Jon Fosse - Aamu ja ilta

Kun tämänvuotinen Nobel-kirjailija julistettiin, olin lukemassa viimevuotisen Jon Fossen tuoretta pienoisromaanisuomennosta (suom. Katriina Huttunen): alkuteos on ilmestynyt jo vuosituhannen vaihteessa.

Olen aiemmin lukenut jo nipun Fossen näytelmiä, joten tyyli oli ennalta tuttua. Proosa toki toimii hieman eri tavalla kuin puhtaasti dialogina kuljetettavat näytelmät, mutta sama kirjailija on kyseessä. Paljon etukäteiskommentointia ovat aiheuttaneet kirjailijan piiiiitkät virkkeet, ja tässäkin kirjassa pisteet ovat kovin harvassa. Mutta samalla niiden virkkeiden sisällä on paljon toteavaa peruslausetta ja varsin minimalistista, yksinkertaista, toisteista kieltä, joten teksti on silti hyvin virtaavaa ja sujuvaa: mitään monimutkaisia barokkikoristeisten sivulauseiden ja vihjailevien pronominien verkostoja tässä ei harrasteta.

Ja näytelmien tapaan tekstistä iso osa on puhetta, joko ihan keskustelua tai sitten näkökulmahenkilöiden omaa sisäistä monologia omista kokemuksistaan, havainnoistaan, ajatuksistaan, näytelmällisessä preesens-aikamuodossa: lukijalle ei kerrota mitä tapahtui, lukija seuraa mukana kun tapahtuu.

Kirjan nimen viittaamina kirja jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä, lyhyessä osassa pienellä saarella kalastaja Olai odottaa monenkirjavien tunteiden vallassa lapsensa syntymää: huolta ja hermostumista, vaikka kätilö rauhoitteleekin ja kehottaa olemaan poissa tieltä, ja malttamatonta iloa. Jos nyt syntyy poika niin hänen nimekseen tulee Johannes ja hänestäkin tulee kalastaja. 

Ja pitemmän osan alussa Johannes, jo vanha mies, nousee aamulla ylös, jotenkin paljon vaivattomammin kuin vuosiin, aivan kuin olisi taas nuori, ja jotenkin aamussa tuntuu olevan jotain erilaista (tässä vaiheessa lukija voi jo arvata mistä syystä kaikki tuntuu erilaiselta). Ja ulkona kävellessä mietitään josko mentäisiin tapaamaan tytärtä, sitä kävelymatkan päässä asuvaa, mutta tavataankin vanha ystävä Peter, jonka kanssa lähdetään kokemaan taskurapumertoja (pari sivua aiemmin mainittiin Peterin kuolleen muutama vuosi sitten). Kasvavan unenomaisissa tunnelmissa sitten muistellaan eletyn elämän hetkiä ja vähitellen ymmärtää Johannes itsekin, millaista päivää tänään on eletty (tai siis ei enää ole, mutta asiassa on totuttelemista), ja tytärkin rientää katsomaan isäänsä joka ei ole vastannut puhelimeen koko päivänä... 

Aika on keskeisessä roolissa kirjassa, keskittyen ihmiselämän kahteen suureen hetkeen, alkuun ja loppuun, ja näiden välisiä tapahtumia sitten välittyy muun lomassa, fragmentteina: Fosse on ainakin Tyttö sohvalla -näytelmässä käyttänyt useita rinnakkaisia ja päällekkäisiä aikatasoja, ja samaa limittymistä alkaa tapahtua tässäkin, kun Peter on siinä ja ei ole, ja vanha neiti Petterssen on joskus nuori neiti ja joskus taas kuollut pari vuotta aiemmin, ja tytär Signe kävelee isänsä luo sydäntalvella samalla kun Johannes nauttii leppeästä kesäillasta...nykyhetkeä värittävät elävät muistot, mikä antaa kokonaisuudelle unenomaisen tunnelman, josta tulee kiinnostava kontrasti hyvinkin toteavaan asiat-ovat-niinkuin-ne-ovat-kerrontaan.
Tarkkoja ajankohtia ei anneta: jälkimmäinen osa tuntuu sijoittuvan aika lähelle kirjoitusajankohtaa, ja ensimmäinen siis sitten joskus 1900-luvun alkupuolelle. Ja vaikka hetket sekoittuvatkin, ajan suuret linjat pysyvät: vanhemmille syntyy lapsia, joille sitten joku vuosikymmen myöhemmin syntyy omia lapsia, ja lapselle annetaan oman isän nimi silloinkin kun tämän kanssa ei varsinaisesti tultu toimeen, ja aikanaan ihmiset kuolevat niin kuin tapaavat tehdä, kuka ennemmin ja kuka myöhemmin. Ja tulee aamu ja tulee ilta.   

