on asiaan perehtynyt ja antaa ymmärtää että hänellä on varma resepti, Aivan Täydellinen Käsitys Ainoasta ja Todellisesta Alkemiallisesta Menetelmästä. 

 

Kulta ei tietystikään ole varsinainen päämäärä, tavoitteena on tulla Uudeksi Ihmiseksi, ja kullanteon tavoitteena onkin valmistaa sitä niin paljon että se menettää voimansa ja koko ihmiskunta näin vapautuu sen kahleista ja nousee uudelle henkisyyden tasolle...

Tätä puolta ei niin korosteta sponsoreille: kullanteko on varsin hidas prosessi, joka vaatii paljon varoja, ja näitä varoja Nordenskiöld sitten kiertelee pyytämässä ja lainaamassa ympäri Ruotsin valtakuntaa ja kuningasta myöten, pikkusieluiset Uudenkaupungin porvarit kun eivät anna sysiä tai muita tarveaineita kuin kilisevää kultaa vastaan.

 

Niinpä tekeminen pääsee hankalasti alkuun ja on jatkuvasti katkolla varojen vähäisyyden vuoksi. Omat ongelmansa tuovat myöt naiset: Vuorikapteenin vaimo Anna Charlotta ei suuremmin kullantekoprosessia arvosta, eikä paljoa muutakaan ja tuo sen kyllä ahkerasti ilmi, ja uuskaupunkilaisen kauppiaan kaunis tytär Katariina taas laittaa kertojan pään pyörälle...

 

Bergklintin kerronta on hyvin tasaista, toteavaa peruslausetta ja raportoitavaa, melkein kuin labramuistiinpanoja kirjoittaisi, ja kertoja itse on varsin moraalinen, suoraselkäinen, projektiin uskova ja Korkealle Vuorelle aktiivisesti pyrkivä ja Vuorikapteenillekin uskollinen silloin kuin kukaan muu ei ole eikä välttämättä edes kannattaisi...

Mutta tekemistä yllä riittää vaikka niin moni asia onkin kovaa vastamäkeä ja hankala päästä edes alkuun...mutta sellaista se Korkealle Vuorelle nouseminen on. Ja hakematta tuli mieleen vertailu nykyiseen akateemiseen pätkätyöläisyyteen, projektit vaativat pitkäjänteisyyttä mutta valmista nyt sitten kultaa kun resursseja ei saa kuin tipoittain vaikka mitä luvataan, ja iso osa ajasta kuluu niiden keräämisessä.

Ja tietysti pyörittelen päätäni aikakauden tekemisille niin tieteen kuin hengellisyyden parissa: tieteellisiä teorioita kehitellään enemmän esteettisessä mielessä, mikä kuulostaa hyvältä, minkä halutaan olevan totta tai mitä muut auktoriteeteiksi katsotut (ansaitsivat sitten sen määreen tai eivät) ovat sanoneet, empirismi ja arvostelukyky ovat toissijaisia...

Ja aika lailla sama vaivaa näitä esoteerisia spiritualiteetteja, joita myös kehitellään enemmän esteettisessä mielessä kuin minkään varsinaisen viisauden tai arvostelukyvyn ohjaamina, ja joilla kovin moni, Vuorikapteeni ensimmäisenä, lähinnä oikeuttaa tolkutonta käytöstään. Mutta samalla kertoja Bergklintilla on kuitenkin jokseenkin oikeansuuntaisia pyrkimyksiä, vaikka viisaudessa onkin vielä opettelemista (ja viisaus, prudentia, on tunnetusti hyve johon kaikkien muiden hyveiden toimiminen perustuu). 

 

Mutta pidin kuitenkin tästä kirjasta, viihdyttävä teos jossa tarina jää kuitenkin vielä kesken...

   

Joten toisessa osassa jatketaan Bergklintin ja Nordenskiöldin yrityksiä kasvattaa kultaa uunissa.

Ja ymmärrän että tämä kirja täytyi tehdä mutta samalla on pakko todeta että se on parivaljakosta selvästi heikompi...

Sankarimme jättävät Uudenkaupungin taakseen ja siirtyvät Tukholmaan,ja samalla kirjasta näin puuttuvat ensimmäisen kirjan piristykset Anna Charlotta ja Katariina...ja samalla kirjassa ei lopulta tapahdu juurikaan mitään merkittävää, ja tällöin kertojan lakoninen, toteava ja raportoiva tyyli alkaa käydä jo pahasti rasittavaksi: ei laaksoa ei kukkulaa. Pahin esimerkki on kirjan alkupuolella oleva 80 sivun kuvaus purjehduksesta sumppuveneellä Tukholmaan, joka detaljirikkaudessaan ja realismissaan on varmaan tosi jees jos on kiinnostunut purjehtimisesta Saaristomerellä, ja meille muille se on lähinnä turruttavan pitkä osio joka ei liity yhtään mitenkään yhtään mihinkään. 

Vuorikapteeni alkaa käyttäytyä entistä holtittomammin, kun taas Bergklint alkaa salaa toveriltaan kääntyä syvemmälle (tai korkeammalle) esoteeriseen mystiikkaan, mutta parivaljakon kiinnostuksien eroonkasvaminen ei mitenkään ilmeiseksi tule tai kriisiydy, ja taas kerran kerronnan lakonisessa toteavuudessa on niin niukasti itsereflektiota, että tämän mystisen etsiskelyn käsittely ei kehity niin kiinnostavaksi kuin se voisi olla...

Niinpä kirja vaan jurnuttaa loppuun, jossa on sentään hieman piristystä. Bergklint on henkilönä sen verran sympaattinen että lukijana suorastaan toivoo että jonkinlaista onnistumista olisi luvassa, vaikka historiallisen taustan tuntien tietääkin että konventionaalisessa mielessä onnistumista ei kannata odottaa...mutta epäkonventionaalisemmassa mielessä matka ei ole ollut päämäärätön.

Hankala kokonaisuus: Tuuri tarttuu kiinnostavaan aiheeseen, miljöössä ja hahmoissa on realistista historiallista tuntua ja ensimmäinen osa vetää hyvin, mutta ei sisällä koko tarinaa...joten toinen osa piti kertoa mutta tällaisena se ei oikein toimi. Senkin sisällössä olisi ehkä ollut aineksia parempaan mutta samalla olisi kertojaratkaisua ja -tyyliä pitänyt radikaalisti muuttaa, mikä taas olisi tehnyt väkivaltaa ensimmäiselle osalle...

 

No, Helmet-haasteessa otan ykköskirjalla kohdan 44. Kirjassa on reseptejä (niiden sisältöä ei esitetä kirjan kerronnassa, mutta reseptejä kuitenkin on), ja kakkosella 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.  

Kirjoista löytyy muutamia bloggauksia: Kirjavinkit, Amma, Juri, Keijo, Jaana...

Boileau-Narcejac - Maldonne

 

Tuosta kannesta ei kauheasti selvää saa.

Jacques Christen on viulisti jolla on takana loistava tulevaisuus, nyt soittaa yhä kurjemmissa ravintoloissa ja niissäkin alkaa olla vaikeuksia saada keikkoja...kunnes hän saa varsin erikoisen, mutta rahakkaan tarjouksen. Varsin varakas Paul de Baer, joka sattuu olemaan lähes Jacquesin kaksoisolento, on ollut pitkään matkoilla mutta kuollut nimettömänä onnettomuudessa, niin, että vain tarjouksen tekijä, de Baerin hovimestari, sattuu tietämään tämän kuolemasta...ja Jacquesin täytyisi asettua de Baerin rooliin, näytellen että on menettänyt muistinsa, järjestääkseen tämän perheen taloudellisen tilanteen mallilleen eli varsinaisesti petoksella ei edes tuoteta vahinkoa (ja sen jälkeen voi taas kadota omille teilleen, runsaalla rahallisella korvauksella tietysti). 

Mikä voisi mennä pieleen?

Olen aiemmin lukenut pari Boileau-Narcejac-parivaljakon jännäriä, D'entre les morts (josta Hitchcock teki leffan Vertigo) ja Les louves, ja aika lailla samaa on tässäkin. Se että kaikki henkilöt eivät ole sitä mitä sanovat olevansa, petoksissakin on runsaasti tasoja...

Tämä oli kerronnallisesti hieman vähemmän korukielistä ja kerronnallisesti hieman selkeämpää, mikä ei välttämättä ole hyvä asia: yksi vetävä piirre noissa aiemmin lukemissani oli kasvava vainoharhainen ja pakkomielteinen tunnelma, fiilis että asiat ovat jotenkin pielessä mutta vaikea sanoa tarkalleen miten, ja ahdistavasta tilanteesta ei tunnu löytyvän pakopaikkaa...

Tässäkin aloitetaan Jacquesin kerronnalla ja sen lisäksi että itse ei ole se mikä väittää olevansa, tulee vaikutelma että jutussa on muitakin mutkia, mutta sitten, jo hyvissä ajoin, kertoja vaihtuu ja näin lukijalle paljastuu mistä tässä jutussa oikeasti on kyse (jos spoilerit eivät pelota, vinkkaan, että kirjailijat ovat inspiroituneet ajankohtaisesta Adolf Eichmannin kiinniotosta). 

Ihan sujuva jännäri jossa tekijöille tyypillisesti on mainio koukku, muiden teosten tapaan tästäkin tulee vaikutelma että tästäkin voisi tulla mainio leffasovitus, jos tekijä osaa asiansa. 

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Christopher Fry - The Lady's Not for Burning

Kolmas lukemani Christopher Fryn näytelmä, ja ilmeisesti se uransa kuuluisin. 

Aiemmin olen lukenut historiallisen näytelmän Curtmantle ja romanttisen komedian Venus näköpiirissä, ja jälkimmäiseen liittyy myös tämä: ensimmäinen osa romanttisten komedioiden sarjaa jotka kaikki liittyvät johonkin vuodenaikaan. Venus oli syysnäytelmä, niin teemoiltaan kuin symboleiltaan, ja tässä taas eletään kevättä.

 

kevät 2019, Strasbourg

 

Niin konkreettisesti kuin kuvainnollisesti on huhtikuu, noin vuonna 1400, ja pikkukaupungissa vaivaa aiheuttavat nuori sotilas joka on kyllästynyt elämään, tahtoo tulla hirtetyksi ja siksi tunnustaa monenlaisia rikoksia, ja nuori nainen jota syytetään noidaksi mutta joka ei tunnusta mitään. Ja toinen nuori nainen, ja muutama nuori mies, eli paljon lemmen touhua, mutta ketkä lopulta päätyvätkään yhteen ja poltetaanko tai hirtetäänkö ketään...

Ja nuorison tunneyrskyjä on kuvittamassa taas jonkin verran astrologisia viittauksia, paljon kukkasia ja muuta aiheeseen sopivaa symboliikkaa. 

Fry osui tällä näytelmällä ilmeisesti hyvin zeitgeistiin, 40-luvun lopulla alettiin herätä taas uuteen elämään sodan jälkeen ja siihen tämä näytelmä sopi erinomaisesti. Kirjailija on yhä vahvasti kiinni Shakespearessaan, lyyrisyys on kepeää, juoni nyt on aika triviaali ja muistelen lopulta Venuksen olleen kiinnostavampi näytelmä, ja vertailussa pärjää heikosti myös vertailussa Jean Giraudoux'n kanssa, jonka tuotantoa Fry käänsi runsaasti englanniksi...

Mutta on tässä joitain hyviä pätkiä, joten menee kepeänä luettavana.
 

ALIZON: You mustn't let it make you 

  conceited. Pride is one of the deadly sins.

THOMAS: And it's better to go for the lively ones.

A: Which ones 

  do you mean?

T: Pay no heed. I was nodding in.

A: I am quite usual, with five elder sisters. My birth

  was a great surprise to my parents, I think. There had been

  a misunderstanding and I appeared overnight

  as mushrooms do. It gave my father thrombosis.

  He thought he would never be able to find enough husbands

  for six of us, and so he made up his mind

  to simplify matters and let me marry God. 

  He gave me to a convent.

RICHARD: What showing did he think he would make as God's

  father-in-law?

A: He let his beard grow longer.

  But he found that husbands fell into my sisters' laps.

  So then he stopped thinking of God as eligible -

  no prospects, he thought. And so he looked round and found me

  Humphrey Devize. Do you think he will do?

R: Maybe.

  He isn't God, of course.

 

Kirja sopii Helmet-haasteessa mitä parhaiten kohtaan 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan. 

Mika Waltari - Turms, kuolematon

Olen Mika Waltarin tuotantoa lukenut vuosien mittaan varsin epäsuunnitelmallisesti, kirjailija ei ole noussut ihan suosikkien joukkoon mutta on kirjojaan silti tullut luettua kymmenkunta...blogiaikana olen lukenut vain yhden, eräällä lukumaratonilla vedin Ihmiskunnan viholliset reiluun 24 tuntiin, ja historiallisista romaaneista aiemmin olin lukenut Valtakunnan salaisuuden (ehkä suosikkini Waltarin tuotannosta) ja joskus ikuisuus sitten olen lukenut Sinuhe Egyptiläisen ja Nuoren Johanneksen (sen verran kauan sitten että oikeastaan ansaitsisivat uudelleenluennan).

Ja viimeksi kun Suomessa kävin niin houkutti taas uppoutua johonkin näistä, ja tarjolle tuli Turms, joten se sitten, ja nyt oli sitten sopiva hetki myös lukea se...pohjatietona että kirjassa taisi olla etruskeja tjsp.

Olen aiemmin valitellut Waltarin joidenkin kirjojen taipumuksesta haahuiluun ja näissä historiallisten romaanien genressä muutenkin löytyy taipumusta "suunnistusfantasiaan", siihen että kirjan alussa löytyy kartta ja on selvää että kirjan henkilöiden pitää käydä jokaisessa karttaan merkityssä paikassa, aloittaa jostain jossa tapahtuu jotain, siirtyä seuraavaan jossa tapahtuu jotain muuta, ja seuraavaan jossa tapahtuu jotain muuta...ja tietysti pitää vilahtaa osallistumassa tai ainakin todistamassa kaikki aikaskaalan tärkeät tapahtumat ja tavata henkilökohtaisesti kaikki keskeiset henkilöt.

Ja kas, kirjan sisäkansiaukeamalla on kartta Välimerestä, ja joukko kaupunkeja merkitty pitkin poikin, paljon on reissattavaa. Ja nimiösivu antaa aikamääreen, vuodesta 520 vuoteen 450 eKr, noniin, matkaan, Turms.

Mutta osin tämä pätee tähänkin kirjaan, mutta osittain Waltari pääsi myös yllättämään. Ja tästä eteenpäin tullen SPOILAAMAAN joitain juonenkäänteitä tai niiden puuttumisia, joskin suurta osaa en.

Kirja alkaa oudosti, kuvaamalla jotain merkillisiä riittejä joita kertojammme Turms suorittaa, ilman että liikoja selvitetään mistä on kyse...mutta rituaalit tuntuvat rituaaleilta, symboleilta ja merkeiltä joiden merkitys on lukijalle osin tuntematon. Ja sen jälkeen Turms vanhana miehenä alkaa kertoa elämänsä tarinaa...

Joka sekin alkaa oudosti vähän keskeltä: päähenkilömme on menettänyt muistinsa nuoruudessaan, eli lapsuutta ei kerrota, ja samoin ennen kirjan alkua on jo tapahtunut Turmsin yksittäisistä teoista ehkä eniten maailmanhistoriaan vaikuttanut, kirjassa siitä puhutaan vain jälkeenpäin, jo tehtynä.

Ja Persia ottaa valtaansa Joonian kaupunkeja ja alkaa uhkata myös Kreikan niemimaata, eli tässähän on sitten komeat puitteet kirjalle, Persian ja Kreikan kaupunkien välinen sota, Marathon ja Thermopylai ja Salamis ja mitä näitä on, ja Ateenan nousu kultakauteensa...

Paitsi että ei. Turms osallistuu alkuvaiheessa isoon meritaisteluun, mutta tämä vielä edeltää noita kouluhistoriasta tutumpia tapahtumia, sen jälkeen seilaillaan vähän Välimeren itäosissa, mutta suurin osa kirjasta sijoittuukin Sisiliaan ja Pohjois-Italiaan, ja tuo Kreikan ja Persian välinen sota näkyy kirjassa vain välillisesti ja toisen käden mainintoina...kaikki karttaan merkityt paikat kyllä mainitaan kirjassa, mutta suuressa osassa ei käydä. 

Ja kun Roomaankin päästään niin sielläkin Turms sattuu osumaan vähän tapahtumista sivuun: viimeinen kuningas on heivattu jo maanpakoon, ja kirjan aikana kyllä tapahtuu Coriolanuksen sotaretki Roomaa vastaan, mutta juuri sen aikana Turms sattuu olemaan reissussa muualla, näistäkin kuullaan vain toisen käden tietoja...

Mutta toki Turmsillekin tapahtuu kaikenlaista, seikkailua, sotimista, politiikkaa ja muuta riittää kyllä...ja sankarimme elää eräänlaista "lumottua elämää", mikään onnettomuus ei ihan henkilökohtaisesti osu kovin syvälle (vaikka tovereille voikin käydä huonommin), ja Turms pääsääntöisesti onnistuu siinä mitä tekee (ne asiat joita ei suoraan ole tekemässä sen sijaan saattavat mennä huonosti, ja kaikkia asioita ei olisi kannattanut yrittää...)

Ja mukaan tarttuu myös Waltarin perinteinen Juonitteleva PahisNainen(tm), joka onkin mukana niin suuressa osassa kirjaa, että käy jo huomattavan ärsyttäväksi sekä itsessään että siinä kuinka kaikki miehet ovat niin totaalisesti tämän vietävissä (ja toisaalta on mukana niin suuressa osassa kirjaa, että henkilökohtaiset motivaationsa tulevat kyllä esiin ja omalla tavallaan ymmärrettäviksi, vaikkei ehkä hyväksyttäviksi).

 

Tuon historian suurten linjojen varjoissa kulkemisen ohella hätkähdyttävä piirre kirjassa on painotus jonka kirja antaa enteille, ennustuksille, jumalille, rituaaleille, hurmostiloille, mysteereille: näitä kirjassa riittää ja paljon. Ja vaikka yksittäisinä tapahtumina epäilevä agnostikko voisikin tulkita kaikki yksittäisinä tapahtumina yhteensattumiksi ja subjektiivisiksi hallusinaatioiksi niin niitä on sen verran paljon ja siinä määrin isossa roolissa että tuo pyhän kokemus ja transsendenssin purskahtelu tämänpuoleiseen maailmaan on keskeinen teema kirjassa.
Ja itsensä etsintä muutenkin: niin kauan kuin Turms ei tunne vielä itseään ja omaa paikkaansa, on luvassa paljon koettelemuksia niin itselle kuin muillekin, mutta kun paikka etruskien keskuudessa on löytynyt, ja tätä kautta tasapaino ja rauhallisuus, näyttää kreikkalainen kulttuuri kaikessa maallisessa hyörinnässään ja riitaisuudessaan yhä arveluttavammalta...

Ja nämä kaksi aihetta tosiaan liittyvät läheisesti toisiinsa, etruskeilla on parempi ymmärrys uskonnollisuudesta, ja maailmankuva asettuu näin mysteereistä ja tuonpuoleisista voimista huolimatta kosmokseksi, kun taas kreikkalaiset, epäilijät, ovat riitaisia ja kaoottisia, tuhoavat niin toisiaan kuin muita ja heidän jumalansakin ovat seuraajiensa tapaan jatkuvassa keskinäisessä konfliktissa. Ja ovatko Rooman tai Persian eri versiot poliittisen ja sotilaallisen mahdin yhdistämisestä tai Karthagon kapitalistinen imperiumi sen parempia...

 

Paitsi siis ihmisyyden peruskysymyksiä, luin siis kirjaan myös yhteiskunnallisia huomioita, viittauksissa sotaan ja militarismiin se ei ole ollenkaan hienovarainen (onhan kirja kirjoitettu hieman toisen maailmansodan jälkeen) mutta siinä on kaikupohjaa myös kapitalismin, materialismin ja kulutusyhteiskunnan tarkasteluun nykyisestä ympäristökriisin vinkkelistä.

En tiedä tarpeeksi antiikin Sisiliasta tai etruskeista pystyäkseni sanomaan sen kummemmin kuinka tarkkaa Waltarin historiallisuus ja taustatutkimus ovat, oletan että pääosin asiat ovat kunnossa, mutta mikä ilahdutti on että vaikka Waltarin aiheissa on ikuisuuden tuntua, niin henkilöt eivät ole nykyihmisiä nykykäytöksellä hassuissa vaatteissa. Persoonat ovat voimakkaita, äkkivääriäkin, enteiden ja omanlaisensa maailmankuvien ohjaamia, ja kirjan tunnelman voi sanoa olevan kiehtovan mystinen, sanan varsinaisessa merkityksessä.

 

Kirja ei valtavasti ole blogeissa näkynyt mutta jonkin verran kuitenkin: Salla, Kirjakirjokansi, Täällä lukulampun alla...

Ja Helmet-haasteessa tämä on tietysti 3. Historiallinen romaani.

Sadeq Hedâyat - Trois gouttes de sang (Kolme veripisaraa)

 

Kuten blogissa olen ajoittain maininnut, poimin helposti luettavaksi tällaisia novellikokoelmia kirjailijoilta joista en ole ikinä kuullutkaan, ja tässä taas yksi edustaja: iranilainen Sadeq Hedâyat, jota näköjään kuitenkin pidetään merkittävimpien kirjoittajien joukossa kielialueen modernissa proosassa (ja kun asusti pitkään myös Ranskassa, on ollut täällä arvostettu eritoten surrealistipiireissä) ja myös kääntänyt persiaksi mm. Kafkaa, Maupassantia ja Sartrea...

Mikä ehkä vähän asemoi näiden kymmenen novellin tunnelmia: miljöö on vahvasti Lähi-Itää mutta kerronta muistuttaa usein Maupassantia (mukaan lukien tämän naturalismi ja kauhugenren käyttö) 1900-luvulle päivitettynä ja Kafkalla ja muilla maustettuna. Ja novellit ovat kovin kovin surullisia ja synkkiä, joskin pari novellia päätyy jo jonkinlaiseen humoristiseen otteeseen synkkien tapahtumiensa esiintuomisessa (taas vähän Maupassantin hengessä).

Oli tässä joitain novelleja joista pidin enemmän, La quête d'absolutionin pyhiinvaeltajat joista yksi alkaa kertoa tarinaansa millaiseen syntiin etsii puhdistusta ja eivät ne muutkaan vaeltajat vielä mitään pyhimyksiä ole...tai La femme qui avait perdu son mari, nainen, jolla on ilmeisiä masokistisia piirteitä, etsimässä aviomiestään joka on lähtenyt omille teilleen...tai La soeur ainée, ruma isosisko kauniimman nuoremman sisaren hääpäivänä...

Ja kyllä niissä muissakin ansionsa oli, mutta silti, yleisen synkän tunnelman vuoksi ei tätä varsinaisesti ahmimalla lukenut.

Aiemmassa postauksessa mainitsin jo kustantamo Zulman pokkarisarjan, joka ulkonäöllään ihan kirjaesineinä jo erottuvat mainiosti edukseen, ja valikoima on ympäri maailmaa tulevilta kirjailijoilta, joista osasta olen kuullut aiemmin ja aika monesta en, mutta joista moni vaikuttaa myös potentiaalisesti kiinnostavalta...

Ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 10. Kirjan nimessä on numero.

Anna Gavalda - L'échappée belle (Karkumatka)

 

 

Joku aika sitten luin Anna Gavaldan esikoiskirjan, novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin, ja se oli sen verran viehättävä, että Gavaldaa pitää lukea lisää. Ilmaishyllystä käsiin löytyi tämä pienoisromaani L'echappée belle, ja kun olin alkanut lukea kirjaa, huomasin sen olevan kirjailijan toinen teos, vahingossa luen siis tuotantoa kronologisessa järjestyksessä.

Kertoja Garance, nuori nainen, joka on jossain määrin päämäärätön elämässä, lähtee matkaan veljensä Simonin ja veljen vaimon Carinen kanssa, suuntana serkun tjsp häät provinssissa (juhla itsessään ei niin kiinnosta, mutta sisaruksia on mukava nähdä). Veljen kanssa tullaan hyvin juttuun, käly taas on aikamoinen tiukkapipo jonka ärsyttäminen on helppoa ja hauskaa...vaikkei se lopulta niin hauskaa olekaan, Carine ja Garance tuovat toisistaan esiin huonoja puolia. Mukaan liittyy myös sisko Lola, mutta toinen veli Vincent onkin kiinni työssään turistioppaana...joten hääpaikalle saavuttuaan sisarukset päättävätkin livistää paikalta ja suunnata Vincentin luo...

Musiikissa puhutaan usein “vaikeasta toisesta levystä”, “sophomore slump”-ilmiöstä eikä se tuntematon ole kirjallisuudessakaan: usein esikoista on voitu kypsytellä pitkään ja siihen kasata useiden vuosien parhaat ideat, mutta jos haluaa hyödyntää momenttia, toinen teos pitäisi pystyä tuottamaan lyhyemmässä ajassa, ja varsinkin jos se sattuu olemaan huomiota herättävä ja suosittu, tekemisessä on aika lailla enemmän paineita ja se tehdään suuremman mediamyllytyksen alla, vaikka takki saattaa tuntua tyhjältä...joten vaikka periaatteessa tekijä onkin hieman kypsempi, tekemisen olosuhteet ovat hankalat ja lopputulokset ovat useammin välitöitä kuin pääteoksia.

Ja vähän sellainen fiilis tästä kirjasta tuli. Ensiteoksessa nähtyjä Gavaldan vahvuuksia, kuten eläväntuntuista kieltä, eleganttia kepeyttä joka ei ole tyhjänpäiväistä, löytyy tästäkin, ja kevyt pisteliäs humoristisuus ja sujuvuus tekee lukukokemuksesta miellyttävän. Mutta tuntuuhan tämä lopulta aika, no, helpolta, nuoret bopot fiilistelevät huolimatta taustalla leijuvasta eksistentialistisesta ahdistuksesta aika perinteisesti, ja toisaalta sanoisin että loppuosa kirjasta jäi aika irralliseksi ja tarpeettomaksi...

Varsinainen oivaltavuus ja ideat joita esikoisessa näkyi eivät mukaan ole ehtineet, joten lopputulos oli leppoisan kiva, sopiva kesäkirja jolla on paikkansa, mutta suvaitsen kuitenkin odottaa hieman enemmän tekijältä (jota siis varmaan luen vielä lisää).

Teos on käännetty myös suomeksi nimellä Karkumatka, ja lukiessa tuli mieleen että mitenköhän on suomennos onnistunut kun ei tämä kauhean helppoa käännettävää ole: kirjailijan valtteja on luonnollisen, puhutun ja ajatellun kielen tuntu ja rytmi jonka säilyttämisessä on oma haasteensa, ja lisäksi Gavalda heittelee varsin kovaa tahtia kulttuurisia viittauksia, taidetta ja populaarikulttuuria, tuotemerkkejä ja yhteiskunnallisia piirteitä, eikä niitä välttämättä kauheasti selittele tai alleviivaa. Niinpä joukossa on paljon sellaista jota ei ehkä tarvitsekaan tunnistaa tai sen yhteyksiä tajuta, mutta joka kuitenkin antaa lisäväriä siihen mistä puhutaan, ja sen sivuuttaminen ohentaisi kyllä kerrontaa...mutta suomentajalla on kyllä oma hommansa kaikki bongata tai saada ymmärrettäviksi (noin muuten tämän on ranskaksi sujuvaa luettavaa jos lukija tosiaan suo itselleen että ihan kaikkea ei ymmärrä)

Suomennosta on luettu monissa blogeissa: Kirjavinkit, Kirja vieköön, Hemulin kirjahylly, Kirjakontti, Järjellä ja tunteella, Lumiomena..

 

Helmet-haasteessa ajattelin ensin vuodenaika-kohtaa (koska onhan tämä kesäkirja) mutta musiikkia on mukana sen verran että laitankin kohtaan 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia. 

The Epic of Gilgamesh (klassikkohaaste)

 

 

Tämänkertainen klassikkohaaste vie kirjallisuuden alkuhämäriin: Gilgamesh-syklin tarinat kirjoitetussa muodossa ovat peräisin jostain yli 3000 vuoden takaa, ja perustunevat vanhempiin tarinoihin: sankari lienee ollut todellinen historiallinen henkilö, Urukin hallitsija n. 2700 eKr, joskin nämä tarinat taas lienevät myyttistä kerrostumaa, jälkipolville säilyneenä osin sumerin, osin akkadinkielisinä tekstikatkelmina.

Lukemani versio on N.K. Sandarsin proosallinen käännös, joka pyrkii ihan vaan kertomaan tarinan niinkuin se on luultavasti mennyt, ei mikään kriittinen historiantutkijan laitos: säilyneet tekstit ovat muutaman kertomuksen sykli, ja kovin pitkä teksti ei ole: nide on suht ohut ja siitä puolet on esipuhetta ja esittelyä (jotka tällaisissa vanhemmissa ja vieraammista kulttuureista ja konteksteista tulevissa kirjoissa kannattaa toki lukea).

Ja siinä vaiheessa kun ajallista ja kulttuurista etäisyyttä tekstin ja lukijan välissa alkaa olla tarpeeksi, niin kysymys kirjallisesta laadusta käy mielettömäksi. Jos minulla olisikin jotain mittareita joiden perusteella määrittäisin että tämä kirja on hyvä ja tuo huono, niin jossain vaiheessa ne lakkaavat toimimasta, ei ole enää mielekästä sanoa että kirja on hyvä tai huono, tärkeää on että se vain on. 

Eipä silti, kyllä näistä kertomuksista löytyy kaikenlaista mieltäkutkuttavaa symboliikkaa ja nykylukijalle omalaatuisia juonenkäänteitä, esitettynä sen verran napakasti että tylsä teos ei mitenkään ole, eri asia sitten ovatko minua kiinnostavat piirteet tai tapa jolla niitä luen välttämättä samoja kuin mikä vetosi muinaisessa Mesopotamiassa, luultavasti eivät...

Ja toisaalta tässä puidaan suuria ihmisen eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka eivät ole vielä vanhenneet. Gilgameen ystävän Enkidun kautta käsitellään ihmisen suhdetta luontoon, sivistyneen elämänluonnon aiheuttamaa välittömän suhteen katkeamista ja kysymystä oliko se nyt lopulta hyvä asia vai ei. 

Ja tunnetuin teema kirjassa on kuolevaisuus ja kuolemattomuus. Gilgamesh, kaksi kolmasosaa jumala ja yksi kolmasosa ihminen (tässä ei varmaan kannata ajatella geenejä, tai tuo laskukaava menee oudoksi) on mahtava kuningas jonka saavutukset ovat suuret, mutta Enkidun kuolema tuo tietoisuuden että Gilgameshinkin täytyy aikanaan kuolla, ja tämä tietoisuus on kamala...ja yritykset jotenkin kiertää tämä olemassaolon peruspiirre ja löytää jostain kuolemattomuus valuvat hiekkaan. 

Siinä missä monissa muissa eepoksissa on varsin herooinen tai vaihtoehtoisesti traaginen sävy, tässä yleistunnelma on lopulta varsin melankolinen. Toki Gilgamesh ja Enkidu tekevät sankarillisia asioita mutta tuo kuolevaisuuspohdiskelu kuitenkin vie siltä suurimman kaikupohjan, ja toisaalta kun kuolevaisuus on olemassaolon peruspiirre, joka on mikä on Gilgameshista riippumatta, ei se ole lopulta myöskään traaginen piirre, vaikka kaksikolmasosaajumalallinen luonto vetäisikin mielen kohti saavuttamattomia korkeuksia...

 

Esittelyssä mainitaan melankolian leimaavan muutenkin aikakauden mesopotamialaiskulttuuria, kun jumalat ja tätä kautta elämisen perusteet ovat arvaamattomia, epäluotettavia ja oikukkaita ja näin ihmisen kohtalo maan päällä on satunnaista ja hallitsematonta, ja kuolemassakaan ei seuraa mitään hyvää...Gilgameshin tarinan yhteydet vaikkapa Raamatun 1. Mooseksen kirjan vedenpaisumuskertomukseen ovat ilmeiset, mutta joitain yhteyksiä löytyy myös viisauskirjallisuuteen kuten Jobiin ja Saarnaajaan (joskin kaikissa näissä teologinen pohja ja näin ollen käsittely on lopulta erilainen).    

---------------------------------------------------------------------------

 

Klassikkohaasteeseen olen osallistunut monta kertaa (ihan joka kerta en), aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion ja Viettelyksen vaunun, ja aina on teos ollut lukemisen arvoine riippumatta siitä olenko pitänyt siitä enemmän vai vähemmän.

Ja tietysti klassikkohaasteessa on mukava tutustua muiden blogien luettuihin klassikoihin, koska sieltä löytää kyllä aina teoksia jotka ovat jo tuttuja mutta joihin saa uusia näkökulmia, teoksia jotka kuulostavat sen verran kiinnostavilta että ne täytyy itsekin lukea ja tietysti myös teoksia jotka on ehkä parempi jättää jatkossakin lukematta mutta joiden sisallöstä on kuitenkin hyvä jotain tietää...

Ja nämä muiden bloggakset löytyvät haasteen koontipostauksesta.

 

Helmet-haasteesta tällä voisi lunasta vaikka kohdan 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa: nuo eläimet kansikuvassa saattava olla leijonia, mutta sellaisiksi niitä ei ole koolla pilattu, joten katson nuo isoiksi kissoiksi...  

Jean Giraudoux - Electre

Joku aika sitten luin Jean Giraudoux'n mainion, huvittavan mutta hirvittävän näytelmän La guerre de Troie n'aura pas lieu, ja tuotannossaan on useampikin näitä antiikkia versioivia näytelmiä...

 

Tällä kertaa ollaan Troijan sodan jälkeisissa vuosissa, Elektran tarinassa. Argosin kuningas Agamemnon on jokunen vuosi sitten liukastunut altaalla ja kuolettavasti kaatunut omaan miekkaansa, tai tämä on ainakin virallinen versio, ja tätä tapahtumaa suree huomattavasti enemmän tytär Elektra kuin leski Klytaimnestra...

LE MENDIANT: Electre...Je voudrais bien la voir avant qu'on la tue.

EGISTHE: Tuer Electre? Qui parle de tuer Electre?

M: Vous.

LE PRESIDENT: Jamais il n'a été question de tuer Electre!

M: Moi, j'ai une qualité. Je ne comprends pas les paroles des gens. Je n'ai pas d'instruction. Je comprends les gens...vois voulez tuer Electre.

P: Vous ne comprenez pas du tout, inconnu. Cet homme est Egisthe, le cousin d'Agamemnon, et Electre est sa nièce chérie. 

M: Est-ce qu'il y a deux Electre? Celle dot il a parlé, qui va tout gâter, et une seconde, qui est sa nièce chérie?

Tämäkin näytelmä tehtiin hieman ennen toista maailmansotaa, ja myös tässä leijuu alusta alkaen painostava väkivallan uhka, vaikka alussa puuhataankin häitä: Aigisthos, Argosin mahtimies (jonka suhde Klytaimnestraan on kuitenkin vielä salainen) suunnittelee naittavansa Elektran pois koska tämä on varsin uhkaava hahmo hovissa, vaikka tässä vaiheessa vielä eräällä lailla unessa: Elektra suhtautuu avoimen vihamielisesti äitiinsä, muttei vielä oikein tiedä miksi...mainiona elementtinä kolme raivotarta ovat läsnä näytelmän alusta alkaen, alussa tosin pikkutyttöinä, ilkikurisina mutta epämääräisen profeetallisina, mutta nämä aikuistuvat näytelmän edetessä.

Kiinnostavasti Giraudoux tuntuu korostavan Elektran tarinan yhteyksiä Hamletiin. Perusasetelma on sama, joskin siinä missä Hamletin vihamielisyys suuntautui isäpuoleen ja kysymystä äidin syyllisyydestä isän murhassa ei Hamlet halunnut pohtia, Elektran vihamielisyyden kohde on äiti ja faktuaalisen isäpuolen osuus tapahtumissa on vain vähäpätöinen sivujuonne. 

Mutta muuten henkilöissä ja näiden suhteissa on paljon samaa, ja Elektra tulee pikkuhiljaa tietoiseksi ajatuksesta isänsä murhasta (mutta onko sitä oikeasti tapahtunut?) ja joutuu punnitsemaan kysymystä mitä asialle pitäisi tehdä, samoin lukija kun myös Klytaimnestran näkökulma on hyvin esillä.

Ja lisäksi Hamletin tapaan myös tässä Argosin kaupunkivaltiota uhkaa sota, korinttilaiset ovat jo porteilla mutta sisäinen hajaannus ja Elektran moraalinen ehdottomuus estävät uhkaan reagoimisen. Vaikka Elektra ehdottomuudessaan olisikin oikeassa, millä hinnalla? Ja jos Klytaimnestra ja Aigisthos, millä hinnalla? Giraudoux ei vain toista edellisiä versioita Elektran tarinasta, vaikka perusasetelma onkin sama...

DEUXIEME EUMENIDE: Ta conscience! Tu vas l'écouter, ta conscience, dans les petits matins qui se préparent. Sept ans tu n'as pu dormir à cause d'un crime que d'autres avaient commis. Desormais c'est toi la coupable.

Kiinnostava näytelmä, niin vaikuttava ei ollut kuin tuo edellinen lukemani mutta ansionsa tässäkin.Ja Helmet-haasteessa tällä saa tragedianäytelmien suosikkirastin, 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi.

James M. Cain - The Postman Always Rings Twice

 

 

Klassikkojännäri tämäkin. James M. Cainin kirja on filmattu useita kertoja ja yhden version olen nähnyt (vanhemman noir-version, en tätä 80-luvun versiota josta lukemani pokkarin kansi on) joskin, myönnetään, en juuri mitään tarinasta muistanut. Paitsi sen että kirjan nimi ei liity tarinaan oikein mitenkään.

Kirjan kertoja Frank on vaeltanut pummina ympäri maata, mutta tarttuu nyt työtarjoukseen eräässä tienvarsikuppilassa, jota pyörittää aviopari Nick ja Cora: ei niinkään työn itsensä vuoksi vaan Coran. Ja Cora on myös paljon myötämielisempi Frankin kuin aviomiehensä suuntaan, mutta pummin elämä ei hänelle sovi...niinpä herää ajatus, että Nick voisi vaikka kuolla. Mutta kuoleman järjestäminen ei suju niin hyvin kuin olisi toivottu, ja kun siinä onnistutaan, eivät jälkiseuraamukset kuitenkaan ole ongelmattomia...

 

Kirjan nimi viitannee siihen, että moni asia tarinassa toistuu: ensimmäisellä kerralla käy yhdellä tavalla ja toisella toisin, ja mukana on hieman kreikkalaisen tragedian kohtalokkuuden teemaa, että jos kuvittelee välttävänsä kohtalonsa yhdellä kertaa niin sen joutuu kohtaamaan kyllä aikanaan, paeta ei voi...(liekö sattumaa että Nick on kreikkalainen?)

 

Vaikka kirja ei mitenkään mässäile väkivallalla, niin on sen kuvauksessa kuitenkin varsin fyysinen ja konkreettinen tuntu, tavalla joka varmaan 30-luvun alussa on ollut hätkähdyttävä.

Ja kansikuvan eros ei ole myöskään liioiteltua, se on hyvin keskeinen osa kirjaa vaikka suhtautuminen siihen onkin varsin raadollista. Tässä kolmiodraamassa Nick (ei kuvassa) on ainoa jota voin pitää varsinaisesti sympaattisena hahmona, ja Frank ja Cora ehkä voivat ajatella että rakkaus oikeuttaa kaiken ja voittaa kaikki esteet, mutta kirja hyvin tehokkaasti osoittaa että näin ei ole asia: rakkaus, jonka lähtökohdat ovat vääristyneet, jatkaa kieroon kasvamista...  

Sympaattisen moraalinen teos siis, ja varsin lohduton kirja, mutta se oli myös aikakauden kovaksikeitetyissä jännäreissä ja muissakin (lama-)ajan henki.

Helmet-haasteessa otan kohdan 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan: leffakannen lisäksi Cora oli ennen kuppilaa ollut Hollywoodissa toiveikkaana yrittämässä elokuviin.

Friedrich Dürrenmatt - La visite de la vieille dame (Vanhan rouvan vierailu)

 

Olen pitänyt lukemistani Friedrich Dürrenmattin romaaneista, kolmesta blogannut, ja edeltävän Haaverin kanssa blogissa maininnut, ja tämä näytelmänsä vuodelta 1956 vaikutti myös kiinnostavalta (esitetty suomeksikin, joten käännös löytynee jostain vaikkei kirjaksi olisikaan tullut). 

Güllen on pikkukaupunki jossain pohjois-Sveitsissä tai etelä-Saksassa, pikajunat viilettävät ohi, teollisuuslaitokset ovat sulkeneet ovensa ja kaupunki on vajonnut köyhyyteen, kurjuuteen ja rappioon (vaikka muut alueen kaupungit kukoistavatkin). Mutta nyt kaupunkiin odotetaan vierailulle uskomattoman rikasta Claire Zahanassiania, vanhaa kasvattia joka lähti maailmalle neljäkymmentä vuotta aiemmin hivenen huonommissa merkeissä, mutta avokätistä avustusta odotetaan...

Ja toki sellainen on luvassa, rouva Zahanassian lupaa sadan miljardin lahjoituksen, 50 miljardia kaupungille ja 50 miljardia jaettavaksi kaupunkilaisten kesken...yhdellä ehdolla. Että oikeus toteutuisi ja vanha vääryys korjattaisiin, että mies joka aikoinaan vietteli ja hylkäsi hänet, Alfred Ill (nykyään kylän kauppias ja mainittu vahvaksi ehdokkaaksi seuraavaksi pormestariksi) kuolee. 

Pöyristettävä tarjous tietysti torjutaan, mutta Claire asettuu odottamaan...

Yleissävynä näytelmässä on musta komedia. Hahmot ja tilanteet on karrikoitu niin voimakkaasti, että tässä aletaan liipata tunnelmaltaan jo absurdia teatteria, Ionescoa ja muita, mutta Dürrenmattilla karrikointi ja liioittelu eivät ole itsetarkoituksellisia vaan ne palvelevat keskeistä moraalista dilemmaa, joka sekin on esitetty suorastaan karrikoidun selkeärajaisesti (mikä ei tietenkään vähennä sen vakavuutta). 

Dürrenmattin muissa kirjoissa näkynyt kaaosteoreettisuus, syyn ja seurauksen suhteet, tulee vastaan tässäkin: se mitä Alfred teki Clairelle neljäkymmentä vuotta aiemmin on toki tuomittavaa, mutta tapa jolla tuomiota haetaan on silti mittakaavassaan varsin eri luokkaa...

 

CLAIRE ZAHANASSIAN: La charité, Messieurs? Les millionaires peuvent se l'offrir. Avec ma puissance financière, on s'offre un ordre nouveau à l'echelle mondiale. Le monde a fait de moi une putain ; je veux faire du monde un bordel. Si on tient à entrer dans la danse et si on n'a pas de quoi casquer, il faut y passer. Et vous avez voulu entrer dans la danse. Les gens convenables sont ceux qui paient : et moi, je paie. Güllen pour un meurtre ; la prospérité pour un cadavre !

Mieleen tuli myös aiemmin lukemani trilleri Shield of Straw, jossa samaan tapaan tavattoman rikas henkilö hakee oman käden oikeutta lupaamalla valtavan rahasumman yhden henkilön kuolemasta...mutta siinä kyseessä oli suora palkkio tappajalle, kuka siinä sitten onnistuukaan. Tässä lahjoitus luvataan kollektiivisemmin, jolloin kukaan ei suoraan ryhdy toimiin mutta kaikki alkavat käyttäytyä kuin Alfredin kuolema olisi vain ajan kysymys...niinpä suuntaus onkin kohti kollektiivista väkivaltaa ja lähes rituaalista uhrausta René Girardin hengessä.  

Erinomaisen kutkuttava ja kiehtova teos siis kyseessä: komedian absurdius ja mustuus ei varmastikaan kaikkiin vetoa mutta minuun kyllä, ja kaikessa on kuitenkin moraalinen pointtinsa, joka on liian hankala että sitä voitaisiin esittää tendenssimäisesti...pidin ja jatkanen siis Dürrenmattin lukemista jahka sopivasti käsiini saan. 

Helmet-haasteessa voisin ottaa tällä kohdan 12. Kirjassa ollaan metsässä.

Elizabeth Bowen - The Death of the Heart

 

Anglo-irlantilainen kirjailija Elizabeth Bowen on tullut blogiaikana tutuksi: blogiin on aiemmin jo päätynyt kuusi romaaniaan, ja nyt sitten vuorossa seitsemäs, tuotantonsa ehkä tunnetuin teos, romaani The Death of the Heart vuodelta 1938 (Suomessa jokseenkin tuntematon tietysti vaikka on näköjään tullut suomeksikin suht tuoreeltaan, nimellä Sydämen kuolema).

Ja onhan tämä hyvin tunnistettavasti tekijänsä kirja. 

Kuusitoistavuotias orpo Portia on tullut asumaan Lontooseen velipuolensa Thomasin ja tämän vaimon Annan luo. Portian vanhempien sosiaalinen asema oli varsin epämääräinen ja Portia oli asunut pääasiassa manner-Euroopassa hotelleissa, siinä missä Thomas ja Anna olivat varsin etabloituneita, alkavan keski-ikäisiä varakkaita porvareita, ja varsinkin Anna liikkuu "smart set"issä ja hänelle on hyvin tärkeää miltä asiat näyttävät. Thomasin ja Portian isä on kuollessaan toivonut että Portia voisi nauttia "tavallisesta elämästä" ainakin vuoden verran, ja vastuuntuntoinen Thomas on näin tuonut Portian Lontooseen, vaikka Anna ei olekaan mitenkään innoissaan asiasta...

Teema on tuttu niin The Last Septemberistä kuin The House in Parisista eikä se ole muissakaan tuntematon: nuori hyvin epävarman neito aikuisuuden kynnyksellä, tilassa jossa on yhtaikaa melkein aikuinen ja vielä lapsi eikä koskaan oikein varma kumpi on ja kumpaa odotetaan, sosiaalisessa ympäristössä jota tarkkailee mutta jota ei täysin ymmärrä ja joka asettaa jatkuvasti vihjailevia kryptisiä vaatimuksia...

 

Bowen kuvaa tätä hämmennystä ja epävarmuutta aina hyvin taitavasti ja hienoviritteisesti, niin myös tässäkin, ja Portia on just niin teini (sillain 30-luvun brittiläisen ylemmän keskiluokan malliin) kuin olla voi. Tämä teos on kuitenkin selkeämmin Bildungsroman, jonka tarina ulottuu useiden kuukausien ajalle ja sisältää jopa dramaattisia käänteitä (selkeämpiä kuin joissain muissa Bowenin kirjoissa, joissa kaikki tuntuu tapahtuvan jossain muualla ja näkyvän enemmän vihjeinä kuin suorana toimintana). 

 

Portian ja Annan väline jännite tuodaan esiin heti kirjan alussa: Anna on lukenut salaa Portian päiväkirjaa, ja nähnyt kuinka tämä on tavallaan naivisti ja viattomasti, mutta tarkkanäköisesti ja suoraan, kuvannut isäntäpariskuntansa elämää, sen kylmyyttä ja pinnallista kyynisyyttä, näyttänyt peilin, josta Anna tunnistaa itsensä mutta jonka näyttäminen ei tosiaankaan ilahduta...

Vähän myöhemmin Portia tutustuu erääseen Annan tuttavaan Eddieen, jonka kanssa muodostuu yhteisymmärrystä, jonka Portia kuitenkin (16-vuotiaan viattomuudella ja ehdottomuudella) ottaa huomattavasti vakavammin kuin Eddie...ja kun Portia on muutenkin jo epävarma ja hyvin epävarmassa asemassa (ja tietoinen että ei ole varsinaisesti kaivattu osa Thomasin ja Annan kotia), ja arvelee että muut nauravat salaa hänelle, niin tämän jälkeen saa myös selville että Anna on lukenut salaista päiväkirjaa... 

Portia now referred to Eddie everything that could happen: she saw him in everything that she saw. His being in London, her being here, no more than contracte seventy miles of England into their private intense zone. Also, they could write letters.

but the absence, the utter dissolution, in space of Thomas and Anna should have been against nature: they were her Everyday. That Portia was not more sorry, that she would not miss them, faced her this morning like the steel expanse of the sea. Thomas and Anna, by opening their door to her (by having been by blood obliged to open their door) became Irene's successors in all natural things. He, she, Portia, three Quaynes, had lived, packed close in one house through the winter cold, accepting, not merely choosing each other. 

Bowenin tyyli on hyvin omanlaistaan, heillekin joille sopii saattaa vaatia totuttelua, ja monille ei varmasti uppoa yhtään: koukeroista, vihjailevaa, raskastakin: huomasin nettikommentteja joissa tuotantoa kuvataan, että se on kuin Jane Austen kirjoittaisi Henry Jamesia paitsi silloin kun se on kuin Henry James kirjoittaisi Jane Austenia. En ole lukenut tarpeeksi Jamesia että voisi vahvistaa, itse ole myös verrannut Bowenia Austeniin, mutta kirjoittamassa Tsehovin Kolmea sisarta. 

 

Myöhemmässä tuotannossaan Bowenin englannin syntaksi alkaa vääntyä huikean monimutkaiseksi ja oudoksi, tässä pysytään vielä kohtuuden piirissä, vaatii lukijaltaan kohtalaisesti mutta on myös vaikuttavaa, ja sanoisin että nimenomaan luettava alkukielellä. En ole normaalisti kovin kielikeskeinen lukija, joka nauttii yksittäisten lauseiden poimimisesta ja makustelemisesta, mutta Bowen on yksi poikkeus, tätäkin lukiessa tähän bloggaukseen päätyneiden sitaattien rinnalla oli iso kasa muita pätkiä joita teki mieli siteerata...

 

"Sacrificers", said Matchett, "are not the ones to pity. The ones to pity are those that they sacrifice. Oh, the sacrificers, they get it both ways. A person knows themselves what they're able to do without. Yes. Mrs Quayne would give the clothes off her back, but in the long run she would never lose a thing. The day we heard you'd been born out there in France, she went on like a lady who'd got her first grandchild."

 

Ja rakenteellisesti tämä on varsin taitava ja tasapainoinen teos, ja kuten tavallista, kerronta on myös varsin elliptistä: monenlaisista asioista puhutaan, mutta paljosta myös vaietaan, ja lukijan on oltava ainakin jossain määrin tarkkana huomatakseen myös ne asiat joista ei puhuta, ainakaan suoraan, tai joihin vain viitataan ohimennen sivulauseissa, koska sillä mitä ei sanota on myös merkitystä...(yksi huomiotani kiinnittänyt kysymys oli että vaikka Thomas ja Anna ovat olleet naimisissa jo useamman vuoden, lapsia ei ole...ja Tästä Ei Puhuta, yksi henkilö mainitsee jossain vaiheessa sen ohimennen, ja myöhemmin toinen henkilö sanoo jotain tähän liittyvää, tavalla joka herättää vain lisää kysymyksiä)...

 

Oma viehättävä piirteensä oli myös, että Portian päiväkirja on kirjassa tärkeässä osassa, mutta varsinaista päiväkirjakerrontaa kirjassa on vain kahden luvun verran, ja se myöhempi Bowen, joka kirjoitti A World of Loven tai Eva Troutin, olisi jättänyt nämäkin luvut pois...ja kirjan avoin loppu on näköjään myös herättänyt närää, minä pidin siitä (niinkuin olen pitänyt aiemminkin Bowenin tavasta päättää kirjojaan: niissä ei ole lopputvistejä, mutta hätkähdyttävyyttä, rohkeutta ja tyyliä kyllä).

Mutta samalla mietin että tuleeko tämän nauttima arvostus kirjailijan tuotannossa juuri siitä, että se on kuitenkin tyypillisesti selkeä kasvukertomus joka asettuu three-part-novelin kaavaan: jonkin verran liian pitkä se joka tapauksessa on (lukemassani painoksessa on reilu kolmisensataa sivua, joista voisi hyvin karsia ainakin viitisenkymmentä alku- ja keskivaiheilta) eikä siis minusta tekijänsä ihan terävintä kärkeä, mutta varmaan hyvä kirja tutustua kirjailijaan...

 

Kirjan nimi viittaa kasvukertomukselle ominaiseen viattomuuden loppuun, Portia kirjan lopussa ei ole enää sama kuin kirjan alussa. Ja toisaalta se viittaa siihen mikä Annassa ja Thomasissa on jo tapahtunut, jotain olennaista on jo kuollut.

Lukiessa tuli mieleen hieman aiemmin lukemani Henri Bergsonin teos Nauru, jossa tämä kommentoi naurettavuuden yleispiirteenä tietyn jäykkyyden, fyysisen tai henkisen, joka ei sovi yhteen eikä sopeudu ympäröivään maailmaan ja varsinkin sen jatkuvasti muuttuviin tilanteisiin, ja että nauraminen on sosiaalista ohjausta ja kontrollia, jonka pyrkimyksenä on osoittaa naurettavalle henkilölle tämä jäykkyys ja näin ohjata sopeutumaan ympäristöönsä ja tilanteisiin (hyvässä ja pahassa). 

 

Portian naivissa viattomuudessa epäilemättä on tätä, ja kuvitellessaan ympäristönsä nauravan hänelle, ei ole täysin väärässä. Ja samalla Bowenin suhtautuminen tähän viattomuuteen on ambivalentti, myös ympäristö tarvitsee suojelua nuorelta viattomuudelta, joka jäykkyydessään on kykenevä vahingoittamaan pehmeämpää, mukautuvampaa, kompromettoituneempaa maailmaa johon society, niin kuin erityisesti Anna sen ymmärtää, perustuu (ja ehkä lopulta kaikki ihmisten kanssakäyminen?)

En voi sanoa Bowenin ihannoivan, ainakaan sentimentaalisen sokeasti, viattomuutta: kyseessä on kuitenkin kasvukertomus. Mutta samalla täytyy kysyä mihin tässä kasvetaan...

"My father often used to explain to me that people did not live the way we did: he said ours was not the right way - though we were all quite happy. He was quite certain ordinary life went on - yes, that was why I was sent to Thomas and Anna. But I see now that it does not: if he and I met again I should havr to tell him that there is no ordinary life."

"Aren't you young to judge?"

"I don't see why. I thought when people were young that they were allowed to expect life to be ordinary."

Helmet-haasteessa tämä on itsestäänselvästi 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.