Kaikkien jännien minulle ennestään tuntemattomien tekijöiden jälkeen tuttua ja turvallista: Rex Stoutin teoksia olen lukenut satunnaisessa järjestyksessä nipun, niin alkukielellä että suomeksi, ja sarjan perusasetelma on sen verran tuttu ettei järjestyksellä tosiaan ole väliä; nyt taas yksi lisää, vuodelta 1951 (Timo Martinin suomennos ilmestyi 1966).
Tarkastaja Cramer tulee tapaamaan Wolfea: poliisilla on käsissään murhajuttu joka ei tunnu etenevän, uhrina eräs lakitoimiston kirjanpitäjä Dykes, jossa ei tunnu olevan mitään erikoista, jos ei sitten tämän kotoa löytynyt kirjelappu jossa on listattu 15 nimeä: mutta kyseisen nimisiä miehiä ei tunnu löytyvän mistään. Wolfe ei osaa asiaa auttaa, mutta muistaa tämän jonkin aikaa myöhemmin, kun uusi asiakas palkkaa tämän selvittämään tyttärensä väkivaltaista kuolemaa: tytär on työskennellyt kustannustoimittajana, ja kuolemaan tuntuu liittyvän eräs romaanikäsikirjoitus, jonka kirjoittajan nimi oli Dykesin listassa. Ja kun kyseinen kirjailija ja käsikirjoitus liittyy vielä kolmanteenkin äkkikuolemaan, ja toisaalta käy ilmi että Dykes oli ehkä kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, niin kysymys herää, mitä siinä tekstissä oikein oli, ja kenen intresseissä on pitää huoli, että kaikki, jotka sen sisällön ovat nähneet, kuolevat...
Haasteena toki on, että noita merkillisiä yhteyksiä lukuunottamatta ei ole oikein mitään konkreettista mitä lähteä tutkimaan, mutta toki löytyy koukkuja joista vetää ja johtopäätöksiä joita tehdä, mutta sitä ennen jutussa kyllä riittää käänteitä. Tällä kertaa Goodwin on kertojaroolinsa ohella aika lailla pääosassa toimijana, ja Wolfe suurimman osan kirjasta varsin passiivisena taustalla, mutta lopun parlour scenessä toki loistaa perinteiseen malliin. Stoutin kirjojen mainiot henkilökuvaukset ja Goodwinin kerrontatyyli ovat paikoillaan (toki myös sekoittuen: naishahmoja kuvataan Goodwinin silmin, jotka huomioivat runsaasti ulkonäköä, vaikkeivät toki jää vain siihen) ja rikosjuttukin toimii hyvin; ilmeisesti tätä pidetään yhtenä Stoutin suht tasalaatuisen tuotannon parhaimmistosta, ja ymmärrän kyllä tämän noston.
Toki perinteiseen tapaan Goodwinin varsin naljailevan kerronnan kääntämisessä on omat haasteensa, ja Martininkin käännös osoittaa ikänsä, eli suomennoksen luin kun se sattui käsiin tulemaan, mutta alkuteksti lienee toimivampi (tai uusi käännös tarpeen). Ahtialan kansi on vanhan Sapon linjan tapaan viehättävä.
Kirjasta löytyy pari bloggausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti