Pirjo Kotamäki - Villit linnut olkapäillä

Pari vuotta sitten luin Pirjo Kotamäen säeromaanin Paavo Ruotsalaisesta, ja huomasin tuotannossa muitakin kiinnostavan oloisia nimikkeitä, runoteoksia huomattavien henkilöiden elämästä...nyt sitten vuoroon tämä muutaman vuoden takainen teos, kun vietetään Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, 800 vuotta taivaallisesta syntymäpäivästä. 

Vaan mikäköhän kategoria tähän pätee: lähestyin teosta ensin samassa säeromaanin tai eeppisen runouden hengessä kuin tuota Petäjäistä leipää, mutta sellaisena tämä tuntuu työläämmältä. Vaikka yksittäiset runot muodostavatkin syklin joka seuraa Franciscuksen elämän vaiheita, niin kerronnallisuus on aika väljää ja ajoin hämärääkin: kun itse tunsin Franciscuksen vaiheet ja aimo joukon myös tähän liittyviä legendoja niin hahmotin viittaukset, mutta jos päähenkilö ei ole niin tuttu, niin tämä kerronnallinen puoli taitaa mennä helposti ohi. Ennemmin kuin epiikkaa, kyseessä on juurikin Franciscuksen elämästä inspiroitunut runosarja (jossa toki hyödynnetään roolirunouden keinoja, äänessä ovat niin Franciscus itse kuin jotkut läheisensä).

Ja tietysti Franciscus itse on runoileva mystikko, ja erityisesti luonnosta mystistä kokemusta ammentava, mikä ei narratiivisesti helpota, mutta lyyrisesti toki tarjoaa paljon mahdollisuuksia väkevälle ilmaisulle, ja tätä Kotamäki hyödyntääkin. Ja vaikka luontosuhde onkin paljon esillä, niin perinteistä luontorunoa tämä ei ole, niin päähenkilö kuin kirjailija ovat avoimen tietoisia jumalallisesta läsnäolosta koko luomakunnassa...ja kun kyseessä ovat roolirunot, niin näkökulmahenkilön omakin olemassaolo on tavallista vahvemmin mukana, joten kuvauksessa tulee nimenomaan suhde luontoon luomakuntana, jossa on itse osana, kuin luonnonilmiöt sinänsä.  

Odotin enemmän säeromaanimaista kerronnallisuutta kuin sain, mutta otan tämän sitten lyyrisempänä ja mystisempänä tekstinä, jonka meditaatioihin lienee syytä itsekin palata mietiskelemään.

Laulukaskaan kevyt ruumis kämmenelläni.
Se lohduttaa minua.

Riivaajat tulivat ruumiini läpi,
ne tulivat ja kävivät kimppuuni yöllä, kun olin unessani,

silitän kaskasta sydämeni tahdissa, 
rukoilen yhä,
rytmi on oikea,

se alkoi laulaa hieman käheällä äänellään,
sen mielestä olin viikunapuu:
tunsin sen värähdykset kämmenelläni,
poimin ääntä sormenpäilläni,
ne kiihdytti värinää,
se lauloi ja sitä mukaa
sieluni rauhoittui,
ruumiini pääsi lepoon,
silitän yhä sen kevyttä kehystä ja se
laulaa omaa olemassaoloaan,
taivaallista keveyttä. 

Pirjo Kotamäki - Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa

Huomasin tämän Pirjo Kotamäen kirjan kirjamessuilla, jossa oli näytillä tämänkertaiset Vuoden kristillinen kirja -palkintoehdokkaat: Paavo Ruotsalaisen elämäkerta säeromaanina. Olen Ukko-Paavon omia (saneltuja) Kirjeitä aikoinaan lukenut ja niistä välittyi kiinnostava henkilö, joten tämä kirjakin kiinnosti sen verran että liityin kirjaston lyhyeen varausjonoon. Pari päivää myöhemmin kirja voitti kyseisen palkinnon, joten jonoonkin ilmestyi muutama kymmenen varausta lisää...

Säeromaaneja en ole tainnut aiemmin lukea, mutta eeppinen runous on toki tuttua ja arvostettua, joten samalla asialla ollaan. Tyyli tosin on modernimpaa, mitallisuutta ei harrasteta vaikka lausutuiksi monet pätkät yhä sopisivat, mukaan päätyy pitkiäkin sitaatteja lehtikirjoituksista yms. ja samoin roolirunoa hyödynnetään: näkökulma on joskus kaikkitietävän kertojan, joskus Paavon, mutta muidenkin äänillä puhutaan. 

Ja sopiihan tämä formaatti hyvin elämäkertaan: elämän vaiheet käydään läpi yhden sivun fragmentteina, jossa miellyttävästi tulevat esiin perusasiat elämästä, keskeisiä legendoja ja hieman myös laajempaa taustaa aikakaudesta, jossa nälkä oli usein vieraanamme ja valtiollinen sensuuri suhtautui epäluuloisesti nopeasti leviäviin kansanliikkeisiin. Helppoa ei ollut Paavon elämä, eikä Paavokaan kyllä ollut helppo ihminen.

Jälkimmäinen piirre kyllä minua viehättikin niissä Kirjeissään: Paavo oli kärkevä, suorasukainen, jyrkästi provokatiivinenkin, ja tällä tyylillä kyllä herättelee ravistellen lukijaansa ja kuulijaansa sen kompleksisen mysteerin, joka on pelastus, ääreen. Tuleeko tämä elämäkerrassa läpi vai mennäänkö siloitellen myötäsukaan? No, ehkä vähän molempia: Paavon luonteenjyrkkyys ja sen vaikutukset itseen ja lähimmäisiin tulee esiin, ja parhaimmillaan myös välittyy suoraan esitetyssä tekstissä, ja näin Bernanos'n, Mauriacin, O'Connorin ja muiden lukijana olisin kyllä voinut ottaa sitä enemmänkin. 

(Jätän tässä kohtaa ääneen pohtimatta kuinka lähellä Paavon pelastusteologia on predestinaatiota, jos eletyn elämän merkityksellisyden huomioiminen on omavanhurskautta, ja kaikki armo kokonaisuudessaan tulee Jumalalta.)

Kiinnostava teos, hyvä tutustuminen kohteeseensa, ja jäi kiinnostamaan millaisia ne muut Kotamäen vastaavat runoelmat Franciscus Assisilaisesta, Vadstenan Birgitasta ja Helena Konttisesta ovat.

Siellä piileskelen,
omassa nurkassani, omalla luvallani
olen pimeään pirttiin mennyt,
siellä kulunut puhki,
myönnän: olen kahlinnut itseni maallisen menon hyrinään,
ihmisten hyväksyntään, mitä markkinoilla puhutaan.

En ole toista ääntä kuunnellut,
en etsinyt vapahdusta Vapahtajaltani,
olen itse yrittänyt ansani ratkoa,
riippakiveni,
kivitykseni,
mitä käräjillä sanottiin, mitä markkinoilla remuttiin,
mitä napsuja otinkaan, montako papinryyppyä ja
ihan selkosella olin, napaani myöten erämaassa,
kännissä kuin käki maatapanon aikaan,
sen myönnän tässä hännystakkiini nuokahtaneena,
kaulus kaulaan takertuneena -

Ja pärevalkea näyttää karkeuteni,
piirtää hiilloksella sieluni näkyviin,
joten laittakaa vain sinne kirkonpallille, kolmannelle portaalle,
laittakaa mustaan penkkiin, häpeän pallille kärsimään:
siellä minä olen aina ollut ja sinne jäävä.

Vapahtajalleni minä puhun, en lymyä.
Joten tulkaa esiin te paremmat kristityt kaikkine neuvoinenne,
mutta kuorikaa ensin tuo kultainen varustus kasvoiltanne,
pyhyytenne,
riisukaa hymynne, älkää paetko!