Tätä kirjaa lukiessani aloin muistella jossain näkemääni kuvausta (saattoi olla Tommi Melenderin blogissa) "globaalista literary fictionista" genrenä ja sen kliseistä. Tämä Paolo Maurensigin esikoisromaani on saanut kanteensa positiivisia blurbbeja, mutta tuosta assosiaatiostani voinee päätellä että en ollut kovin ihastunut kirjaan. Mutta koska kirjassa on jonkinlaista jännärirakennetta (se ollen tietysti yksi genreklisee), niin varsinaisesti kirjaa kommentoidakseen pitää käsitellä joitain käänteitä, eli jos pelkää SPOILEREITA ja haluaa kuitenkin kirjan lukea laimeusvaroituksestani huiolimatta, niin ei kannata lukea tästä eteenpäin.
Niin, kirjan alussa vanhahko wieniläinen teollisuuspamppu ja shakkimestari on kuollut: luultavasti itsemurha, mutta syy olisi tuntematon, samoin jotkut kuolinpaikalla näkyvät vihjeet vaikuttavat käsittämättömiltä. Tämän jälkeen kerronta siirtyy hieman aikaisempaan hetkeen, junamatkaan jossa kyseinen herra kohtaa nuoren miehen, joka myös osoittaa kiinnostusta shakkiin, ja alkaa kertoa tarinaa omasta shakinopettajastaan, jonka vaiheet tottakai liittyvät vanhempaan herraan, vaikkei yhteydet heti olekaan ilmeisiä.
Kirjan alkupuolen kuvaus shakkiobsessiosta oli aika mainiota, vaikka mieleen tulikin Stefan Zweigin Shakkitarina ja vähän myös Yasunari Kawabatan Master of Go (ja vertailu ei ihan ole Maurensigille eduksi). Varsinaiset pelikuviot pysyvät hyvin epämääräisinä, joten mitään syvällistä shakkiymmärrystä tuskin tarvitaan (enkä tiedä onko tällä ansioita oikeasti asiaa harrastavien piirissä, ainakin yhden närkästyneen nettikommentin tätä vastaan luin). Mestaruus- ja obsessiokuvauksessa vedetään jonnekin mystisyyden ja maagisen realismin rajamaille muttei tietenkään liiaksi, koska tämähän on vakavasti otettavaa literary fictionia, ja samasta syystä myös niillä jännäripiirteillä vaan flirttaillaan. Tämä flirttailu on kuitenkin myös tämän genren klisee...
Ja sitten kirjan toisella puoliskolla salaisuuksien keriytyessä auki mukaan tulevat natsit, ja tässä vaiheessa huokaan syvään. En tosiaankaan ole innostunut niistä loputtomista "Auschwitzin puhelinmyyjä"-tarinoista, ja truistinen ilkeät-natsit-ovat-ilkeitä -teema vaikuttaa minusta modernissa kirjallisuudessa niin kovin usein sentimentalistiselta manipuloinnilta, halpahintaiselta kliseeltä jolla tuoda gravitaksen ja vakavuuden tuntua kirjaan. Ja juuri sellaiselta se tässä kirjassa tuntuu.
Jepjep. Kirja on tietysti ihan taitavasti kirjoitettu, sliipattu sujuvuus kuuluu tietysti myös tämän ei-genre- genren ominaisuuksiin, vaan ei ihan kauheasti kannata jäädä ajattelemaan onko henkilöissä ja näiden toimissa juuri syvällisyyttä, niin paljon kuin tässä onkin ääripersoonallisuuksia ääriolosuhteissa...näissäkin näkyy vahva kliseisyys ja oma omituisuutensa on katoaminen heti kun ovat täyttäneet dramaattisen funktionsa (joka korostettuna voisikin olla tavallaan aika kiinnostava kerronnallinen elementti, nyt se näyttää vain siltä että näillä ei ole merkitystä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti