15.12.2020

René Girard - Celui par qui le scandale arrive

 

 
Joku aika sitten tuli vastaan ranskalaisen filosofin René Girardin nimi kiinnostavissa merkeissä: puheena oli väkivalta ihmisyhteisössä, sen syyt ja ilmenemismuodot. Ideat uteloittivat mutta päädyinkin lukemaan ensimmäisenä laajempana tutustumisena sopivasti löytynyttä James Williamsin kirjaa The Bible, Violence and the Sacred, jossa luetaan Raamattua, erityisesti Vanhaa testamenttia joskin myös jonkin verran evankeliumeja Girardin mimeettisen halun ja syntipukkiteorian läpi (Girard itse oli jo käsitellyt laajemmin evankeliumeja), ja kiinnostus sen kuin kasvoi, joten jatkoin tällä: kolme esseetä ja laaja haastattelu, jossa käydään läpi Girardin tuotannon keskeisiä ideoita ja vähän reunamiakin.

Keskeisenä kiinnostuksen kohteena on siis mimeettinen halu, ihminen haluaa jotain koska toisella on se, tai tulla joksikin koska toinen on sitä: tila johon sekoittuu niin ihailua kuin vihamielisyyttä. Jos halun toteuttamisen mahdollisuudet ovat rajalliset (kuten esim. koska se toinen haluaa pitää omansa ja sitä ei riitä kaikille) seurauksena on kriisi, ja mahdollisesti yhteisölle turmiollinen kaikki-kaikkia-vastaan, mutta kriisi ratkaistaan valitsemalla enemmän tai vähemmän satunnaisesti joku yksilö syntipukiksi, jota vastaan kaikki muut kääntyvät (fyysisellä väkivallalla, yhteisöstä karkottamisella jne). Ja kun näin yhteisön jänniteet on laukaistu kuin ihmeen kautta (koska varsinaisesti tämä prosessi tapahtuu tiedostamatta), syntipukkiin liitetään ainakin jälkeenpäin myös pyhiä ominaisuuksia...

Alunperin Girard kiinnitti huomiota mimeettisen halun ilmenemiseen kirjallisuustutkimuksessa, mutta tämän alkuhavainnon perusteella alkoi perehtyä antropologiaan: saattoi pohtia missä asemassa mimeettinen väkivalta on ollut ylipäänsä ihmisyhteisöjen ja kulttuurin muodostumisessa, mutta erityisesti huomiota saivat varhainen uskonnollisuus, uhrijärjestelmät ja muut tavat kontrolloida tätä väkivaltaa.
 
Ja kuten sanottu, yhteisöt ja yksilöt eivät yleensä ole tietoisia tämän väkivallan harjoittamisesta, mutta sen merkkejä on kuitenkin helppo löytää: Girard viittailee Raamattuun, kuningas Oidipukseen, Shakespeareen, Dostojevskiin, ja toki myös tarinoiden ulkopuolelle: näin joulun alla sopivasti yhdessä tämän kirjan esseessä käsitellään lahjojen antamista ja saamista ja siihen liittyviä jännitteitä ja stressiä (no, kun lahjojen tarkoituksena on purkaa mimeettisiä kriisejä ja käsitellä naamioidusti uhrimenoja jotka korvaavat lynkkaamisen tarpeen, niin ei mikään ihme että tulee stressiä), ja joku aika sitten puolivakavissani heitin idean josko pahuudessa rypevien skandinaavidekkarien nykyisessä suosiossa olisi kyse yhteisön tarpeesta syntipukkimekanismille (saati sitten sekalaisissa uutisissa joita näen). Keskeisen teeman parista ulotutaan myös muualle, uhrijärjestelmistä siirrytään sujuvasti pohtimaan etnosentrismiä jne.

Sen verran laajasti alkaa havaintoja ja niiden tulkintoja muodostua että alkaa jo epäilyttää onko jotain pielessä kun joku teoria alkaa selittää jo liian hyvin asioita...mutta kiinnostuneena jatkan maailman tarkkailua. Ja ainakin tässä kirjassa Girard onnistuu myös esittämään asiansa selvästi ja viihdyttävästikin, pitää varmastikin jatkaa tuotantoonsa tutustumista.

Koska tämä teos oli myös paraikaa tekemässäni etiikan kurssissa tyrkyllä kirjalistassa, otan Helmet-haasteesta kohdan 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa (ehkä vähän kaukaa haettu, mutta kun viimeisiä kohtia haasteessa täytetään...)

4 kommenttia:

  1. Hienoa, kun assosiaatioiden mopo alkaa keulia eri suuntiin! Mielleyhtymät kulkevat Gävlen poltetusta olkipukista Auschwitziin. Nyt on erityisen hyvät olosuhteet mimeettiselle väkivallalle. Täytyy ehdottomasti tarttua Girardin teoksiin.

    Tuo huomio pohjoismaisen rikoskirjallisuuden mimeettiseen luonteeseen oli myös arvokas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä vedetään kuitenkin niin perustavalla tasolla ihmisen sivilisaatiossa että assosiaatioita ja havaintoja tosiaan löytyy monesta suunnasta...

      Muutama kuukausi sitten en muista ikinä kuulleenikaan Girardista, mutta on pari kirjaansa näköjään suomennettu, ja joitain muitakin pitää lähteä kärkkymään (saa sitten nähdä miten lukeminen sujuu, tämä kirja oli hyvin selkeää luettavaa mutta olen nähnyt kanssa joitain sitaatteja jossa kirjoitetaan aika sakeaa "intellektuelliranskaa")

      Poista
  2. Tuli vielä mieleen tuosta kirjan kansikuvasta, että se on naismaalarin tekemä. Veikkasin Artemisia Gentilleschiä ja toden totta Judit ja Holofernes on hänen teoksensa. Kuvassa naiset ovat aktiisia toimijoita, eivätkä kadu tekemäänsä toisin kuin vaikkapa Caravaggion vastaavassa maalauksessa.

    Kansikuva toi mieleen myös toisenlaisen verimaalauksen, nimittäin Jan Vermeerin Pyhä Praxedis pesemässä marttyyrien ruumiita. Pääsisipä vielä käymään Santa Prassedessä!

    Siunattua joulua sinulle Gregorius ja kiitos kiintoisista postauksista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kansikuva on kyllä vaikuttava, tekijä ei ollut tuttu (ja ennen kuin huomasin nimen, arvelin Caravaggioksi) mutta kävin hieman katsomassa lisätietoja taiteilijasta...Artemisia Gentilleschiä näytti Juudit kiinnostavan, ja muitakin Raamatun naisia oli tuotannossaan.

      Hyvää joulua myös sinulle!

      Poista