Graham Greene - Our Man in Havana (Miehemme Havannassa)

 

Jim Wormold on englantilainen pölynimurikauppias Havannassa, hyväntahtoinen mutta aika väritön: bisnekset sujuvat vaatimattomasti mutta kuitenkin, ja muutenkin elämä Kuubassa on vakaata...kunnes eräs ilta hänet rekrytoidaan brittitiedustelun salaiseksi agentiksi. Wormold on uudesta tehtävästään varsin pöllämystynyt, eikä oikein tiedä mitä hänen oikein on tarkoitus tehdä, mutta kulukorvaukset ovat näppäriä kun aikuistuvalla tyttärellä on varsin kallis maku, joten Wormold alkaa laatia tekaistuja raportteja huolestuttavasta poliittisesta liikehdinnästä Kuubassa ja keksii joukon yhteyshenkilöitä (jotka tietysti myös tarvitsevat omia kulukorvauksia). Mutta mitäs kun yksi näistä keksityistä agenteista löytyykin kuolleena, ja vaikuttaa siltä että Wormoldin tekemiset ovat alkaneet kiinnostaa monia salaisia tahoja...

Okei, vaikka lukemissani Graham Greenen kirjoissa on yleensä aika surumielinen tunnelma, suuria eksistentialistisia kysymyksiä jne (kuten viimeksi lukemassani Kunniakonsulissa), niin on niissä ollut myös vaihtelevia määriä huumoria mukana, mutta en juuri odottanut ihan näin koomista teosta: Miehemme Havannassa on tyylipuhdas farssi. Toki hyvin pisteliäs farssi, jossa esitetään myös moraalisia kysymyksiä poliittisen pelinappulan kokemuksista, ja sympatioiden jakautumisessa on itse asiassa samaa henkeä kuin tuossa Kunniakonsulissa: edessäsi oleva mies saattaa uhata sinua aseella tai yrittää myrkyttää sinut, mutta silti tähän suhtaudutaan sympaattisemmin kuin niihin kaukaisiin tahoihin joille olet agentti 59200/5, miehemme Havannassa (itse asiassa tuli mieleen että kuinkakohan paljon tämä on inspiroinut Gaimanin ja Pratchettin kirjaa Hyviä enteitä...Noidanmetsästäjäarmeija toimii aika lailla samalla tavalla kuin Wormold, ja Crowleyn ja Aziraphalen suhteissa on kaikuja tämän agenttipelin dynamiikasta).

Greenellä tunnetusti on myös taustaa salaisen palvelun piiristä, ja kirjan esipuheessa mainitaan myös kirjailijan tarkka vainu maailmanpolitiikasta: tämä kirja ilmestyi syksyllä 1958, ja pari kuukautta myöhemmin havanna päätyi Castron vallankumouksellisten haltuun (ja vastaavia hyviä ajoituksia oli muitakin, Greene suosii tapahtumapaikkoina kylmän sodan rintamalinjoja, mielellään ennen kuin niissä varsinaisesti leimahtaa).

Mutta joo, poliittisista ja filosofisistakin ulottuvuuksista riippumatta tämä on ensisijaisesti farssi, hyvää viihdettä ilmaisun kaikissa merkityksissä.

Graham Greene - The Honorary Consul (Kunniakonsuli)

 

Charley Fortnum on Iso-Britannian kunniakonsuli pohjois-argentiinalaisessa provinssissa lähellä Paraguayn rajaa. Alueella ei juuri brittejä asu, Fortnum on saanut virkansa vähän sattumalta parista historiallisesta palveluksesta mutta nyt siihen ei juuri mitään liity, joten Fortnum on voinut keskittyä muihin asioihin kuten viskinjuontiin. 

Provinssissa vierailee Yhdysvaltain suurlähettiläs, jonka vierailuohjelmaan myös Fortnum, englantia puhuvana, osallistuu. Sissiryhmä Paraguaysta aikoo myös osallistua kidnappaamalla suurlähettilään ja näin painostaa Yhdysvaltoja painostamaan Paraguayta vapauttamaan poliittisia vankeja, mutta sekaannuksessa kidnappaavatkin Fortnumin, jonka arvo poliittisen painostuksen markkinoilla on huomattavasti vaatimattomampi...

Varsinaisena näkökulmahenkilönä on Eduardo Plarr, brittiläis-argentiinalainen lääkäri, joka alueen yhtenä kolmesta Iso-Britannian kansalaisesta (Fortnum siis mukaan lukien) tuntee konsulinsa kyllä hyvin, ja erityisen hyvin Fortnumin nuoren vaimon (jostiedättemitätarkoitan). Plarrin tuttavapiiriin kuuluu myös paraguaylaisen sissijoukon johtaja, entinen pappi Leon, jolle Plarr oli antanut tietoja suurlähettilään vierailuohjelmasta, joten sekaannuksessa on selvittämistä...

Luin tämän Helmet-haastetta varten kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta, rinnakkaisteoksena Jean-Patrick Manchetten Nada jossa myös on kyse diplomaatin kidnappaamisesta. Graham Greene on kirjailijana tietysti erilainen kuin Manchette, kerronta vaeltelee moneen suuntaan Plarrin yrittäessä parhaansa mukaan järjestää Fortnumin hengissä ulos tilanteesta tavalla tai toisella, samalla selvitellen omia motiiveja, elämää ja ihmissuhteita. 

Mutta yhteyksiäkin kahden kirjan välillä löytyy, kirjat on julkaistu peräkkäisinä vuosina, Nada 1972 ja tämä 1973 (voinemme päätellä tällaisen poliittisen terrorin olleen ajankohtaisen inspiroiva aihe 70-luvun alussa), ja molemmissa terroristien ja poliisien välillä merkittävä ero on että poliisi on paremmin järjestäytynyt ja tehokkaampi. Manchette tosin suhtautuu molempiin kyynisesti, Greenellä riittää enemmän ymmärrystä molemmille osapuolille, joskin huomattavasti vähemmän sitten niille muille, jotka juttuun osallistuvat ilman henkilökohtaista panosta, poliitikoille, medioille, Plarrin ja Fortnumin yhteisille tutuille jotka voisivat myös aktivoitua...

Leonin hahmon kautta mukana on myös pohdintaa uskonnosta, katumuksen ja pappeuden sakrementeista, kirkosta jne. mutta paljon samaa, joka oli tehty jo paremmin Voima ja kunnia -teoksessa, tässä ne avoimemmin kirjoitetut pätkät tuntuivat jokseenkin päälleliimatuilta (joskin omalla tavallaan tietysti ovat osallisina Etelä-Amerikan poliittis-moraalisessa tilanteessa). Kiinnostavampi tässä oli Plarrin kehityskulku: periaatteessa "hyvä" lääkäri, joka työskentelee uhrautuvasti köyhien parissa jne mutta joka suhtautuu kuitenkin muihin ihmisiin lähinnä viileällä välinpitämättömyydellä, mutta entä kun joutuu kohtaamaan tämän piirteen itsessään, piirteen jonka pohjattomasta puutteellisuudesta Plarr tulee tietoiseksi hyväntahtoisen mitättömän juopon Charley Fortnumin kautta, pohjimmiltaan kyse on rakkauden mysteeristä (1 Kor. 13:1-3)

Ei suosikkejani lukemistani Greenen kirjoista, mutta ansaitsi lukemisensa.

"I have to think of all the possibilities, doctor. Even a crime of passion is possible."

"Passion?" the doctor smiled. "I am an Englishman."

"Yes, it is unlikely - I know that. And in the case of Señora Fortnum ... one would not suppose a man like you with all your chances would find it necessary ... yet I have known crimes of passion even in a brothel."

"Charley Fortnum is a friend of mine."

"Oh, a friend ... It is usually a friend one betrays, isn't it, in these cases?"