Lukiessa tuli mieleen toinen teos jonka olin lukenut useampi vuosi sitten, Gabriel Scottin Lähde eli kirje Markus kalastajasta, joka on Suomessa aika tuntematon mutta ilmeisesti Norjassa nauttii jonkinlaista klassikkoasemaa, siinä määrin, että varmaan Fossekin kirjan tietää. Kirjassa vaatimaton ja köyhä kalastaja Markus elää yksinkertaista elämäänsä, ja pohdiskelee asioita vaatimattomalla yksinkertaisuudella, josta kuitenkin nousee omanlaisensa viisaus...tulevatko yhtäläisyydet jostain norjalaisesta arkkityypistä, vaatimattoman kalastajan kätketystä elämänviisaudesta, vai viittaako Fosse Scottin kirjaan vaihtaen Markuksen Johannekseksi, evankelistan toiseksi?

Koska mielleyhtymänä esiin nousi myös Johanneksen evankeliumi. Kieleltään se on hyvä verrokki Fosselle, koska Johanneksen evankeliumi käyttää suhteellisen rajallista sanastoa, pienempää kuin muut evankeliumit, mutta pyörittelee siitä hyvinkin monitasoista ja mystistä ajattelua (ja kuten tuttu huomautti, ei vanhimmissa Uuden testamentin manuskripteissä käytetty välimerkkejä, vaan teksti tuli yhtenä pötkönä). Mutta samoin kirjassa esitetyt huomiot korostetun tuonpuoleisesta Jumalasta ja vastaavasti tämän maailman toisesta valtiaasta ovat nimenomaan Johannekselle ominaisia...itseäni hieman häiritsi kohta lopussa, jossa Johannes on nousemassa taivaaseen ja katsoa alasjäänyttä maailmaa ja
"hän näkee kaiken sen pimeyden ja kaiken sen kamalan mikä siellä alhaalla on ja hän
Siellä alhaalla on kamalaa, Johannes sanoo"
kun toisaalta aiempaa kuvausta on kuitenkin värittänyt tietty harmonisuus ja hyväntahtoisuus, vaikkakin toki ongelmia, vaivoja ja kärsimyksiä myös sisältäen...mutta tuo hyvin ambivalenttinen ja ristiriitainen suhtautuminen tähän maailmaan jossa elämme, gnostilaissävyihin saakka, on hyvin leimallista Johanneksen kirjoille (maalaa teksti hiirellä näkyviin).  

Kiinnostava kirja. Vaikutti siltä, että Fossen suomennokset on aloitettu suhteellisen helpolla kirjalla, koska kyllähän tämä on varsin helposti lähestyttävä, soljuva pienoisromaani, ja kuitenkin samalla pohdinta elämästä ja kuolemasta, joista riittää ajateltavaa, ja joita lähestytään mysteerin meditoinnin kautta. Ja lopulta loppuvat sanat.

kaikki on erilaista, nyt hän näkee venevajat, ja nekin ovat painavia ja samalla niin ihmeen kevyitä, mitä hänelle on tapahtunut? Johannes ajattelee, sitä hän ei varmaankaan saa ikinä tietää, Johannes ajattelee ja kai tämä kaikki on vain kuvittelua, myös se että venevajat näyttävät erilaisilta, ainakaan hän ei pysty sanomaan mitä niille on tapahtunut, ja jos jokin on muuttunut, jokin on varmasti muuttunut hänessä itsessään, mutta voisiko se olla myös jotain ulkoista? voiko jotain olla tapahtunut, jos ei mitään suurta niin ehkä jotain pientä minkä takia hänestä tuntuu että kaikki on erilaista? mutta hän itsehän on entisellään, eikö olekin, vai onko?

Kirjan on lukenut myös Satunnainen ohilukija ja Hesari.