Agota Kristof - La preuve (Todiste)

 

Toukokuussa luin Agota Kristofin esikoisromaanin Iso vihko, ja se kolahti kyllä sen verran lujaa, että trilogian toinen osa piti hankkia luettavaksi (kolmatta osaa ei vielä ole, mutta se nousi kyllä haettavaksi jahka ranskankielisiä kirjavalikoimia pääsen seuraavan kerran penkomaan).

Ja nythän Isosta vihosta oli tullut uusi suomenkielinen painos Keltaisessa kirjastossa, joten se on näkynyt taas blogeissa ja muualla kirjakeskusteluissa, ja tämä aiemmin suomentamaton Todiste on kuulemma tulossa ensi keväänä.

Vaikka kyseessä onkin trilogia, niin tuo ekan osan voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Tämä sen sijaan on ehdottomasti toinen osa, kirja alkaa tarkalleen siitä tilanteesta mihin edellinen päättyi, ja itse taas päättyy sen verran avoimesti, että kyllä, seuraavakin osa on luettava. 

Koska kirjasta on aika vaikea sanoa mitään viittaamatta siihen mitä edellisessä (erityisesti sen lopussa) tapahtui, on tässä kohtaa

SPOILERIVAROITUS

heille jotka eivät ole vielä Isoa vihkoa lukeneet

Tuntuu että ranskankielisessä nimessä on sanaleikki: 'La preuve' on 'todiste', mutta hyvin lähellä oleva sana 'l'épreuve' taas 'koetus'. Kaksoset Claus ja Lucas olivat edellisessä kirjassa harjoittaneet itseään sietämään nälkää, kylmää, loukkauksia, sitä mitä kovalla maailmalla on tarjottavana, mutta koko kirjan ajan kaksoset olivat tehneet kaiken yhdessä: nyt oli aika opetella uusi asia, ero toisesta. 

Claus oli ylittänyt tarkkaan vartioidun rajan, ja Lucas jää isoäidin mökkiin. Sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen on koettelemus, mutta omalla tavallaan elämä palautuu raiteilleen, ja kun Claus puuttuu ja Lucas kasvaa nuoreksi mieheksi, elämään tulee enemmän tilaa muille ihmisille: kaksoset eivät enää muodosta omaa tiivistä yksikköään muuta maailmaa vastaan. Ystävyyksiä muodostuu, ja erityisen tärkeäksi tulee nuori koditon nainen Yasmine ja tämän pieni vammainen poika Mathias...

Ja kuitenkin Lucas odottaa Clausin paluuta ja kirjoittaa yhä vihkoihin kaikkea mitä elämässä tapahtuu, yhä samalla hyvin toteavalla ja tosiasioihin keskittyvällä tyylillä (eli kirjan kielellinen ilmaisu pysyy yhä varsin samanlaisena kuin edellisessä osassa). 

Ympäröivästä, suljetusta ja totalitaristisesta yhteiskunnasta (joka on yhä selvimmin luettavissa sodanjälkeiseksi Unkariksi) tulee jonkin verran enemmän uutisia, vaikka mitään paikannimiä tai muuta tarkempaa mainitaan. Ja mielenkiintoinen kerronnallinen ratkaisu on, että vaikka yhteiskunnan kauhuistakin tulee enemmän juttua (niin moni on vankilassa, niin paljon on kiellettyä, niin moni kuolee arveluttavissa olosuhteissa) niin konkreettisina tekoina tämä pysyy poissa kuvasta, nimillä esiintyvät aktiiviset henkilöt ovat pääsääntöisesti ystävällisiä ja eettisiäkin, terrorin ja sorron takana ovat nimettömät ja kasvottomat voimat...mutta kerrotaanko kaikkea?

Vaikka Lucas ja Claus ovatkin vihkoon kirjoittamissaan asioissa pyrkineet ehdottomaan totuudenmukaisuuteen ja objektiivisuuteen, kirjassa tulee kyllä ilmi, että ilmaisussa on kyllä aukkoja, kaikkea ei ole kerrottu, objektiiviset faktat saattavat johtaa harhaan...

Ja lisäksi ihmettelin kirjan alkupuolella, että vaikka Claus onkin kadonnut, niin kummasti oikein kukaan muu kuin Lucas ei tunnu tätä kaipaavan tai edes viittaavan tämän katoamiseen millään tavalla...ja, no, kirjan loppupuolella alkaa jo vahvasti ihmetellä että kuinka suuri osa tästä tai edellisestä kirjasta onkaan oikeasti luotettavaa kerrontaa, mitä on tapahtunut ja mitä ei...(spoileri, maalaa teksti hiirellä näkyviin). Se seuraava osa täytyy tosiaan etsiä luettavaksi. Hakekaa te tämä jahka se suomeksi ilmestyy, ja sitten kun olette Ison vihon jo lukeneet.