Totean aluksi taas jääviyteni: tunnen kirjailijan, joten keskityn tässä bloggauksessa nostamaan esiin kirjan teemoja, vaikka laadullista arviota en lähtisikään tekemään.
Louhimiehen kirjoissa historialliset romaanit ovat runsaasti edustettuina, ja siihen lajityyppiin pääosin osuu tämäkin: kirja kertoo piispa Henrikin elämäntarinan, painottuen lapsuuteen, nuoruuteen, opintoihin (Suomen puolelle päästään melkein lopussa, ja legendaarisen Surmanvirren tapahtumat on versioitu lyhyesti ihan loppuun).
Tietysti kuinka paljon Henrikin traditiossa on oikeasti historiallista aineistoa on varsin kyseenalaista, ja tämä kyseenalaistus on mietinnässä tässäkin teoksessa: ollaan ennemminkin spekulatiivisessa "näin se olisi ehkä voinut tapahtua"-hengessä. Louhimies sivuuttaa traditionaalisia elementtejä (kuten että Henrik olisi englantilainen tai walesilainen: tässä kirjassa hän on ruotsalainen kauppiaan poika, tulevan kuningas Erikin lapsuudentoveri) ja yksinkertaistaa jotain toisia (kuten murha-perinteen).
Tulkinnassa on mukana myös tuoreempaa historiallisten tutkimusten tuloksia, kuten että kristillistä vaikutusta oli Suomen alueella jo hyvän aikaa ennen kuin Henrik ja Erik sinne ehtivät, Henrikin tehtävänä on nimenomaan niiden tukeminen, vahvistaminen ja levittäminen. Mutta ei tässä kuitenkaan tiukkaan historialliseen autenttisuuteen olla sitouduttu, anakronismeja on mukana: esim. ripittäytyminen kuvataan modernin mallin mukaiseksi, vaikka tuollainen käytäntö tuli normiksi vasta seuraavilla vuosisadoilla, ja samoin epäilen ettei Lundin pappiskokelailla ole ollut 1100-luvulla mahdollisuutta noin laajaan lukeneisuuteen itäisiä kirkkoisiä myöten...
Mutta historiallisen romaanin lajityyppi ei olekaan itsetarkoituksellista: Louhimiestä kiinnostaa tässä pyhien yhteys, pyhimykset käsitteenä, ja niinpä kirjan kertoja ei ole historiassa elävä Henrik vaan pyhä Henrik, ja kirjan läpi kulkee myös nykyajassa elävän Juditin tarina (todellakin nykyajassa, mukana on vuoden 2025 tapahtumia), uskonnottomuudesta tulevan DNA-tutkijan joka kiinnostuu pyhän Henrikin reliikistä ja tätä kautta Henrikistä muutenkin, ja vastavuoroisesti Henrik omasta taivaallisesta näkökulmastaan kiinnostuu Juditista.
Muistan kirjamessuilta kuinka Karissa Kettu kommentoi antiikin filosofi Hypatiasta, että tästä oli kyllä olemassa kaikenlaista legendaarista aineistoa jossa tämä kuvattiin kaikin puolin täydelliseksi epäinhimillisyyteen asti, ja että hän halusi tavoittaa ihmisen siellä takana. Samaa ajatusta on tässäkin kirjassa: vaikka piispa Henrikin traditiossa tämän henkilökohtaisista ominaisuuksista ei niin paljoa ole puhetta, niin Louhimies yrittää esittää mahdollista ihmistä siellä takana. Tuloksessa on ehkä asiaankuuluvasti yhä hagiograafisuutta, mutta se on modernia hagiograafisuutta, ja myös tarkoituksenmukaista: pyhimykset ovat esikuvia, mutta ollakseen mielekkäitä esikuvia täytyy näissä olla myös jonkinlaista ymmärrettävyyttä ja inhimillisyyttä, teflonpintaisen epäinhimillinen täydellisyys ei toimi.
Eikä Henrik olekaan kirjan ainoa pyhä: hänen ajassaan suojeluspyhillä on myös vahva roolinsa, ja ajanmääreissä eri pyhimysten muistopäivät ovat vahvasti esillä. Vastaavasti Juditin tarinassa nämä ovat myös esillä, ja kontrastina ainakin osin legendaariselle ja epähistorialliselle Henrikille, näissä osioissa nostetaan modernin ajan ihmisiä, pyhimyksiä joista on valokuvia, tuoden esiin pyhien yhteyden jatkuvuutta ja pyhimysten jatkuvaa merkitystä esikuvallisena vertaistukena.
Modernin historiallisen romaanin normien ulkopuolelle mennään varmasti myös kirjailijan taipumuksella laittaa kirjaan ihan kohtalaisen paljon opillista ekspositiota: jotkut pitävät fiktio-fakta-lajien sekoittamista häiritsevänä, mutta on sillä vahvat historialliset perinteet. Kielellä myös leikitellään, niin että dialogi ei tunnu aina kovin realistiselta, mutta toisaalta siitä tulee omaa arkaaista sävyään, joka sopii kirjan luonteeseen. Omakustanteisuus näkyi, että kirja olisi varmasti hyötynyt kierroksesta lisähiomista kustannustoimittajan kanssa, ja typojakin on jäänyt tekstiin sen verran, että jos huoliteltu kieli on lukijalle kynnyskysymys niin varokoon.
Piispa Henrik on kieltämättä kiinnostava lähtökohta kirjalle myös nykyaikana. Pyhimyskulttuuri on protestantille eksoottista muutenkin.
VastaaPoista