Chandlerin vakiopäähenkilö, yksityisetsivä Philip Marlowe, sattuu kävelemään väärään baariin: Moose Malloy, vastikään vapautunut vankilasta, etsii tässä baarissa kahdeksan vuoden takaista heilaansa Velmaa eikä mielellään kuuntele vastaväitteitä, ja pian on miestä raatona...vaikka Marlowe onkin sekaantunut juttuun vain puolivahingossa todistajana, kaivelee hänkin vähän juttua kun ei nyt parempaakaan, maksavaa keikkaa satu olemaan näkyvissä.
Mutta maksava keikka tuleekin pian tarjolle, siinä on jotain hieman epäilyttävää, ja kun se menee karusti pieleen vaikuttaa se entistä epäilyttävämmältä, ja tämä juttu johdattaa sitten Marlowea monenlaisiin tilanteisiin ympäri Kaliforniaa, ja Malloy ja Velma pysyvät kyllä myös relevantteina...
Paikkailen nyt näitä Raymond Chandler -aukkojani: olen Syvän unen lukenut joskus ikuisuus sitten (sen verran kauan että voisi lukea uudestaankin) ja tuossa blogien välisellä tauolla pari, The High Windowin ja The Little Sisterin, mutta näitä kyllä riittää yhä luettavaksi...
Ja ottaen huomioon että olen kyllä intoillut joistain muista hardboiled-tekijöistä, Dashiell Hammettista ja Edward Andersonistakin, johdannaisista kuten Jean-Patrick Manchettesta puhumattakaan, ja film noiriakin on tullut katsottua useampi leffa, niin on jopa vähän kummallista kuinka vähän Chandlerit ovat houkutelleet...
Juoni tässä on perinteisen kimurantti pimeä labyrintti tai kujanjuoksu, jossa tapahtumia ja käänteitä riittää Marlowe etenee jutussa osin järjellä ja intuitiolla (joiden toiminta ei lukijalle aina tule selväksi) ja osin vahingossa, mitään Agatha Christien arvoitusdekkarien rationaalisen arkkitehtonisia rakenteita ei näy. Osasyynsä tässä on varmasti sillä että Chandler on ilmeisesti lainaillut runsaasti aiemmin kirjoittamiensa novellien ideoita, versioinut uusiksi useampia novelleja jotka on liitetty yhteen enemmän henkilöiden ja tyylin vetävyydellä kuin liitosten tarkasti hiotulla koherenssilla...
Mutta toki henkilöt ja tyyli ovat erinomaisen vetäviä. Dialogista tulee mieleen klassinen Hollywood (joka allekirjoittaneelle on kehu), Marlowella riittää purevia sutkauksia, joilla usein myös naamioidaan kipuja ja kärsimyksiä, näitäkin kyllä riittää niin fyysisiä (kovaotteisia miehiä ja kolhuja kohdataan useampia) kuin henkisiä (kovan pintansa alla Marlowe kuitenkin on romantikko korruptoituneessa maailmassa...)
"You should be in a hospital, you damn fool!"
I shuddered. "Listen," I said. "I'm not very clear-headed to-night and I don't think I ought to linger around here too long. I haven't a thing on any of these people that I could prove, but they seem to dislike me. Whatever I might say would be my word against the law, and the law in this town seems to be pretty rotten."
"It's a nice town," she said sharply, a little breathlessly. "You can't judge -"
"Okey, it's a nice town. So is Chicago. You could live there a long time and not see a Tommy-gun. Sure, it's a nice town. It's probably not crookeder than los Angeles. But you can only buy a piece of a big city. You can buy a town this size all complete, with the original box and tissue paper. That's the difference. And it makes me want out."
Henkilö- ja kerrontatyylin puolesta tämä on hyvinkin sujuvaa luettavaa myös alkukielellä (mitä ankaran niukempi Hammett ei aina ole) vaikka toki 30-40-lukujen puhekielessä ja kulttuuriviittauksissa on aina perässäpysymistä, ja ihan liikaa ei kannata yrittää ratkaista juttua ennen Marlowea tai arvailla tulevia juonenkäänteitä, mennään siinä labyrintissa sitä tahtia kun kerronta vie.
Mutta vaikka tämä erinomaisen viihdyttävä kirja olikin, ja kyllä minä niitä muitakin Chandlereita varmaan tulen lukemaan, niin huomaan kuitenkin että kyllä Hammettin (ja Manchetten ja Andersonin) ankaruus ja viileämpi korruption ja väkivallan meditointi yhä vie voiton Chandlerin romanttisemmasta otteesta.
Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 6. Kirja kertoo rakkaudesta (tietysti) ja osallistun tällä kirjalla myös dekkariviikolle (ja toinenkin dekkari on tarkoitus viikon aikana lukea ja blogata).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti