Pari vuotta sitten luin Pirjo Kotamäen säeromaanin Paavo Ruotsalaisesta, ja huomasin tuotannossa muitakin kiinnostavan oloisia nimikkeitä, runoteoksia huomattavien henkilöiden elämästä...nyt sitten vuoroon tämä muutaman vuoden takainen teos, kun vietetään Franciscus Assisilaisen juhlavuotta, 800 vuotta taivaallisesta syntymäpäivästä.
Vaan mikäköhän kategoria tähän pätee: lähestyin teosta ensin samassa säeromaanin tai eeppisen runouden hengessä kuin tuota Petäjäistä leipää, mutta sellaisena tämä tuntuu työläämmältä. Vaikka yksittäiset runot muodostavatkin syklin joka seuraa Franciscuksen elämän vaiheita, niin kerronnallisuus on aika väljää ja ajoin hämärääkin: kun itse tunsin Franciscuksen vaiheet ja aimo joukon myös tähän liittyviä legendoja niin hahmotin viittaukset, mutta jos päähenkilö ei ole niin tuttu, niin tämä kerronnallinen puoli taitaa mennä helposti ohi. Ennemmin kuin epiikkaa, kyseessä on juurikin Franciscuksen elämästä inspiroitunut runosarja (jossa toki hyödynnetään roolirunouden keinoja, äänessä ovat niin Franciscus itse kuin jotkut läheisensä).
Ja tietysti Franciscus itse on runoileva mystikko, ja erityisesti luonnosta mystistä kokemusta ammentava, mikä ei narratiivisesti helpota, mutta lyyrisesti toki tarjoaa paljon mahdollisuuksia väkevälle ilmaisulle, ja tätä Kotamäki hyödyntääkin. Ja vaikka luontosuhde onkin paljon esillä, niin perinteistä luontorunoa tämä ei ole, niin päähenkilö kuin kirjailija ovat avoimen tietoisia jumalallisesta läsnäolosta koko luomakunnassa...ja kun kyseessä ovat roolirunot, niin näkökulmahenkilön omakin olemassaolo on tavallista vahvemmin mukana, joten kuvauksessa tulee nimenomaan suhde luontoon luomakuntana, jossa on itse osana, kuin luonnonilmiöt sinänsä.
Odotin enemmän säeromaanimaista kerronnallisuutta kuin sain, mutta otan tämän sitten lyyrisempänä ja mystisempänä tekstinä, jonka meditaatioihin lienee syytä itsekin palata mietiskelemään.
Laulukaskaan kevyt ruumis kämmenelläni.
Se lohduttaa minua.
Riivaajat tulivat ruumiini läpi,
ne tulivat ja kävivät kimppuuni yöllä, kun olin unessani,
silitän kaskasta sydämeni tahdissa,
rukoilen yhä,
rytmi on oikea,
se alkoi laulaa hieman käheällä äänellään,
sen mielestä olin viikunapuu:
tunsin sen värähdykset kämmenelläni,
poimin ääntä sormenpäilläni,
ne kiihdytti värinää,
se lauloi ja sitä mukaa
sieluni rauhoittui,
ruumiini pääsi lepoon,
silitän yhä sen kevyttä kehystä ja se
laulaa omaa olemassaoloaan,
taivaallista keveyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti