4.7.2022

Zep - Un bruit étrange et beau (outo ja kaunis meteli)

 
Sveitsiläinen sarjakuvapiirtäjä Philippe Chappuis, joka tunnetaan paremmin nimimerkillä Zep, nousi maineeseen vuosituhannen vaihteessa räävittömällä lastensarjakuvalla Titeuf. Ranskankielisillä markkinoilla se oli suurmenestys, ja käännöksiä on ollut runsaasti myös muualla, joskin ilmeisesti hieman vaihtelevalla menestyksellä: suomeksi tuli muutama albumi, muttei kai ikinä varsinaisesti suursuosikiksi noussut, ja esim. Yhdysvalloissa sarjaa pidettiin yleensä liiankin rankkana ja räävittömänä (vaikka samalla myönnettiin että sarjan lapset käyttäytyivät aika lailla niin kuin lapset käyttäytyvät, mutta fiktioon se ei ole sopivaa).
 
Titeufin seuraksi on tullut pari muutakin lastensarjaa, sekä myös aikuisemmalle väestönosalle karikatyyrista huumorisarjakuvaa blogeissa ja lehdissä, mutta hieman odottamatta 2010-luvulla Zep alkoi tehdä myös realistisella tyylillä sarjakuvaromaaneja. Ja vieläpä hyvin.
Ensimmäinen, Une histoire d'hommes, sopi aiheeltaan tunnetulle rock-entusiastille, lupaava bändi hajosi menestyksen kynnyksellä ja 15 vuotta myöhemmin bändin jäsenet kokoontuvat yhteen, kukin oli elänyt elämäänsä omalla tavallaan ja menneisyydessäkin oli vielä kaiveltavaa...

Mutta tämä toinen, Un bruit étrange et beau, oli aihevalinnaltaan hyvinkin yllättävä. Dom Marcus, alias William on 25-vuotiaana mennyt kartusiaaniluostariin, sääntökuntaan, jossa korostuu yksinäinen kontemplaatio hiljaisuudessa, irtaantuneena maailman hälystä...kunnes tulee ilmoitus, että rikas täti (joka jyrkästi vastusti Williamin kutsumusta) on muistanut tätä testamentissa, vaatimuksena että tämän pitää henkilökohtaisesti olla läsnä testamentin luennassa...ja kun luostarin eteläkäytävän katto kaipaa korjausta, niin William lähtee ulkomaailmaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen.
 
Ja matkalla täytyy tietysti kohdata uudestaan maailman häly, äänet, nähtävät, hajut, maut...ja muistot, ja pohdinnat mitä on tehnyt ja miksi. Saatava perintö osoittaa tädin omalaatuista huumorintajua ja että ei ole muuttanut mieltään (epäilemättä varsin arvokas Modiglianin alastonmaalaus "että sinulla olisi kuitenkin nainen" (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin)), ja toisaalta, menomatkalla junassa alkaa keskustelu nuorehkon naisen kanssa, jolle on luvattu vain muutama kuukausi elinaikaa...

Olen ajoittain valitellut, että kristillisestä perinteestä ammentavaa sarjakuvaa tehdään lähinnä opettamaan lapsille asioita, ja lopputulos ei ainakaan aikuiselle lukijalle ole kovinkaan antoisa (eikä sarjakuvakerronnallisesti usein kovinkaan ansiokasta), missä on sarjakuvalliset vastineet vaikkapa O'Connorille, Bernanos'lle, Mauriacille, Andresille, Lagerkvistille, Chestertonille...no, Zep onnistuu vastaamaan tähän toiveeseen.
Albumi on vaikuttava meditaatio suurista aiheista pienillä elämillä esitettynä: kahdesta maailmasta, hiljaisesta ja aistien kyllästämästä, elämästä, kuolemasta, valinnoista, uskosta ja etsinnästä...ja se on nimenomaan meditaatio, joka jättää paljon avoimeksi ja suhtautuu elämän mysteereihin nimenomaan mysteereinä.
Joitain kompromisseja realismin suhteen tarinassa tunnuttiin tekevän (26 vuoden poissaolon jälkeen totutaan yllättävän sujuvasti miten asiat toimivat juna-aseman lippuautomaateista lähtien, tästä puolesta joku muu olisi ehkä yrittänyt repiä slapstick-huumoria, Zep ei ja hyvä niin), joitain toisia ehkä joku pitäisi epärealistisina mutta itse en olisi siitä niinkään varma (William heittäytyy tekemään joitain asioita aika impulsiivisesti, mutta toisaalta se on myös avoimuutta, luottamusta johdatukseen...ja ehkä vähän myös aistihumalaa).
   
Kaikin puolin erinomaisen suositeltava teos, ja ilahduttavasti tekijä lunastaa niitä lupauksia, joita jo varhain tullut menestys asetti...lukekaa. (Joudutte ehkä tekemään sen alkukielellä, en odota että tätä julkaistaisiin suomeksi). Minä taas etsin luettavaksi lisää Zepin aikuistuotantoa.
Kustantamon sivulta löytyy ensimmäisiä sivuja.
 
Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kartusiaaniluostari ei ehkä ole kimppakämpistä tyypillisin mutta...)

"La mort m'a fait si peur, ce jour-là, que j'ai voulu croire en un Dieu plus fort qu'elle. Et j'ai fini par choisir une vie voisine de la mort. Pour m'habituer."

1.7.2022

Kevään luetut

Huhti-kesäkuussa tuli luettua seuraavia kirjoja.
 
Anonyymi - La passion du Christ
Muriel Spark - The Hothouse by the East River
Shusaku Endo - Verraton hölmö
Agota Kristof - Le grand cahier
Hannele Huovi - Gepardi katsoo peiliin
Arthur Conan Doyle - A Study in Scarlet & The Sign of Four
Christian Denis - Et si ça vous arrivait ?
Robert B. Parker - Paper Doll
Naguib Mahfouz - Miramar
Gabrielle Basset d'Auriac - La cellule fleurie
Scholastique Mukasonga - Ce que murmurent les collines
Elizabeth Taylor - A View of the Harbour

Les Désobeissants - Désobeir par le rire
Dhuoda - Manuel pour mon fils
Ruwen Ogien - La liberté d'offenser
Addy Pross - What Is Life? How Chemistry Becomes Biology
Erasmus - Praise of Folly
Timothy Radcliffe - Alive in God
Anne-Marie Delcombre - Mahomet: la parole d'Allah
Louis-Marie Chauvet - Les sacrements
Jean-Pierre Charlier - Comprendre l'Apocalypse 1&2
Georges Jean - Voyages en Utopie
Ignacio Ramonet - Median tyrannia
Michel Fédou - Les religions selon la foi chrétienne
 
Tietopuolta jäi enemmän bloggaamatta, ja tuossa ne kirjat jotka luin suunnilleen kokonaan (osittaisia, selailtuja tai yksittäisiä artikkeleja tai lukuja tuli sitten lisää), osa suoraan opintoihin ja osa muuten vaan huviksi ja hyödyksi.
 
Helmet-haaste etenee suunnilleen aikataulussa, luettuja kirjoja siinä on 30 (lukuhaaste-sivulla yksi on merkkaamatta, koska en ole lukenut vielä toista saman perheen kirjailijan kirjaa, vaikka se lukupinossa odottaa). Ja dekkariviikolle osallistuin kolmen kirjan voimin.

Klassikkohaaste on tulossa heinäkuun lopulla, en ole vielä luettavaa kirjaa valinnut mutta toki siihen parikin hyvää ehdokasta on jo tarjolla...Naistenviikollekin varmaan tulee ainakin joku reagointi, vielä en tiedä mikä ja kuinka suuri (viime vuonna listasin lukemista odottavia kirjoja, ja kahdestatoista kirjasta olen lukenut nyt vuoden aikana kymmenen).


mies nainen x
englanti 144 133 1 278
suomi 91 57
148
ranska 93 35 2 130
saksa 49 13
62
japani 45 13
58
italia 46 2
48
venäjä 29 7 1 37
ruotsi 24 12
36
espanja 12 7 1 20
norja 12 5
17
tsekki 15 2
17
unkari 8 2 1 11
arabia 8 2 1 11
viro 8 2
10
tanska 7 2
9
puola 5 4
9
islanti 3 1 1 5
kiina 3 2
5
muu

5 5
portugali 2 2
4
serbo-kroatia 3 1
4
hollanti 1 3
4
kreikka 3
1 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
persia 2 1
3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
turkki 1

1
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

625 313 17 955
 

29.6.2022

Elizabeth Taylor - A View of the Harbour


Voi hyvä tavaton tätä kirjaa.
 
Olen muutaman Elizabeth Taylorin (yhä vaan, englantilainen kirjailija, ei samanniminen amerikkalainen näyttelijä) kirjan lukenut, ja jo aiemmin lukemissani kirjoissa ollaan asetuttu juurevasti surumielisen tapakomedian piiriin: hillityn arkipäiväisyyden nyansseja tarkkailemalla kuvaillaan viiltävästi ihmissuhteiden verkostoja ja luonteita, ja Taylorilla arkipäiväisyys on tavallistakin hillitympää (ja samalla sen seassa ui kuitenkin absurdeja sattumia) ja erityisenä huomion aiheena on tavallisen elämän suunnaton pateettisuus. 
Tällä kertaa tehdään tämä vieläpä ensemble-kokoonpanolla, lukuisilla henkilöillä joista kukaan ei varsinaisesti ole päähenkilö...

Tapahtumapaikkana on jossain Englannin rannikolla sijaitseva pieni kalastajakaupunki, ja tapahtuma-aikana 40-luvun loppu: ohimennen sulkeiden sisällä mainitaan "there had been a war on" eikä siitä sen enempää, vaikka toki sen välillisiä vaikutuksia näkyy yhä...kaupunki on ollut joskus aiemmin turistien suosima vierailukohde, mutta jäämässä yhä enemmän ja enemmän syrjään jo ennenkin sitä sotaa, maisema kaupungissa toki on mutta muuten nyt kaikki on jo niin kovin nuhjuista...

Ja kirjan henkilöitä on tosiaan useita, ja alussa täytyi olla aika tarkkana että pysyi kärryillä kuka on kuka ja missä yhteydessä kehen, varsinkin kun niin monta henkilöä leimaa valtava yksinäisyys, jota kaikki käsittelevät omin tavoin, kuka paremmin kuka huonommin...ja tietysti kun pikkukaupungista puhutaan, niin tietysti kaikki ovat toistensa silmien alla, tässä kirjassa katsellaan paljon eikä vain kauniita maisemia (kirjan nimi, tietysti, on harkittu ja tarkoituksenmukainen).
 
"Who was in to-night, Iris?" Mrs Bracey asked at last.
"No one much," said Iris, standing before the mirror and rolling her hair. She spoke indistinctly, a row of hairpins between her lips. She did not mean to be unkind to her mother, but in her mind Laurence olivier kept opening the saloon door and coming into the bar. As soon as he approached Iris and began to speak, he grew hazy and dissolved, for she herself could not think of anything for him to say to her. Just then Maisie brought in the cocoa.
 
Sitten edellisten Taylorien olen lukenut pari kirjaa Ivy Compton-Burnettilta (kirjailijat olivat ystäviä) ja nyt kun olen, niin huomaan kyllä tämän vaikutuksen Taylorin tavassa kirjoittaa dialogia, usein muodollisen banaalin ja hieman absurdin tuntuista, joka on kuitenkin täynnä kerrostumia, nyansseja, vihjailuja, klaustrofobisuuteen saakka. Compton-Burnettilla tuo on idiosynkraattisen sakeaa ja lukeminen suorastaan vaativaa, Taylor laimentaa sitä hieman helpommin sulavammaksi ja keveämmäksi ja siirtää vihjeitä ja nyansseja kerrontaan dialogin sijaan, mutta samaa ainesta näissä kuitenkin on. 

Mietitytti myös yksi kirjan henkilöistä, kirjailija Beth...usein jos kirjassa on kirjailija-hahmo niin tätä alkaa lukea helposti kirjailijan omakuvana (ja hei, nimi on Beth): tässä tapauksessa kuva ei ole ihannoitu, pikemminkin julman pisteliäs, ankarin piikittely on kohdistettu itseen (okei, wannabe-taidemaalari Bertram oli aika kauhea myös)

Kirjan alkupuoli on suorastaan huikea kuvakudos arkipäiväisyyden takaa pilkistävää ahdistusta, pateettisuutta ja säälittävyyttä, kerrottu kuitenkin hienovaraisesti, hillitysti ja jopa tietyllä keveydellä ja huumorilla. Jälkimmäinen puolisko ei ihan täytä alun lupauksia vaan siirtyy askeleen tavanomaisemmaksi, ensemblestä pari kolme henkilöä siirtyy liikaa sivuun ja Taylor innostuu hieman liikaa kirjoittamaan, herraparatkoon, juonta, joillekin henkilöille tapahtuu asioita joista syntyy melkeinpä tarinan kaaria. 
Muttei nyt liikaa kuitenkaan, ja lopputulos on silti huippua: melankolisuudesta ja havainnoinnin tarkkuudesta ja selkeydestä ei tingitä, ja silti kerronta on eleganttia, hallittua, miellyttävää lukea. 

Kirjaluotsi-Tiina on lukenut muutaman muun Elizabeth Taylorin kirjan. Ja haluaa lukea tämän.
Ja Sarah Waters on kirjoittanut tähän esipuheen, samoin kuin joihinkin muihinkin Taylor-uusintapainoksiin, siis fanitusta ilmassa...

Helmet-haasteessa voisin laittaa vaikka kohtaan 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (tai no rikotaan ja rikotaan, käyttäessä nekin kuluvat, käyvät nuhjuisiksi ja säröjä ilmestyy kuin itsestään)

Lily Wilson got through the evening in one way and another, writing a letter to her brother in Canada, doing a little knitting, making herself a cup of cocoa. At nine she went to bed, lying down with a sense of achievement that another day was gone, that there was one day less to be lived through. She lay there a long time without moving; but she couldn't sleep.

24.6.2022

Scholastique Mukasonga - Ce que murmurent les collines (mitä kukkulat kuiskivat)

 

Ruandalaiselta, ranskaksi kirjoittavalta Scholastique Mukasongalta, on näkynyt kirjakaupassa useampikin kirja, ja omaan tapaani suosin tutustumisessa novellikokoelmia, siispä tämä kuuden novellin kokoelma on ensitutustumiseni kirjailijaan. 

Faktan ja fiktion rajat venyvät, eikä näin ilman ulkopuolisia lähteitä olisi helppoa yrittää arvailla mikä kuuluu mihinkin: ainakin muutama novelleista ammentaa suoraan (ja nimiltä mainiten) kirjailijan omasta lapsuudesta, pari taas viittailee vahvasti olevansa fiktiivisiä tarinoita, ja tietysti niistä omaelämäkerrallisistakin voi jäädä pohtimaan kuinka paljon on dokumentaarista ja kuinka paljon fiktiota...
Joka tapauksessa kaikissa on vahvasti esillä varsin jokapäiväinen elämä, ja suuressa osassa, usein keskeisenä, on suullinen perinne, historia muistettuna ja kerrottuna (siitä kirjan nimikin).
 
Ensimmmäinen novelli kääntyy omien muistojen ohella historialliseksi esseeksi Rukarara-joesta, jonka varrella kirjailija syntyi, ja joka nauttii laajempaakin maantieteellistä ja historiallista mielenkiintoa, koska sen alkulähde on samalla kaukaisin Niilin lähde...
Eniten minua viehättivät kaksi viimeistä novellia, Malheur (onnettomuus), jossa kukkulan naiset kokoontuvat yhteen pohtimaan miksi naapuruston yhtä naista tuntuu vainoavan erityisen suuri epäonni ja mitä se merkitsee kaikille, ja Un pygmée à l'école (pygmi koulussa), jossa kertojan koululuokkaan tulee poikkeuksellinen oppilas.

Arkiseen elämään limittyy toki osaksi myös kolonialismikin, ulkopuolelta tulevana ja kovin ambivalenttina. Ja tämä on ilmeisesti ensimmäinen kirjailijan teos, jossa ei suoraan käsitellä 1990-luvun kansanmurhaa (vaikkei se tietenkään tyhjästä tullut, tutsien ja hutujen väliset suhteet ovat olleet ongelmallisia pitkään muista kansoista puhumattakaan). 
Kiinnostava teos kuitenkin, ehkä muutakin pitää kirjailijalta lukea.

"Nos enfants imitent tout ce que font les Blancs. A l'école, les moniteurs leur font lire, même aux filles, des contes des Blancs et vous savez ce qu'on raconte dans les contes des Blancs : que les garçons choisissent leurs éouses sans que leur parents aient quelque chose à dire et que les filles choisissent les garçons qu'elles veulent éouser sans demander l'accord de leur tante paternelle. Ils prétendent qu'ils n'y peuvent rien, que leurs enfants sont malades, qu'il n'y a pas de remèdes. La maladie, ils l'appellent l'amour à ce qu'il paraît. "C'est normal : c'est l'amour", disent les parents des enfants blancs. Et nous, les mères rwandaises, nous n'aurions rien à dire ? Et la famille dans tout ça ? Et notre lignage dans tout ça ? Et les vaches dans tout ça ? Peut-il y avoir un mariage si la tante paternelle ne lui a pas donné sa bénédiction ?"

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön, tutsit ovat määrällinen vähemmistö Ruandassa...
Margit on lukenut kirjailijalta romaanin Notre-Dame du Nil.

21.6.2022

Gabrielle Basset d'Auriac - La cellule fleurie (kammio kukkii)

 
Hämäriä löytöjä kirjaston nurkista: ranskaksi ei runoja tule juuri luettua, kun ne toimivat usein sellaisessa kielen rekisterissä, josta saatava nautinto on minun kielitaidollani yhä ehkä hieman puutteellinen, mutta tässä näytti ensisilmäyksellä olevan sen verran selkeää ilmaisua, että tästä varmaan saisi hyvin kiinni...
 
Kovin paljoa kirjailijasta ei löytynyt tietoa: on kirjoittanut jonkin verran proosaa, jonkin verran runoutta, ja vetäytyi maailmasta kammion yksinäisyyteen kontemplaatioon 20-luvun alussa Algeriassa, miltä ajalta ovat myös tämän kirjan runot. Sen tarkemmin en sitten tiedä, elikö erakkona, jonkun luostarin tai muun yhteisön puitteissa vai miten (nimi ainakin säilyi maallisena, ei sisar __, joten luostarilupauksia ei ilmeisesti ollut antanut).

Niin, aihepiiri asettuu vakaasti kristilliseen mystiikkaan, ja erityisesti kontemplaatioon, yksinäisyyteen ja Jumalan läsnäoloon: kirjan nimikin toki korostaa mietiskelijän kammion hedelmällisyyttä, vaikka maallisin silmin se näyttäisikin hiljaiselta ja yksinäiseltä...

Kirjassa tehdään sinänsä jännä jaottelu "poèmes" ja "proses", nykynäkökulmasta tosin molemmat olisivat runoja: "poèmes" on mitallisia, riimiteltyjä, "proses" taas vapaalla mitalla kirjoitettuja.
Mutta vaikka normaalisti suhtaudunkin myönteisesti mitalliseen runouteen, niin tässä se on selvästi heikompi osio: runoilija puhuttelee Jumalaa ja kirjoittaa ekstaattisista kokemuksista, mutta ei lopulta sano oikeastaan mitään Jumalasta tai itsestään, vaan vain niistä ekstaattisista kokemuksista ja tunneliikkeistä. Ja tämäkin toteutetaan suurelta osin hyvin perinteisellä kuvastolla ja sanastolla, mukana on Raamattu-viitteistä ne ilmeisimmät ilmeisimmällä tavalla tulkittuina, ja muukin kuvailu on kovin kovin perinteistä ja ilmeistä. Tuntuu että ollaan siinä perinteisessä ongelmassa, että se, että jokin elämänkokemus on kirjoittajalle merkittävä, ei tarkoita, että kokemuksen merkittävyys välittyy lukijalle.
 
Vapaan mitan runot ovat kyllä parempia: niissä tuntuu vähemmän yrittäminen ja niiden luonnollisemmmissa tuokiokuvissa onnistutaan lopulta sanomaan enemmän...
En nyt niihinkään varsinaisesti ihastunut, joten ymmärrän kyllä että kirjailija on haipunut unohduksiin, mystisten kokemusten runoutta ovat jotkut muut tehneet paremmin, mutta on siellä jotain jonka voisi vaikka johonkin antologiaan laittaa.

Mutta siteeraankin tässä nyt sen yhden vähän kiinnostavamman mitallisen runon, koska sen tekemä rinnastus viehätti ja oli jossain määrin originelli:

La belle au bois dormant

Que j'ai longtemps dormi ! ... Dix ans, cent ans peut-être ?
Quel baiser a touché mes levres et mes yeux ?
Comme le jour est pur ! Qu'on ouvre la fenêtre !
Comme j'avais perdu le souvenir des cieux !

C'est vous, Prince ? C'est vous ? Pardonnez à mes larmes.
C'est si beau, c'est si doux de vivre et de vous voir !
Comment avez-vous pu venir ? Où sont vos armes
Et pourquoi m'aimez-vous ? Je voudrais tout savoir !

Pardonnez, Monseigneur, mes parures fanées :
Je dormais, je ne savais pas ... Ce n'est pas vous
Que mes voeux appelaient en mes folles années ;
Et maintenant je voudrais me mettre à genoux.

Comme vous vous taisez ! comme vous êtes grave !
Je voudrais m'en aller de ce palais fatal.
Emmenez-moi ! J'ai les pieds pris dans une entrave,
Mes membres sont pesants et mon coeur me fait mal !

Des buissons épineux ont blessé votre tête,
Et vos mains, oh ! vos mains sont couvertes de sang !
Ah ! maintenant je vous reconnais, je suis prête :
Me voici, me voici, Seigneur ... Allons-nous-en !

Koska nämä runot on kirjoitettu Algeriassa, otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. Ei ehkä ilmeisin valinta kyseiseen haastekohtaan, mutta kun se on yhä vapaana...

17.6.2022

Naguib Mahfouz - Miramar

 
Ja dekkariviikon jälkeen kirja, jossa myös kuolee yksi henkilöistä epämääräisissä olosuhteissa, mutta ei egyptiläisnobelisti Naguib Mahfouz varsinaisesti dekkareita kuitenkaan kirjoita.
 
Olen aiemmin jo lukenut muutaman suomentamattoman Mahfouzin kirjan, ja niistä pitänyt, joten jatketaan tällä romaanilla: edellisten tapaan luin englanniksi, mutta tämä on ilmestynyt myös suomeksi Keltaisessa kirjastossa. Ja olisi varmaan kannattanut lukea suomeksi, koska nettikommenttien perusteella siinä oli hyvin taustoittavat viitteet selittämässä kirjan tapahtuma-ajan poliittisia tilanteita...mitä tässä lukemassani versiossa ei ollut. 
Ja sanotaanko että Egyptin sisäpolitiikka 1960-luvulla ja sitä ennen ei ole kauhean tuttua, ja se on varsin merkittävässä osassa kirjaa (jotain pystyi toki päättelemään, että jonkinlainen sosialistinen vallankumous on päällä, mutta aika paljon puheita ja henkilöiden suhtautumisia asioihin jäi hieman epäselviksi...)
 
Ollaan siis Egyptissä, Aleksandriassa, jossa kreikkalaisperäinen leskirouva Mariana pyörittää pientä Miramar-pensionaattia, niin pientä ettei sitä olla vielä vallankumouksessa kansallistettu...
Ja pitempiaikaisiksi asukkaiksi asettuu kaksi vanhempaa miestä ja kolme nuorempaa, kaikki varsin erilaisia, niin yhteiskunnallisissa asemissa että luonteissa on eroja...niin, ja sitten on pensionaattiin palvelijaksi tuleva nuori nainen Zohra, joka kiinnittää toki Miramarin vieraiden huomion, ja lisää vastakkainasetteluja nuorempien miesten kesken (vanhempi Amer Wagdi taas suhtautuu Zohraan enemmän isällisesti...). Ja skismoja tulee, ja sitten tosiaan yksi kuolemakin.

Tapahtumasarja kuvataan neljän kertojan näkökulmasta, ensin vanhan Amerin ja sitten kolmen nuoren miehen toimesta: tapahtumasarja on sinänsä varsin selkeä ja kertomusten välillä ei ole Rashomon-henkisiä ristiriitoja, mutta toki kukin henkilö näkee ja tietää sellaista mitä muut eivät, ja suhtautuvat toisiinsa ja tapahtumiin hyvinkin eri lailla, ja lukijoille välittyy näin laajempi kuva tapahtuneesta ja ehkä yhteisöstä ja jopa Egyptin yhteiskunnallisesta tilanteesta laajemminkin.

Mahfouz on käyttänyt samaa ideaa, useaa kertojaa kuvaamassa samaa tapahtumasarjaa, muutenkin, ainakin aiemmin lukemassani Wedding Songissa, ja onhan tämä tosiaan mainio kerrontatapa, ja henkilöillä on hyvin omat äänensä: Amer on entinen lehtimies, joka on jotakuinkin sysätty eläkkeelle menneisyyden raakkina, ja etsii nyt vain rauhaa pohtia ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita, Hosny varakkaan perheen tyhjäntoimittaja, joka yhdistää itsetietoisen snobismin katkeraan kateellisuuteen, Mansour politiikkaan sotkeutunut introvertti intellektuelli, epävakaa ja petollinen, ja Sarhan köyhistä oloista noussut häikäilemätön opportunisti. 

Hieman mietitytti (enkä varmastikaan ole ainoa) että jos käytetään useita kertojia, miksi vain nämä, kun Miramarin yhteisöön kuuluu kuitenkin seitsemän henkilöä...ja kun Zohra on siinä määrin tapahtumien keskiössä, niin toisten huomion kohde kuin itsekin aktiivinen ja päättäväinen toimija, eikö tämän olisi pitänyt myös saada oma lukunsa omalla kertojaäänellä.
Ja toisaalta tuntuu että silloin tämä olisi ollut ihan eri kirja...Zohra tosiaan on tapahtumien keskipisteessä, ja jos olisi vielä kertoja, niin silloin tämä romaani olisi ollut Zohran tarina. Ja luulenpa että varsin moni lukija olisi tarttunut silloin liikaa tämän versioon, että näin oikeasti tapahtui, ja näin sivuuttanut muut kertojat. Oma haasteensa syntyisi myös siitä, että kaikki mukaan tulleet kertojat ovat varsin, no, epämiellyttäviä henkilöitä, eli kerrontadynamiikan mukaan vastaava negatiivisuus olisi pitänyt saada myös Zohralle, mutta muuten tapahtumissa tämä kuvataan hyvin positiivisesti ja positiivisena henkilönä...
Ehkä Zohran tarina olisi sekin ollut hyvä romaani, mutta ilmeisesti ei se, jonka Mahfouz halusi tässä kirjoittaa. Kirjan nimi on Miramar, ja se kuvaa yksittäisten henkilöiden sijaan lopulta enemmän yhteisöä, ja myös läpileikkausta ympäröivästä yhteiskunnasta (tuskin on sattumaa, että henkilöt ovat näin erilaisia, kuin sosiaalisia arkkityyppejä).
 
"It's not you! It's people's stupidity. These rigid barriers, these stinking facts! What can I do?"
"What can you do indeed?" she says, her eyes narrow with rage. "Turn me into a woman like the one from yesterday?"
"Zohra!" I say desperately. "If you loved me as much as I love you, you'd understand me better."
"I do love you," she says acidly. "It's a mistake I can't help."
"Love is stronger than everything. Everything."
"Everything except your problems," she says contemptuously.

 
Jos lähtisin laittamaan lukemiani Mahfouzin kirjoja paremmuusjärjestykseen, niin tämä ehkä jäisi viimeiseksi, mutta se kertoo enemmän kovasta vertailutasosta: tämänkin kirjan mielelläni luin, mutta ihan niin kovaa vaikutusta se ei tehnyt kuin muut...
Helmet-haasteessa otan kohdan 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa.
Pari bloggausta löytyi, Margit ja Mia.

11.6.2022

Robert B. Parker - Paper Doll

 
Hammettin, Chandlerin, Manchetten ja muutaman muun vaikutuksesta on ollut aikeita tutustua lisää keskeisiin hardboiled-dekkareihin: Robert B. Parker on mainittu yhdeksi hieman tuoreemmaksi lajin edustajaksi, ja täysin satunnaisesti valitsin luettavaksi tämän kirjan, näköjään kahdennenkymmenennen osan bostonilaisen yksityisetsivä Spenserin seikkailuja. Moni hahmo on ilmeisesti sarjan vakikalustoa, mutta dekkarina tämän kuitenkin hyvin luin ilman pohjatietoja.

Olivia Nelson, Bostonin seurapiireihin kuuluva hienostorouva on murhattu usealla vasaraniskulla päähän. Mutta koska Olivia on mitä ilmeisimmin täydellisen perheen täydellinen vaimo josta pitävät kaikki, poliisin tutkimuksissa näyttää vahvasti että kyseessä on ollut jonkun sekopään satunnainen väkivallanteko, ja syyllisen löytäminen vaikuttaa toivottomalta...mutta Olivian puoliso palkkaa Spenserin tutkimaan josko löytyisi jotain lisää.
Ja löytyyhän sitä ja lopulta harva asia on sitä miltä on näyttänyt...

Kirjoitustyyli on sellainen, että muita kovaksikeitettyjä dekkareita on selvästi luettu ja lajityypin piirteet on otettu käyttöön. Kerrontaa kuljetetaan paljon dialogilla, napakalla ja kovapintaisella, jota höystetään hieman naljailevalla huumorilla, muttei adverbeilla, ja dialogia rytmittävät vain ", I said" ", he said"...hieman rasittavuuteenkin asti, sanoisin että jos aikoo käyttää paljon dialogia niin silloin se pitää kirjoittaa niin, ettei kovin usein tarvitse tuoda esiin kumpi dialogin osapuoli sanoo minkäkin lauseen, sen pitäisi olla selvää.

Uhri samoin kuin sosiaaliset piirinsä sijoittuu ylempiin seurapiireihin, ja toisaalta aikaa vietetään kohtalaisen paljon Etelä-Carolinan pikkukaupungissa, jossa nähdään sitten toisia yhteiskuntaluokkia, niin sellainen "mean streets"-rappiourbaanius jää kirjasta kokonaan pois, ilmeisesti jossain toisissa kirjoissaan sitä olisi hieman enemmän...
 
Jännä piirre kirjoissa oli, että vaikka päähenkilö on yksityisetsivä, tämä tulee varsin hyvin toimeen poliisien kanssa, tekee paljon yhteistyötä ja poliisitkin ovat sympaattisia henkilöitä, jotka osaisivat työnsä jos budjettirajoitteet ja muut rasitteet eivät niin usein haittaisi. Tämä herätti huomiota, kun olin jo niin tottunut että hardboiled-dekkarien sankarit liikkuvat sujuvasti puolimaailmassa lain ja rikollisuuden välimaastossa, rajat ovat epäselviä ja kumpaankin suuntaan ulottuvat vihollisuudet ja liittolaisuudet ovat yhtä vaihtuvia ja epäluotettavia. 

Ja tavallaan tuo leimasi koko kirjaa muutenkin: tämä oli näppärä viihdepaketti, jonka juoni oli sopivan kimurantti mutta sujuva, kerronta viihdytti ja tarina edustaa miellyttävästi järjestäytynyttä kosmosta, joka hetkellisestä häiriöstään huolimatta palaa onnellisuuden tilaan: poissa on Hammettin synkeä kyynisyys tai Chandlerin melankolinen romanttisuus. Oikeastaan kun kirjan itsetietoisia hardboiled-genrepiirteitä hieman raaputtaa, tämä paljastuukin Hercule Poirot -dekkariksi. Mikä ei välttämättä ole huono asia, muttei sitä mitä tilasin. 


Tämä on kolmas kirja keskitettynä dekkariviikolle, nyt palaan taas satunnaisemmaksi dekkarilukijaksi. 
Ja tällä kirjalla otan Helmet-haasteessa kohdan 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

8.6.2022

Christian Denis - Et si ça vous arrivait ? (Ja jos se sattuisi sinulle?)

 
Olin napannut tämän kirjan aika satunnaisesti, tekijä Christian Denis ei ollut tuttu mutta näytti olevan suht lyhyt jännäri...joten lisää luettavaa dekkariviikolle.

Alkukoukku on omalla tavallaan hauska: päähenkilömme Camillella, ei-enää-niin-nuorella aika tavallisen näköisellä naisella on ollut haku päällä mutta huonolla menestyksellä, ja nyt alkaa kyynistyminen iskeä. Tosin sarkastista luonnetta on löytynyt jo nuoresta asti.
Viikonloppujen hupina on ollut entistä enemmän osallistua kaikenlaisiin lehdissä ja netissä löytyviin kilpailuihin, visailuihin yms, ja onhan tavarapalkintoja ja muuta jo tullut...ja eräs ilta sattuu netistä löytymään kisa jossa palkintona on mies. Homma vaikuttaa absurdilta huijaukselta, mutta toisaalta niin kiinnostavalta idealta, että Camille nyt kuitenkin laittoi ilmoittautumisen (ja shekin) vetämään...

Ja jonkin ajan päästä asuntoon ilmestyykin nuorempi ja hyvin komea Fabrice ilmoittamaan Camillen voitosta. Ai niin, ja voittoa ei voi palauttaa, ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyvistä kuvioista johtuen jos Camille omin tahdoin päättää heittää Fabricen pihalle, on erittäin hyvä todennäköisyys että tämä pääsee hengestään eikä Camillenkaan kannata luottaa liikaa turvallisuuteensa...
 
Perusidea, joka voisi sopia johonkin Boileau-Narcejacin kirjaan, seuraamuksena sitten vainoharhaisen painostava kuristava verkko jossa petos seuraa toista petosta...mutta tämä kirja sen sijaan kulkee...no, ei kovin vauhdikkaasti minnekään: pitkään sain ihmetellä että tuleeko se varsinainen jännäriys joskus esiin.
 
Itse asiassa mieleen tuli kuviot aikoinaan lukemastani Harlekiinista, hieman samanlainen perusasetelma ja sen kuljetus on käynnissä, ja asetelmassa on tosiaan kunnon romanttisen fantasian ainekset...ja samalla siihen harlekiiniuteen suhtaudutaan kyynisemmin, nostaen esiin että ei välttämättä ole ollenkaan helppoa olla tavallisen näköinen nainen jonka elämään ilmestyy mielettömän komea mies, moniin "ystäviin" verrattuna ihanvaansattumalta lähiseuduilla pyörivät serbialaiskorstot voivat osoittautua sympaattisemmaksi seuraksi...

Niin, tuli tässä mukaan hieman jännäriaineksiakin, mutta aika vähän ja päälleliimatusti, pääpointiksi tuntui jäävän tämä harlekiinivariaatio siitä kun epätodellisen tuntuinen fantasiaromanssi toteutuukin...kirjallisuuslajin harrastajat voisivat ehkä saada jotain tästä irti, itse luin kirjan läpi lähinnä koska se oli lyhyt ja koska uteloitti johtaako alkukoukku lopulta mihinkään (no eipä juuri). 
Paikallisvetoavuuttakin kirjailija käyttää varsin runsaasti, selväksi tulee että tässä ollaan Nantesissa (Ranskassa perinteisesti arvostetaan paikallistuotteita, jonkin verran myös kirjallisuudessa...)


Mutta vaikka jännäriys onkin lopulta aika marginaalista, niin mainitsen tämän kuitenkin dekkariviikon yhteydessä. Kirjannimien perusteella ainakin jotkut muut Denisin kirjat saattavat olla selvemmin lajityypin sisällä.
Ja Helmet-haasteessa tämän ilmeisempi kohta on minulla jo täynnä, joten menköön kohtaan 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

6.6.2022

Arthur Conan Doyle - A Study in Scarlet & The Sign of the Four

 
Avaan dekkariviikon uraauurtavalla klassikolla, eli niteellä, jossa on kaksi ensimmäistä Sherlock Holmes -pienoisromaania (eivät tosiaan ole pituudella pilattuja, tässä yhteisniteessäkin oli vain vähän yli parisataa sivua...)
Jälkimmäisen kirjan nimen oli tosiaan tarkoitus olla noin, ja sisällönkin kannalta se on mielekkäämpi, vaikka se päätyikin varhaisessa painoksessa muotoon The Sign of Four, josta tuli vakiintunut nimi.

Ensimmäisen dekkarin statuksesta voisi väitellä koska eiväthän genrerajat mitenkään selkeitä ole. Olen aiemmin jo lukenut 1800-luvun "sensaatiofiktiota", joka toimi siirtymänä goottikirjallisuuden ja dekkarin välillä, ja niin Edgar Allan Poen Dupin-novellit kuin nämä Arthur Conan Doylen varhaiset tarinat ovat hengeltään yhä selkeää jatkumoa sille, ja samalla myöhempiä dekkaripiirteitä alkaa ilmestyä enemmän ja enemmän.
 
Doylen suuri oivallus on nimenomaan Sherlock Holmesin hahmo: kokonaiseen tarinasarjaan sopiva konsultoiva etsivä, jossa on myös henkilönä tiettyä värikkyyttä ja persoonallisuutta (mikä Poen Dupinista ehkä puuttui). Ja seurana tietysti tohtori Watson ja joukko muita vakiohenkilöitä, -paikkoja ja -ilmiöitä.

Mutta samalla on todettava, että tämä ensimmäinen kirja, A Study in Scarlet (Punaisten kirjainten arvoitus), no, ei ole kovin hyvä: kirja, jonka keskeiseksi ansioksi jää, että se on sittemmin merkittävän sarjan ensimmäinen osa. Watson saapuu Englantiin ja etsiessään jotakuta, jonka kanssa voisi jakaa vuokra-asunnon, tapaa Holmesin joka vaikuttaa aika merkilliseltä tyypiltä mutta jonka kanssa varmaan kuitenkin tulee toimeen...ja pian Scotland Yardin etsivät tulevat kysymään konsulttiapua löytyneen ruumiin suhteen, kuolintapa ei ole tiedossa, ei vammoja, mutta huoneen seinässä on verellä kirjoitettu sana RACHE...
 
Mutta nykynäkökulmasta juoni itsessään ei ole kauhean kiinnostava. Holmesin ja Watsonin hahmot eivät ole vielä täysin muotoutuneet, ja kirjan kerronnan rytmi ontuu pahasti: syyllinen saadaan kiinni kirjan puolivälissä ja sitten kerronta siirtyykin ihan toiseen aikaan ja paikkaan kertomaan usean luvun verran tehndyn murhan taustoja (hyppäys on niin yllättävä, että ilmeisesti useampikin lukija on ihmetellyt onko saanut painovirheisen kappaleen kirjaa, jossa jonkun muun kirjan sivuja on päätynyt mukaan...), ja kun ne Holmes ja Watson ovat kirjan kiinnostavin anti, niin näiden katoaminen kerronnasta usean luvun ajaksi ei mitenkään paranna teosta.

The Sign of the Four (Neljän merkki) on kerronnallisesti vahvempi teos. Holmesin ja Watsonin hahmot ovat toimivampia ja elävämpiä, vähän näistä tuli jo mieleen Agatha Christien Poirot ja Hastings. Holmes ei ole ihan niin "oikeasti tiedän kaiken mutta en kerro mitään ihan vaan koska kirjaan pitää saada lisää sivuja", ja Watson ei ole niin taukki kuin millaiseksi yleensä ajatellaan...
Tarina on toimivammin rytmitetty siirryttäessä näppärästi kliseestä kliseeseen (osa ehkä peräisin niistä vanhemmista sensaatiokirjoista, osa taas ehkä vakiintui vasta tässä myöhempien dekkarien käytettäväksi): nuori nainen (kaunis ja orpo tietysti) on saanut omituisia kirjeitä, jotka vievät eksoottisesta idästä peräisin olevan aarteen jäljille, lukitun huoneen mysteeristä hurjaan venetakaa-ajoon pitkin Thamesia...
Tässäkin kirjassa toki loppupuolella on ihan liian pitkä osio, jossa rikollinen tunnustaa ja selittää koko jutun taustoituksen, mutta ainakin se oli lyhyempi kuin edellisessä kirjassa ja yritetty edes jotenkin sulauttaa osaksi muuta tarinaa. Mutta erityisesti Thamesin varren tapahtumat ovat oikein mainioita ja kyllä tälle annan ilomielin leiman "viihdyttävä hömppä".

Toki nykylukija saa kaikenlaista kummasteltavaa: hilpeää ihmettelyä herättää jo alkukohtaus, jossa Holmes reagoi tylsistymiseen tykittämällä suoneen kokaiiniliuosta (joskus myös morfiinia), eksoottisen idän kuvaukset ovat, no, aikakauden hengessä tehtyjä (ja sanoisin, että edellisen kirjan eksoottisen lännen kuvaus oli itse asiassa pahempi), ja Watson kihlaa nuoren naisen palavasta rakkaudesta tunnettuaan tämän, öö, viikon ajan? (maalaa hiirellä spoileri näkyviin). Asioita tehtiin eri lailla 1880-luvulla.

Näitä kahta kirjaa ennen olen Doylen Holmes-kirjoista lukenut vain Baskervillen koiran, ehkä jossain vaiheessa voisin jotain novellejakin kokeilla (vaikkeivät nämä minusta ole varsinaista fania tehneet).

Ajattelin ottaa Helmet-haasteesta ensin kohdan 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen (tai siis "scarlet"), mutta päädynkin kohtaan 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista, koska onhan Holmesin kyvyt jo tässä vaiheessa aika hillittömiä...


Dekkariviikolle on tarkoitus tulla vielä pari muutakin alan kirjaa, ja Kirsin kirjanurkan haastepostauksessa näkyy listaa muista osallistujista.
Bloggauksia Punaisista kirjaimista löytyi muutama: Jokke, Elina, Suvi, ja Neljän merkistä Jokke ja Hengityskeinu.

28.5.2022

Hannele Huovi - Gepardi katsoo peiliin

Satunnaislöytöjä kirppikseltä, ja kuvaakaan ei ole kun kansipaperi puuttuu...vaikka kuvitus onkin tässä teoksessa varsin keskeisessä osassa. 
Jos oikein tulkitsen, on kirjailija Hannele Huovi inspiroitunut Kirsi Neuvosen eläinaiheisesta grafiikkasarjasta (Maailman eläinkuvasto, 1987-1988, kun kirja on ilmestynyt 2003) ja kirjoittanut sen ympärille sarjan lyhytproosaa, Neuvosen teosten toimiessa kuvituksena.

Alaotsikkona tässä on "faabeleita", mutta vaikka päähenkilöt ovatkin eläimiä, joihin on verhottu ihmisten suhteita ja toimintaa, ja joka tarinan lopussa on kiteytetty jonkinlainen opetus (usein hieman avoin), tekstityyli muistuttaa kerrottua tarinaa vain ajoittain. Ennemmin nämä muistuttavat tuokiokuvia, proosakatkelmia: Huovi maalailee tilanteita hyvinkin runsaasti ja varsinainen tarinankuljetus jää epämääräiseksi, kun varsinaiseen faabelimuotoon kuuluisi napakasti etenevä taloudellisesti kerrottu tarina, jossa jokainen yksityiskohta palvelee tarinaa...
 
Ja kuten olen aiemmin maininnut, itse pidän paljon kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa, joten olin kyllä hieman pettynyt, jäin toivomaan lisää napakkuutta ja vähemmän maalailua, osa proosapätkistä jäi nyt liiankin epämääräisiksi eimiksikään, vaikka joukkoon pari parempaakin juttua mahtuu (Hai, Tapiiri, Kameli...)
 
Olin myös varsin yllättynyt vilkaistessani nyt tuota Huovin wiki-sivua, että tämä kirja on luokiteltu lanu-kirjallisuudeksi ja on ollut Finlandia Junior -ehdokkaana. Okei, päähenkilöt ovat eläimiä ja kirjassa on kuvitusta, ja ilmeisesti "faabelit"-alaotsikko aiheuttaa automaattisen luokittelun, mutta eihän tämä nyt sisältönsä puolesta mitenkään lastenkirja ole...
Minun kirjallisuuskäsityksessäni kertomukset ja faabelit kuuluvat yhtälailla "karvaisille leuoille ja parkkintuneille kantapäille" kuin nuorten opastukseksi ja lasten viihdytykseksi, ja erityisesti kun tässä tosiaan lähdetään vetämään enemmän sinne proosarunojen suuntaan ja problematiikat ovat ehkä useammin aikuisille ymmärrettäviä...)

Mutta okei, jos maailmassa on virhe niin hyödynnetään sitä sitten ja otetaan Helmet-haasteesta kohta 13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla, koska kohtaan ei ole varsinaisesti ollut tunkua.

20.5.2022

Agota Kristof - Le grand cahier (Iso vihko)

 
Kirjailija Agota Kristof on syntyjään unkarilainen, mutta muutti parikymppisenä Sveitsiin, ja tuotantonsa on kirjoitettu pääosin ranskaksi: aluksi näytelmiä, mutta sittemmin myös proosaa, kuten tämä esikoisromaaninsa vuodelta 1986 (teos on näköjään ilmestynyt suomeksikin nimellä Iso vihko, ainoana Kristof-suomennoksena). 

Ja onpahan kirja. Tällä hetkellä tietysti hyvinkin ajankohtainen, kun kirjan maa on sodassa (maata tai sotaa ei tarkemmin nimetä, mutta jos tämän lukee tapahtuvaksi toisen maailmansodan aikana Unkarissa, on tuskin pielessä), joten tämä kirja ei ole mitenkään helpottavaa eskapismia uutisotsikoista...mutta ei tämä kyllä ole helpottavaa eskapismia muissakaan maailman tilanteissa. 

Kirjan me-kertoja, noin kymmenvuotiaat kaksospojat, tulevat äitinsä tuomina Suuresta kaupungista Pieneen kaupunkiin, isoäidin luo: Suurta kaupunkia pommitetaan ja ruoasta on pulaa, joten vanhemmat toimittavat lapset pois, sukulaisten hoiviin tai tarvittaessa vaikka vieraiden luo, kuka vain näitä ottaa vastaan. Isoäidin mielestä tytär olisi voinut viedä poikansa ennemmin jollekin vieraalle.
 
Kirjan alusta lähtien tulee selväksi, että isoäiti ei ole mikään mukava pullantuoksuinen vanharouva, vaan saita, häijy ja häikäilemätön eukko jota naapurit nimittävät Noita-akaksi ja josta sanotaan että on myrkyttänyt miehensä. Ja kirjan alusta lähtien tulee selväksi, että kaksoset kyllä ovat vielä häikäilemättömämpiä, ja silloin kun eivät osaa pitää puolensa, opettelevat.

Kirja on tosiaan kerrottu me-muodossa: kaksoset ovat aina yhdessä, ja kuvaillessaan tekemisiään, silloin kun tekevät yksittäin jotain "yksi meistä soittaa huuliharppua samalla kun toinen laulaa", sen tarkemmin yksilöitymättä. Kaksoset eivät leiki, vaan tekevät työtä, opiskelevat (omaehtoisesti, niin teoreettisia kuin käytännön asioita) ja harjoittelevat (myös omaehtoisesti): liikkumattomuutta, syömättömyyttä, kivunsietoa, loukkausten sietoa, kaikenlaisen sellaisen sietämistä mitä täytyy ehkä sietää.
Ja kirjoittavat tapahtumia Isoon vihkoon, suoralla toteavalla kielellä joka pyrkii täydelliseen objektiivisuuteen, jättäen pois subjektiiviset mielipiteet tai epämääräiset käsitteet.

Pour decider si c'est "Bien" ou "Pas bien, nous avons une règle très simple : la composition doit être vraie. Nous devons décrire ce qui est, ce que nous voyons, ce que nous entendons, ce que nous faisons.
Par exemple, il est interdit d'écrire : "Grand-Mère ressemble à une sorcière" ; mais il est permis d'écrire : "Les gens appellent Grand-Mère la Sorcière."
Il est interdit d'écrire : "La Petite Ville est belle", car la Petite Ville peut être belle pour nous et laide pour quelqu'un d'autre.
De même, si nous écrivons : "L'ordonnance est gentil", cela n'est pas une vérité, parce que l'ordonnance est peut-être capable de méchancetés que nous ignorons. Nous écrirons donc simplement : "L'ordonnance nous donne des couvertures."
Nous écrirons : "Nous mangeons beaucoup de noix", et non pas : "Nous aimons les noix", can le mot "aimer" n'est pas un mot sûr, il manque de précision est d'objectivité.

Kiinnostavasti tulee ilmi, että vaikka kaksoset eivät ehkä ole lähtökohtaisestikaan käytökseltään ihan normaaleimpia, ja ovat älykkyydessään laskelmoivia erityisesti oman etunsa suhteen, tämä suuntautuu nimenomaan sopeutumaan vallitseviin epävakaisiin olosuhteisiin parhaalla mahdolla tavalla ja tiukimmalla mahdollisella rationalismilla. Ja kaksosilla on hyvin tiukka oikeudenmukaisuuden tunto: hyviin tekoihin vastataan vastapalveluksilla (ehkä koska kaksoset eivät halua tuntea kiitollisuutta ketään kohtaan mutta kuitenkin), saatetaan ottaa asioita epärehellisinkin keinoin muttei koskaan enempää kuin tarvitaan, kun jotain luvataan lupaus pidetään, naapurin kerjäläistyttöä autetaan kun tämä apua tarvitsee...ja kuitenkin kaikkea läpäisee ankara kylmyys, mihin olosuhteet ovat pakottaneet. Jotkut muut sopeutuvat toisilla tavoilla, tai eivät sopeudu jolloin käy huonosti...

Vaikuttava kirja, joka myös päättyy dramaattisesti, ja on niin luettavissa itsenäisenä teoksena, vaikka tämä onkin ensimmäinen osa trilogiasta: muita osia ei ole suomennettu, mutta taidan ne kuitenkin etsiä käsiini.

Huomasin myös maininnan, että tämä oli jossain vaiheessa aiheuttanut suurempaakin kohua ja keskustelua, kun joukko närkästyneitä vanhempia oli nostanut äläkän, kun kirjaa oltiin suositeltu äidinkielentunnilla 14-15-vuotiaille. Yleensä tällaiset tapahtumat ovat vain hysteeristä ylireagointia, mutta myönnetään että tässä kohtaa päädyin ihmettelemään opettajaa ja opetusohjelmaa, koska kyllähän tämä yltyy ajoittain aika hurjaksi. ..onhan tämä vähän "trigger warning: kaikki"-teos, ja vaikka tapahtumilla ei yleensä mässäillä, niin niitä ei myöskään kätketä kielikuviin (ja toisaalta lyhyt toteavuus antaa lukijalle paljon tilaa kuvitella mitä on tapahtunut...) Vaikka sananvapauteen suhtaudunkin yleisesti myötämielisesti, niin ikärajat ovat kuitenkin ihan hyvä juttu...
Ja tiedoksi siis kaikille herkille lukijoille, jos ei vielä tullut selväksi, ette halua lukea tätä kirjaa.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä. Onhan se vähän.
 
 Pari bloggausta löysin suomennoksesta, Elina ja Linnea.

13.5.2022

Shusaku Endo - Verraton hölmö


Olen jotain Shusaku Endon kirjoja lukenut aiemminkin, ja sen verran niistä pitänyt, että voi lukea lisääkin.
Tämä tuli kirpparilla vastaan, ja on kirjailijan varhaista tuotantoa, varhaisin suomennettu, alunperin vuodelta 1959, ja Hilkka Pekkasen suomennos englannin kautta ilmestyi 1983.

Endoa tavataan usein vertailla Graham Greeneen, ja täytyy myöntää, että tämä tuli tätäkin kirjaa lukiessa nopeasti mieleen: rikollisten ja hylkiöiden vaihtoehtoisessa maantieteessä puidaan rakkauden uskollisuuden ja heikkouden mysteerejä...

Kirjan nimihenkilö on Gaston Bonaparte, maineikkaan esi-isän kovin kauas puusta pudonnut jälkeläinen, joka saapuu selittelemättä Japaniin vanhan etäisen kirjeystävänsä Takamorin ja tämän sisaren Tomoen vieraaksi. Gaston on suurikokoinen hevosnaamainen mies joka ei ole mitenkään penaalin terävin kynä ja lisäksi pelkuri...ja vielä ulkomaalaisena ja ontuvasti japania osaavana onnistuu olemaan hyvin sekasortoinen vieras. 
Sattumalta Gaston sotkeutuu myös ammattirikollisen, viileän palkkatappajan Endon suunnitelmiin: tällä kertaa tappaja tosin toimii omaan laskuunsa, tarkoituksena kostaa veljensä kuolema ennen kuin keuhkotauti nujertaa. Gaston kuitenkin päättää huolehtia tästä uudesta "ystävästään" ja estää tämän tapposuunnitelmat, vaikkei ihan tiedäkään miten...
 
"Sinä olet siis ehdottomasti päättänyt lähteä?"
"Kyllä. Endo-san on ystävä...niin kuin Napoleon."
"Tiedätkö sinä mitään siitä miehestä, Gaston?"
"Kyllä."
"Et sinä mitenkään voi tietää. Etkö tajua mitä hän saattaa tehdä sinulle? Eikö sinua pelota?"
"Kyllä minua pelottaa."
Tomoe heilautti kättään tuskastuneesti ja katsoi taas valtavankokoisen miehen kasvoihin. Gaston oli vielä paksupäisempi kuin hän oli luullut.

Tjooh. Gaston on kirjassa varsin selkeä Kristus-hahmo, joskin sitä mallia, jossa korostetaan heikkoutta ja ulkopuolisuutta, uhrautumista kärsimystä jonkun niin triviaalin kuin toisen ihmisen vuoksi, sellaisen joka ei moista ansaitsisi, eikä uhrautujakaan ole sellainen että uhrilla suurta arvoa voisi nähdä...aiheessa saattaa tuntua Greenen suuri vaikutus, samoin kuin niissä tilanteissa joissa ollaan siirrytty syrjäkujille, tuntihotelleihin ja muihin alamaailman kukoistuspaikkoihin. 
 
Mutta sen verran suoraviivaisesti Endo tämän toteuttaa, että ainakin minulle, joka olen jo lukenut Voiman ja kunnian, ja Miss Lonelyheartsin, ja Hurskan kurjuuden, ja Mouchetten, ja niin edelleen, tässä ei ole mitään sen kummempaa mitä muut eivät olisi jo tehneet paremmin. Vähän turhan, no, helppo kaikesta karuudestaan huolimatta (eli ehkä sitten toimii paremmin sellaiselle lukijalle, joka ei tapaa Kristus-hahmoja hoksata kuin alleviivattuina?) 

No, miljöössä oli kuitenkin sympaattisuutta, joskin tällaisissa alamaailmakuvauksissa kielen hyvän sävyn löytäminen on aika tärkeää, ja suomennos ei ihan tähän pääse.

Tuli luettua, mutta kyllä tämä jää aika monen muun kirjan varjoon, mukaanlukien Endon omat myöhemmät romaanit Vaitiolo ja Skandaali

Helmet-haasteessa menee selvästi kohtaan 7. Kirja kertoo ystävyydestä.
 
edit: korjasin Vaitiolo-suomennoksen nimen.

9.5.2022

Äänikirjoista

 Victor Orsel: Hyvä ja paha, 1832 (yksityiskohta)
 
Aikoinaan mietin huvittuneena mitäköhän johtopäätöksiä Supo tekisi kuuntelemastani musiikista: huomion aikaan stereossani soi laulu vapaan Baskimaan puolesta, ja levyhyllyssä kukoistivat iloisesti niin fasistit, kommunistit, libertaarit ynnä monet muut ryhmät ja aatteet, niin lievempinä kuin radikaalimpina versioina. Eikä poliittinen arveluttavuus ole minua haitannut, omalla tavallana on kiinnostavakin törmätä hyvinkin erilaisiin aateilmaisuihin, mutta on myönnettävä että varsin usein olen saattanut projisoida omia ajatuksiani, mielentilojani ja tunnelmiani kuuntelemaani musiikkiin, ja olla kiinnittämättä liikoja huomioita siihen, mitä tekijä on oikeasti tarkoittanut...
 
Enkä taida olla ainoa, lukuisia esimerkkejä on kappaleista, joiden varsinaiseen sisältöön ja viestiin ei moni kuulija kiinnitä huomiota, tai reippaasti tulkitsee niitä väärin. Joku aika sitten oli juttua esim. joistain Donald Trumpin kannattajista, jotka olivat närkästyneitä siitä että suosikkiyhtyeensä Rage Against the Machine oli tehnyt (Trumpin vastaisia) poliittisia kannanottoja...jolloin oli ihan aiheellista kysyä, ovatko nämä fanit ikinä kuunnelleet suosikkiyhtyeensä musiikkia, kun se on aina ollut aika jyrkän poliittista...(ja ymmärtääkseni kotoisammilla fasisteilla on ollut samanlainen kriisi Trio Niskalaukauksen comeback-materiaalin kanssa, joka on kuitenkin aika hyvin linjassa aiemman materiaalin kanssa, vaikkei se niin avoimen poliittista olekaan ollut kuin RatM). Vähemmän poliittisessa mielessä monta on rakkauslaulua jotka eivät tosiaankaan sitä ole jne.

Kognitiiviset vinoumat ovat ihan havaittavia ilmiöitä, vahvistusharha yhtenä keskeisenä: huomioidaan erityisesti sellainen informaatio joka tukee omia ajatuksia ja tuntemuksia ja sivuutetaan muunlainen, ja näin potentiaalisetsi vahvistetaan olemassaolevia ennakkoluuloja. Samoin tunnetusti ihmisen aistien havaintokyky on huomattavasti heikompi kuin suurin osa meistä tajuaakaan: meillä on käsitys, että havainnoimme hyvin ympäröivää maailmaamme, josta meillä on koherentti kuva, mutta tämä on suurelta osin illuusio...paljon jää havaitsematta, ja mielemme on hyvä täyttämään näitä havainnollisia aukkokohtia. Näitä on tutkittu kohtalaisesti psykologiassa, ja mm. taikatemput perustuvat usein näihin...

Aloin miettiä noita kognitiivisia vinoumia, ja mahtaako eri tavoilla saadun informaation kanssa olla esim. suurempi tai pienempi taipumus vahvistusharhaan. 
Koska tämä on kirjablogi, tämä kysymys kiinnostaa erityisesti suhteessa äänikirjoihin: onko lukemisella vs kuuntelemisella vaikutusta siihen miten hyvin vastaanotamme ja valikoimme informaatiota, kuinka suuri osa informaatiosta on sellaista mitä kirjassa itsessään on, ja kuinka suuri osa on lukijan projektiota?

Tosiasiahan on, että projektiota ja mm. vahvistusharhaa tapahtuu toki tekstiä lukiessa, eri lukijoiden lukemista värittää näiden henkilökohtaiset kokemukset, ja lukiessa tapahtuu kuitenkin jonkin verran valikointia mihin kiinnitetään enemmän huomiota ja mihin vähemmän.
 
Mutta nuo kokemukseni musiikin kuuntelusta vinkkaisivat että kuunneltaessa tämä esitetyn ja omaksutun informaation erottuminen, värittyminen ja valikoituminen saattaa hyvinkin olla voimakkaampaa. Äänikirjoja myös yleensä kuunnellaan samalla kun tehdään jotain muuta, siivotaan, ajetaan autoa, jne. jolloin se toinen aktiviteetti vaatii myös huomiota. Tällöin luonnollisesti myös kirjan saama huomio vaihtelee paljon, ja aukkopaikkoja täytyy täydentää itse...(ihmiset myös yliarvioivat kykyään kiinnittää huomiota useaan asiaan yhtä aikaa: esim. kännykkäpuheluiden aikana autoillessa onnettomuusriski pysyy korkeana myös handsfree-laitteilla, ihan vaan koska puhelu vaatii sen verran huomiota että kuskin reaktiokyky heikkenee...)

Tekstiä lukiessa on myös helpompi kontrolloida lukunopeutta ja törmätessa vähän merkillisempään väitteeseen tai ajatukseen siihen voi helposti palata ja lukea pariin kolmeen kertaan ettâ mitäs tässä nyt oikeasti sanottiinkaan. Äänikirjoissa vastaava on hankalampaa, joten potentiaalisesti mietityttävämmät kohdat menevät ohi ja ne täydennetään helpommin vastaamaan omia ennakkokäsityksiä. 
 
Ja tapa jolla teksti esitetään vaikuttaa myös sen vastaanottoon. Mm. kuunnelmissa, lausunnassa ja muussa dramatisoidussa luennassa tätä käytetään tietoisesti hyväksi, mutta kuuntelijan on hyvä olla tietoinen siitä ja sen vaikutuksesta sisällön omaksumiseen. Vaikka äänikirjoissa usein pyrittäisiinkin suhteellisen neutraaliin luentaan, niin varsinainen neutraalisuus on kuitenkin mahdotonta.

 
Kiinnostaisi tietää onko tästä asiasta tehty mitään tutkimuksia, psykologisia kokeita tms. Sitä ennen päädyn kuitenkin pitämään vakavasti otettavana hypoteesina, että kirjan sisällön omaksumiseen vaikuttaa ihan merkittävästi se, luetaanko se tekstinä vai kuunnellaanko äänikirjana.

Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee, miksi ylipäänsä lukee kirjoja, ja mitä vaikutuksia kirjallisuudella on. En kannata ajatusta, että kirjallisuus itsessään olisi jotenkin maagisen automaattisesti autuaaksitekevä asia, että olisi täysin samantekevää mitä ja miten lukee. 
 
Minulle keskeinen syy lukea kirjoja on nimenomaan tutustuminen elämänkokemuksiin ja ajatuksiin joita minulla ei vielä ollut, mahdollisuus haastaa omat ennakkokäsitykset ja nähdä eri puolia maailmasta, ja tällöin kognitiiviset vinoumat kuten vahvistusharha on nimenomaan vältettävää myrkkyä. Ja olen havainnut, etten ole tämän pyrkimykseni kanssa yksin, koska usein puhutaan kirjallisuuden vaikutuksesta empatiaan, ymmärrykseen toisten ihmisten elämästä yms. ja pidetään näitä hyvinkin tärkeinä tehtävinä.
Tältä kannalta toiminta, jonka seurauksena jo olemassaolevat ennakkoluulot ja omien käsitysten projisointi vain vahvistuu, voi olla suorastaan vahingollista: jyrkkä polarisaatio on jo ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja kirjallisuudella voisi nimenomaan lieventää sitä...

Toiseksi syyksi, miksi luen, nimeän mahdollisuuden paremmin sanallistaa jo olevia kokemuksiani, ajatuksiani, tunnetilojani jotka eivät vielä ole kielellistä muotoa saaneet, ja tätä kautta saada ne paremmin käsiteltäviksi ja jopa kommunikoitaviksi ("kieleni rajat ovat maailman rajat"). Tapahtuuko tämä paremmin luetun vai kuullun tekstin kanssa? Miten noilla on vaikutusta esim. sanavaraston kehittymiseen? Mutuilen, että äänikirjat saattavat päästää minut liian helpolla, silloin kun voisin kehittyä, saattaisin liian usein päätyä vain täydentämään jo olemassaolevalla kyvylläni...

Ja toisaalta muu kuin verbaalinen käsittely ja kommunikointi, äänenpainojen, rytmiikan yms. käyttö, tuntuisi toimivan paremmin varsinaisesti dramatisoidussa tekstissä. 
Tai vaikka musiikissa, jota toki käytän juurikin alustana projisoimaan itseäni, joten voin hyvin kokea itselleni relevantiksi laulun vapaasta Baskimaasta, vaikkei minulla olisikaan mitään mielipidettä Baskimaan itsenäisyydestä, ETAn toiminnasta jne. ennen tai jälkeen laulun kuulemisen, kun olen keskittynyt vain yleiseen vapauden kaihoon...

Miksi sinä luet kirjoja?

2.5.2022

Naoki Urasawa - Billy Bat

 
Olen aiemmin kirjoittanut yhdestä Naoki Urasawan massiivisesta mangasarjasta, 20th Century Boys, ja nyt sitten huvittaa kirjoittaa vastikään loppuun lukemastani Billy Bat -sarjastaan (käsikirjoittajana mukana Urasawan kanssa Takashi Nagasaki).
 
Taas kerran lähtökohtana on Urasawan rakkaus populaarikulttuuriin, josta ponkaistaan kehittelemään hyvinkin laveaa tarinaa: sarjalla on mittaa 20 pokkarin verran, ja juonessa heittäydytään entistä monimutkaisemmaksi: Urasawalla on tässä vaiheessa sen verran nimeä että selvästi annetaan suhteellisen vapaat kädet rytmittää tarinansa oman maun mukaan. Ja muutaman ensimmäisen pokkarin jälkeen olinkin varsin hämmentynyt, tapahtumat ovat hyvin tietoisesti mysteerisiä ja ajassa ja paikassa hypitään sen verran, että oli vaikea ymmärtää miten nämä kaikki asiat oikein liittyvät toisiinsa, tai, no, yhtään mihinkään, ja mistä tässä nyt oikein on edes kyse. Kärsimättömämpi lukija putoaa kyllä ihan suoraan pois kyydistä, minulla oli sen verran luottamusta tekijään ja kuitenkin pidin niistä yksittäisistä juonenpätkistä vaikken niiden yhteyksiä hahmottanutkaan...ja kyllä niitä sitten alkoi loksahdella toisiinsa, siinä missä mukaan toki tuli vielä lisää käänteitä (ja totuuden nimissä on todettava että kyllä osa tarinanpätkistä taisi jäädä myös ilmaan). 

En siis edes yritä selittää mitä kaikkea tässä tapahtuu, mutta sarja alkaa 1940-luvun lopulla, kun japanilais-amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Kevin Yamagata kuulee mainittavan, että piirtämänsä sankari Billy Bat muistuttaa kovasti toista vanhempaa sarjaa, jonka toinen henkilö muistaa nähneensä Japanissa...Kevinillä on kovin kompleksinen suhtautuminen plagiointiin, edes tiedostamattomaan, joten hän päättää lähtemään ottamaan selvää onko vahingossa niin tehnyt, ja tällä matkalla sotkeudutaan sitten salaisiin agentteihin jahtaamassa vanhaa artifaktia ja muinaiseen salaliittoon, ja sitten on se lepakko joka ei olekaan enää vain piirros, vaan hahmo joka haluaa jutella kanssasi (mutta kumpi lepakko puhuu sinulle? Musta vai valkea?)

Ja reippaan maksimalistisessa hengessä mukaan heitetään kolajuomat, Ku Klux Klan, Kennedyn salamurha, kuumatka (sekä lavastettu että todellinen), graffitit, WTC-iskut...ja tietysti Walt Disn- anteeksi, Chuck Culkin, kaksin kappalein. 

Itse Billy Bat hahmona on jonkinlainen sekoitus Mikki Hiirtä ja Batmania potenssiin kymmenen, ja muistakin aiheista voi huomata, että tässä sarjassa Urasawan populaarikulttuuritaju asemoituu vaihteen vuoksi tiukasti Yhdysvaltoihin, joskin nämä Yhdysvallat ovat nimenomaan ikoninen ja myyttinen Amerikka, niin hyvässä kuin pahassa (ja toki Japaniinkin riittää yhteyksiä). Tässä mielessä on varsin ironista, että tätä Urasawan kaikkein amerikkalaisinta sarjaa ei ole toistaiseksi julkaistu englanniksi, ja ilmeisesti tekijä ei ole ihan ylettömän innokkaasti käännöstä edes ajamassa, koska Eräs Tietty Mediajätti voisi ehkä hermostua tavasta, jolla se sarjassa esitetään...jos siis japani ei taitu, niin sarja pitää etsiä luettavaksi ranskaksi (kuten itse tein) tai saksaksi, ja löytyy se kai joillain muillakin sivistyskielillä.
 
Ja tietysti huomion kohteena on juuri populaarikulttuurin ikonisuus ja myyttisyys, ja toisaalta taiteellinen luominen ja inspiraatio. Sarjassa riittää henkilöitä joilla on oma suhteensa Billy Batiin ja muihinkin kulttuuriluomuksiin, niin tekijöinä, kustantajina, markkinoijina, lukijoina...Kevin Yamagata ja Kevin Goodman ovat aidosti inspiroituneita taiteilijoita, joiden tuotokset erottuvat tarkkaavaisten lukijoidenkin silmissä niiksi aidoiksi versioiksi, Chuck Culkin (se oikea) taas on senttari ja tietää sen, mutta tälläkin on oma roolinsa ikonisen hahmon kehityksessä ja välittämisessä, ja monet muut henkilöt ovat omilla motiiveillaan liikkeellä ja kullakin on osansa...

Ja kiinnostavasti taiteellisen inspiraation teema limittyy toisenlaisen inspiraation teemaan...Urasawan sarjoissa on ollut usein vilahdellut mukana uskonnollisia sivujuonteita ja elementtejä, mutta tässä sarjassa ne viedään ihan uudelle tasolle, juutalais-kristillisen ilmoitususkonnon aihe nousee sarjan keskeiseksi subtekstiksi. Taiteellinen inspiraatio limittyy suoraan profeetalliseen kutsumukseen, ja tästäkin näkökulmasta voi esiin nostaa niin aidosti inspiroituneita kuin senttareitakin, huijareista ja itsepetoksen ajamista puhumattakaan (ja inspiroituneistakin osa haluaa vältellä kutsumustaan...) ja niillä vähemmän inspiroituneillakin on kuitenkin oma roolinsa, jotta suhde transsendenttiin välittyy, elää ja kehittyy (ja toisaalta voi myös käydä niin, että todellinen inspiraatio ja luomistyöhön osallistuminen hämärtyy silloinkin kun pintataso voi hyvin, mutta pysyy silkkana pintatasona ja tyhjinä eleinä...)
Urasawan teologia ei ehkä kestä tiukempaa tarkastelua, mutta fenomenologisessa mielessä tässä pyöritellään kiinnostavia ajatuksia (populaari)kulttuurin, luomisen, myyttisyyden, pyhän kokemuksen ja symbolien suhteesta, mikä vaikuttaa millä tavalla mihin suuntaan, ja harvassa ovat teokset, jotka näitä teemoja tällä tavalla pyörittelisivät...
 
Jepjep. Tämä on varsin hankala sarja, vielä maksimalistisempi ja sekavampi kuin aiemmin lukemani pitkät Urasawan sarjat (Monster, Pluto, 20th Century Boys) ja se on paljon se, sarja on mahdollisesti vain iso kasa ideoita heiteltynä miten sattuu (ja ainakaan ihan kaikki mukaanheitetty ei taida varsinaisesti tulla käytetyksi), mutta en voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä olisi jonkinlainen syvällinen uusi postmoderni suurteos, minkä tahansa taidelajin puitteissa. Teos vaatinee joka tapauksessa toisen lukukierroksen jossain vaiheessa.

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Mm. kyky piirtää sarjakuvia.