Tämä lienee vuoden viimeinen bloggattava kirja (vuosikoosteen laadin vielä myöhemmin). Kaarina Valoaallon yksittäisiä runoja olen ajoittain nähnyt antologioissa yms. mutta kokonaisia kirjojaan en ole lukenut: nyt sitten tämä teos vuodelta 1988.
Valoaallon runoudesta ensimmäiseksi mielikuvaksi tulee runsaus: siinä missä suomalainen aikalaislyriikka 70-80-luvulla oli usein tiivistä ja niukkaa, nämä runot rönsyilevät pitkillä riveillään, omintakeisella värikkyydellään ja rehevyydellään. Ei Valoaalto kuitenkaan modernismista irtaantunut ole: luonnollinen, puhutun tuntuinen kieli on tärkeää.
Samoin keskeislyriikan runollinen minä, usein alleviivatustikin: "minä" mainitaan usein ja se on korostetusti kaiken perusta. Ei kuitenkaan itseriittoisesti: ennemminkin Valoaalto on jossain määrin marginaalisessa asemassa (osin varmastikin harkitustikin, aseman hyväksyen ja siihen tietoisesti asettuen) jossa "minun" äänen kuuluminen tunnistetaan tärkeäksi, mutta sitä ei erehdytä pitämään universaalimpana kuin se on. Runoilijalla on sanottavaa, ja hän sanoo sen.
Oman aikansa valtavirrasta irtaudutaan myös sanottavan sisällön yhteiskunnallisuudella ja poliittisuudella. Politisoituneen 70-luvun jälkeen 80-luvun taiteellisessa ilmaisussa suora kantaaottavuus ei juuri ollut suosiossa, mutta näin ei ole tässä kirjassa. Valoaalto oli Emmaus-aktiivi, joten tässä mukana on ympäristöeetosta ja myös globaalia näkökulmaa paljon Suomen ja Euroopankin ulkopuolelle ulottuen. Ja yhteiskunnallisuuden vastapainona on runsaasti myös rakkausrunoa, ja toisaalta, henkilökohtainen on poliittista...
Mutta on tavallaan hassua nostaa tässä yhteydessä esiin valtavirran ulkopuolisuutta, kun tuntuu että nykyajalle tämä Valoaallon henki olisi paljon läheisempää ja puhuttelevampaa kuin monen muun 80-luvun runoilijan, aika on siirtynyt tämän puolelle. Ehkä hänetkin uudelleenlöydetään taas jossain vaiheessa, vai menettääkö tämä sitten jotain olennaista itsestään kun ei ole hieman ulkopuolinen?
Haluan vastakohdan hivelevän
runsauttani askeesilla,
haluan lämpööni vastattavan viileydellä
haluan laihan hekumoivan pehmeydessäni
haluan vastakohdista purkautuvan jännityksen välisen sähkön
joka lataa ne toisiinsa
ja minun vastakohtaisuuteni pukeutuu satoihin muotoihin
milloin kukkien tienvarsien pajupensaikkoina joiden
höytyväiset siemennorkot lenninsiipineen lentävät yli rajojen
vastakohta minun rönsyilylleni on askeesi
harmaa laho aita johon nojaan väsyneen pääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti