Tässäpä teos joka oli vaipunut hyvin tehokkaasti unholaan: paremmin taidemaalarina tunnettu Kosti Koskinen sai julki ainoaksi jääneen novellikokoelmansa 1930, mutta vaikka kustantajana oli iso WSOY, teos jäi ilmeisen vähälle huomiolle eikä kai myynytkään juuri mitään: ilmeisesti alkuperäisen painoksen ulkonäkö ei antanut oikein mitään vinkkejä sisällöstä, ja nimikin viittaa jonnekin romanttisen komedian tylsemmän päädyn puoleen. Mutta 2000-luvun puolella kirjailija ja omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Boris Hurtta oli huvikseen napannut epämääräisen näköisen tuntemattoman kirjan luettavaksi, ja siitä innostunut, ja innostukseen tarttui toinenkin omalaatuisen kirjallisuuden harrastaja Juri Nummelin, jonka kautta tuli myös tämä lukemani uusintapainos joku vuosi sitten. Ja näiden kahden intoilun kautta itsekin kiinnostuin tästä vanhemman kotimaisen spefin epäilemättä omalaatuisimmasta teoksesta...
Teos omalta osaltaan liittyy 1920-luvun tulenkantajien suosimaan kauhukirjallisuuden trendiin, johon liittyvää kirjallisuutta on minunkin tullut jonkin verran luettua, mutta vie lajia kyllä vahvasti omaan suuntaansa. Teos osoittelee kyllä ihan avoimesti Edgar Allan Poen suuntaan, ja tiedä sitten mitä muita lajityypin teoksia Koskinen mahtoi tuntea (Lovecraft? Chambers? Machen? goottiromantikot? Wells? Stevenson?). 'Moran luostarissa' ja 'Prinsessa Metefa' ovat tarinoiltaan konventionaalisimmat ja perinteisimmät jutut, joissa aikakauden hengessä ammennetaan eksotismista: 'Moran luostarissa' ollaan goottilaishenkisessä Espanjassa ja 'Prinsessa Metefa' taas liittyy aikakauden hengessä Egyptin hautalöytöihin, mutta kumpikin erottuu lajissaan omalaatuisella unenomaisella, häiritsevän uhkaavalla tunnelmalla ja joillain varsin värikkäillä ja mielikuvituksellisilla kuvailuilla ja yksityiskohdilla (Nummelin arvelee Moran luostarissa olevan suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen saatananpalvontakuvaus).
Ja nämä piirteet ovat kolmessa muussa novellissa vielä vahvemmin mukana: erityisesti aloitusnovelli 'Orta' on kaikessa unenomaisessa hämäryydessään vaikuttava, tässä tarinassa on vaikea sanoa mitä siinä lopulta oikein tapahtuu ja mikä on totta ja mikä ei, mutta varmaa on että jotain siinä on pahasti väärin. Mutta sama häiritsevyys ja uhkaavuus leimaa koko kirjaa, Koskinen ei tyydy vain ekspressionismiin vaan siirtyy reippaasti surrealismin puolelle, alitajjunan syövereistä ammennetaan kaikenlaista mutta ihan vaan vihjailevan psykologisen kauhun sijaan kumma tulee vasten lukijan kasvoja (ja toisaalta aikakauden kotimaisen kauhukirjallisuuden toinen suosikkitrendi, kansanperinnepohjaisuus, sivuutetaan täysin).
Outo, hämärä, häiritsevä, tunnelmallinen teos: hyvä että tämä on saatu kaivettua esiin historian unohduksesta uusille lukijoille. Tähän uusintapainokseen on liitetty mukaan myös viisi Koskisen muuta tarinaa, joista neljä on ilmestynyt lukemistolehdissä 1920-luvulla ja yksi julkaisematon käsikirjoitus: julkaisematon 'Unihirviö oli näistä kiinnostavin, mutta ei näistä mikään varsinaisen kokoelman tasolle noussut. Ja jos alkuteoksen joitain ilmeisiä lyöntivirheitä on tähän korjattu, niin niitä kyllä riittää tässäkin painoksessa varsin paljon, ja aika moni niistä on tyypillinen painetun tekstin skannauksessa syntyvä typo, jossa kaksi kirjainta luetaan yhdeksi tai yksi kirjain kahdeksi (tyyliin 'mitä' -> 'niitä'), virheellisiä kappalejakoja yms.: näitä on harmittavankin paljon. Kansi sen sijaan vinkkaa nyt paremmin että tämä ei ehkä ole tylsä yritelmä romanttiseksi komediaksi...
Niminovellin perusteella otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 34. Kirjassa mennään piiloon.
