Toivo Tarvas - Häviävää Helsinkiä

Alkukuusta julkaisemassani Suomen kirjat -listassani oli vielä muutamia aukkoja, joten etsin nyt tarkoituksella joitain sopivia ehdokkaita niihin, muutamien potentiaalisten kirjailijoiden bibliografioita katsomalla sekä Helmetin valikoimaa hakemalla. Ja kun lähikirjaston hyllyssä oli tämä Toivo Tarvaksen novellikokoelma vuodelta 1917, parinkymmenen vuoden takaisena Lasipalatsi-reprona, niin ensimmäinen ehdokas tuli siinä (muutamia muita täytyy näköjään tilata Pasilan kirjavarastosta...). Tekijästä en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta oli näihin aikoihin näköjään naimisissa tutumman Aili Somersalon kanssa. 

Nimi vinkkaakin sisällöstä: kirjan kymmenen novellia ovat kaikki kuvia muutostilassa olevasta Helsingistä, jossa rakennetaan paljon uutta ja uuden tilalta pitää raivata sitten vanhaa. Ollaan siis hieman samalla asialla kuin muutamaa vuotta aikaisemmin valokuvaaja Signe Brander, ja novelleihin taltioidaan niin sokea tupakkakauppias, Punavuoren anniskeluliikkeitä tai vanha yleinen sauna kuin vanhan aatelissuvun puukartanokin, ja kaikilla sama kohtalo. Tunnelma on siis usein nostalgisen surumielinen, ajoin traaginenkin, kun katoavia rakennuksia jäävät kaipaamaan ihmiset, jotka hekin ovat myös pois raivautumassa edistyksen tieltä, mutta on kerronnassa myös omaa kepeyttään ja huumoriaan.

Hyvin miellyttävä kokonaisuus siis, ajan ja paikan kuvina tarinat ovat hyvinkin toimivia, ilmaisultaan ja käsiteltältä ympäristöltään hyvinkin tarkkoja, ja melkein kaikissa tarinoissa mukaan tulee juurikin alempien sosiaaliluokkien elämä, ja suomalaisittain harvinaisesti nimenomaan urbaanina. Kielessä on toki omat haasteensa, puhekieltä ja hieman slangiakin tulee mukaan, ja vaikka jotkut ilmaisut olivatkin tuttuja (kunhan mm. muisti että 'kundi' tarkoittaa vielä kirjaimellisesti asiakasta) tai saattoi arvata asiayhteydestä, mutta oli mukana joitain aika outojakin: mitä tarkoittaa että likat "keittävät hiirenviinaa"? Itkevät?

Kirjan on lukenut myös Ellen.