Tämä tuli vastaan kirppiksellä. Andrée Chedidia olen lukenut aiemminkin, mutta suomennettu tuotanto näkyy olevan aika vähäinen, yksi novelli antologiassa ja tämä romaani (suom. Saara Palmgren).
Ja kuten nimestä voi päätellä, ollaan Egyptin historiassa varsin kutkuttavassa ajanjaksossa, faarao Ekhnatonin (/Akhenatenin) hallituskaudessa: reilu vuosi sitten luin Mahfouzin kirjan samasta aiheesta, ja Waltarin Sinuhe on tietysti aikoinaan tullut luettua...
Eli tapahtumasarja ja henkilöt ovat jo aika tuttuja: tällä kertaa puhujana ovat Nefritite ja kirjurinsa Bubastos, jotka kirjaavat muistonsa kun Horemheb on noussut valtaan ja Ekhnatonin ja Nefrititen rakennuttama uusi kaupunki on raunioina. Ja teemakin on tuttu, samanhenkinen kuin Mahfouzilla ja myös noissa aiemmin lukemissani Chedidin näytelmissä, ideologia ja sodan problematiikka.
Kirkas silmäni piti minua liian kauan uskossa, että rauhallisilla
kansoilla on historiansa, että onnelliset kaupungit kestävät ikuisesti
ja rakkaus elää kauan.
Ovatko ihmiset todellakin luodut sellaisiksi,
että he oman luontonsa pakosta pyrkivät tuhoa kohti? Rakentaako ihminen
yhä majansa tulivuoren reunalle?
Ekhnaton on idealisti, rauhan ja armeliaisuuden tavoittelija ja kannattaja, ja Nefritite tämän vankkumaton tuki, rakastava puoliso, ja paikallinen utopia kukoistaakin muutamien vuosien ajan, mutta tämä ehdoton sisäänpäin kääntynyt pasifismi suistaa valtakunnan sekasortoon ja utopia sortuu raunioiksi erämaahan, osin ulkoisten paineiden ja osin sisäisten heikkouksien vuoksi.
Tämä aihe on tosiaan ollut Chedidillä aiemminkin esillä, ja probleemaan ei tarjota näppäriä mustavalkoisia ratkaisuja. Ja kun kirjailijalla on myös paljon runoilijantaustaa, niin tyyli on tässä varsin viehättävää...mutta luulen että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos en tosiaan olisi lukenut noin vähän aiemmin tuota Mahfouzin hyvin samanhenkistä teosta (ja jonka moniäänistä kerrontaratkaisua pidän parempana).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti