Shakespearen sisarukset -koontipostaus, ja näytelmistä kirjallisuutena

 

Hieman yli vuoden kestänyt näytelmälukuhaaste Shakespearen sisarukset on saatu loppuun, itse laitoin viimeisen kirjan kuun loppuun klassikkohaasteeseen.

Tätä myötä luettuja kirjoja tuli yhteensä 16, ja kun kahdessa kirjassa näytelmiä oli neljä ja kahdessa kolme, yksittäisiä näytelmiä tuli 26, listana seuraavanlainen (kategoriaselitykset löytyvät haastepostauksesta). Ja alahaasteitakin sain napsittua aimo joukon.

Pierre Beaumarchais - Le barbier de Séville BDFG, 1700-luku
Minna Canth - Papin perhe ACFH, 1800-luku
Corinne Fleurot - Contre toute attente ADEG, 1900-luku
Christopher Fry - Curtmantle BDFH, 1900-luku
Henry de Montherlant - La Mort qui fait le trottoir BDFG, 1900-luku
Nathalie Sarraute - Le mensonge ADFH, 1900-luku
Georges Bernanos - Dialogues des Carmelites BDFH, 1900-luku
Josiane Balasko - Dernier rappel ADEH, 2000-luku 

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1 BDEG, 1900-luku (4 näytelmää)

Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora ADEG, 1900-luku

Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä ACEG, 2000-luku (4 näytelmää)

Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook BDEG, 2000-luku

Molière - Les précieuses ridicules BDFH, 1600-luku
Andrée Chedid - Théâtre 1 ADFG, 1900-luku (3 näytelmää)

John Webster - The Duchess of Malfi BDFG, 1600-luku

Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire BDFH, 1900-luku (3 näytelmää)

Perushaaste: suoritettu
Monipuolinen lukija: suoritettu
Perehtyvä lukija: suoritettu A (naiskirjailija), B (mieskirjailija), D (ei-suomalainen kirjailija), E (elävä kirjailija), F (kuollut kirjailija), G (kirjailija jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin), H (kirjailija jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin)
Historiallinen lukija: suoritettu

 

Koska haaste sai inspiraationsa havainnosta, että en ollut lukenut juuri lainkaan naisten kirjoittamia näytelmiä, kiinnitin siis lukuvalinnoissa huomiota siihen, mutta samalla myös muihin kategorioihin, ja määrän ohella jahtasin noita eri kategorioita ja niiden yhdistelmiä, ja sainkin jo kirjoilla haltuun melkein kaikki kategoriat (naiset ja miehet, elävät ja kuolleet, vanhat tutut ja uudet tuttavuudet), ainoa joka jäi puuttumaan olivat suomalaiset kirjailijat (ja niissäkin jos laskisin näytelmiä eikä kirjoja, saisin tarvittavat viisi kokoon, kiitos Saara Turusen neljän näytelmän kokoelman). Alun perin oli aikeita etsiä enemmänkin kotimaista luettavaa vaikkapa projekti Gutenbergista, mutta se nyt jäi.

Lukukieliä oli kolme ja sattuneesta syystä ranskalaiset olivat varsin runsaasti edustettuina kymmenellä kirjailijalla: pari englantilaista ja yksittäiset amerikkalainen ja itävaltalainen mahtuvat mukaan. 

Olen aiemminkin pitänyt näytelmien lukemisesta, ja haaste ei heikentänyt mieltymystäni. Muussakin kirjallisuudessa minua viehättävät erityisesti henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ja dialogivetoisuus, ja luonnollisesti näytelmät tekevät tätä ihan perusluonteeltaan. Toisaalta kiinnostavat myös jotkut kerronnalliset ratkaisut: behavioristinen kerronta, jossa suhteita ja psykologiaa esitetään puheen ja toiminnan kautta, fragmenttisuus ja symbolisuus, eri tapahtumien ja tapahtumasarjojen jukstapositiot, rinnastumiset, sekoittumiset, kaikki juttuja jotka proosassa kävisivät kokeellisiksi ja näytelmissä ovat ihan selkeää peruskauraa.

 

Ja olen myös maininnut aiemmin että näytelmät ovat myös hyvä lajityyppi ei-täydellisellä vieraalla kielellä lukemiseen, ainakin jos ei ihan niitä tosi vanhoja lyyrisiä luettavaksi valitse: kerronta on dialogia, joka on se osuus kielestä jota yleensä parhaiten on opeteltu.

Niinpä voin luvata, että näytelmiä tulee lukemisissani ja blogissa olemaan myös jatkossa: kaikkia hyllyssä olevia en ehtinyt vielä lukea, ja paljon löytyy lisää kirjastosta ja muualta...

Tuo saatavuuskysymys oli kuitenkin asia, johon kiinnitin haasteen aikana huomiota, ja osaltaan sain selitystä mistä syystä aiemmin lukemani näytelmäkirjailijat olivat lähes kategorisesti kaikki miehiä. 

Olen aiemminkin jo pohtinut sitä, että naiskirjailijoilta tunnutaan julkaistavan käännöksiä vähemmän (tai ainakin käännöksiä jotka minua kiinnostavat), mutta nyt havahduin siihen, että itse asiassa näytelmien osalta myös mieskirjailijoiden julkaisu on aika onnetonta. Aikoinaan kun suomalaista kirjallista kulttuuria on rakennettu, niin siihen on kuulunut varsin runsas määrä myös maailman näytelmäkaanonia, Shakespeare, Ibsen, Tsehov, Goethe, Molière, Racine, Strindberg, Holberg, antiikin kreikkalaiset jne jne aina jonnekin Brechtin tienoille asti, mutta kun aloin etsiä toisen maailmansodan jälkeisiä suuria nimiä (ja vähän 1900-luvun alkupuolisiakin) Kirjasammosta ja Helmet-kirjastojen valikoimasta niin sain pitkän rivin eioota tai satunnaisia yksittäisiä teoksia. Beckettin Godot, Sartren pari näytelmää, yksi Ionesco, muttei Williamsia, Pinteria, Havelia, Pirandelloa, Stoppardia, Fota, Fossea jne (joiltain näiltä kirjailijoilta löytyy kyllä muuta kuin näytelmätuotantoa). Ja ei-niin-yllättäen naisetkin näytelmäkirjailijoina tapaavat olla tätä modernimpaa polvea joka siis pääsääntöisesti on sivuutettu.

 

Lisää urkittuani ja kyseltyäni tuli kyllä ilmi, että teatteria varten käännöksiä on tehty paljonkin, ja niitä löytyy jopa luettavaksi joistain kirjastoista (pääasiassa teatterikorkeakoulun omasta kirjastosta, mutta joissain alueellisissa kirjastoissa oli myös jonkin verran teoksia, mahdollisesti koska joku sopiva henkilö oli omia kappaleitaan niille lahjoitellut). Kirjastotietojen perusteella tosin julkaisut tapasivat olla monistenippuja ja vastaavia, eli nimenomaan teatteriväen omaan käyttöön...

 

Eli näytelmiä, noita moderneja klassikoitakin, käännetään ja ne ovat osa teatterirepertuaaria, mutta ei voida sanoa että ne olisivat osa kirjallisuutta, kirja-alan toimijat eivät niihin näköjään helposti koske ja tästä syystä saatavuus on samizdat-linjaa: jos oikeitä henkilöitä tunnet, saattaa monistenippu jostain löytyäkin.

Kiinnitin huomiota myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaisiin: tällä kertaa mukana oli muutamakin teatteritaustainen kirjailija, ja erityisen kiinnostavaa oli, että ainakin parin "esikoiskirjailijan", voittaja Terhi Kokkonen mukaanlukien, tuotannosta löytyi ennen ehdokaskirjaa jo näytelmätuotantoa (aiempina vuosina on tietysti samassa kisassa ollut ehdolla myös kirjailijoita, joilla on jo lasten- ja nuortenkirjatuotantoa, mutta kun ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja ilmestyy niin on sujuvasti "esikoiskirjailija". Tietokirjakaan ei havaitusti vie esikoiskirjaneitsyyttä).

Tämä vain vahvistaa ajatusta, että suomalaisessa kirjallisuuskäsityksessä (aikuisten) romaani on muotona valtavan ylikorostunut: runous ja novellikokoelmat ilmeisesti lasketaan vielä kirjallisuuden piiriin joskin marginaaliin (siinä määrin etteivät edes saa kisata siitä ainoasta kirjallisuuspalkinnosta jolla on relevanssia, aikuisten kaunon Finlandiasta) mutta muilla menee vielä heikommin, niin käännöksinä kuin kotimaisena tuotantona.

 

Oma pohtimisen aiheensa olisi milloin ja miksi tuo on tapahtunut, koska kuten sanoin, 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla näytelmät olivat kuitenkin selvästi olennainen osa kirjallisuutta, ja suomenkielisen kirjallisuuden esikuvan, Aleksis Kiven, tuotannossa nämä ovat isossa osassa. Joskin tuntuu että nykykatsannossa Kivi on yhä enemmän ja enemmän yksinomaan Seitsemän veljeksen kirjoittaja, kirjan, joka voidaan lukea romaaniksi ja romaanina, ja Nummisuutarit, Kihlaus, Kullervo, Lea jne yhä aktiivisemmin unohdetaan. Ja että kansalliskirjailijan viitta on muutenkin liukunut Väinö Linnan harteille, tämän tuotanto kun on näppärästi romaaneja. Mm. englantilaisilla ja ranskalaisilla Shakespeare ja Molière ovat niin tiukasti kiinni näytelmämuodossa, että se pakostakin pysyy osana kirjallisuutta...

Koska tällainen kirjallisuuden yksipuolistuminen on ihan periaattessa, no, tylsää, on se hyvä syy pitää näytelmiä esillä myös kirjallisuutena, lukea niitä ja kirjoittaa niistä vaikka sitten blogiin. Ja ilahduttavasti tähän haasteeseen tarttui myös joukko muita bloggareita, yhdessä on luettu hyvinkin runsas valikoima mitä moninaisimpia näytelmiä, monet sellaisia joita tuskin on muuten ikinä blogattu tai ehkä muutenkaan laajemmin kirjallisuuskeskustelussa ja medioissa esiin nostettu, ja päälle myös kiinnostavia huomioita ja ajatuksia näytelmien muodosta, historiasta jne. Kiitos osallistujille, teitte tästä onnistuneen haasteen.

Tässä muiden osallistujien osallistumispostauksia joita olen jo nähnyt, vinkatkaa kommenteissa jos on lisää:

 

Jokken runonurkka

Sataa valoa

Tahaton lueskelija/näytelmät

Tahaton lueskelija/kuunnelmat

Tarukirja

Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire / Viettelyksen vaunu (klassikkohaaste)

 

Ja taas on aika jo perinteisen klassikkohaasteen, jossa taklataan lukemattomia klassikkokirjoja, sellaisia jotka ovat niminä tuttuja mutta jotka ovat jääneet tähän mennessä lukematta. Aiemmilla kierroksilla olen jo laajentanut ymmärrystäni varsin isoilla nimillä, aiemmilla kierroksilla olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin ja Valtion (ja nyt taas silmäilin läpi nuo vanhat postaukset: kylläpä klassikot ovatkin muuten hyviä kirjoja, silloinkin kun eivät ihan täysillä henkilokohtaisesti kolahdakaan).

 

Tällä kertaa oli taas joitain mainiota ehdokkaita klassikkovalinnoiksi odottamassa, mutta valinta oli kyllä selvä: amerikkalaista kirjallisuutta en kuitenkaan ihan valtavasti lue mutta silti amerikkalaiset eivät ole vielä olleet minulla edustettuina klassikkohaasteessa, ja kun minulla on vieläpä päällä tämä Shakespearen sisarukset -näytelmälukuhaaste, niin hyllyyn vaeltanut Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire and Other Plays käski lukemaan.

Muut klassikkohaasteen tälle kierrokselle osallistujat postauksineen löytyvät täältä.

 

Williams ei ollut ihan ennestään tuntematon, olin joskus aikoinaan lukenut tässäkin kirjassa mukana olevan The Glass Menagerien, ja elokuvina nähnyt Kissan kuumalla katolla ja Äkkiä viime kesänä, mutta tämä kuuluisin näytelmänsä oli jäänyt lukematta, samoin kuin yhtä kuuluisa elokuvaversionsa. Viittauksiin Blanche DuBoisista, Stanleysta ja Stellasta toki törmää säännöllisesti amerikkalaisessa populaarikulttuurissa, mutta sen tarkemmat tiedot näytelmän sisällöstä rajoittuvat suunnilleen siihen Simpsons-jaksoon jossa Marge esittää harrastajateatterissa pääroolin...

Tapahtumat sijoittuvat New Orleansiin duunarien kortteleihin, käytöstavat ovat varsin karut ja suoraviivaiset, asunnot pieniä ja saman talon asukkaat tuntevat kaikki toisensa, seinien läpi tulevat joka tapauksessa tutuiksi toisten riidat ja rakkaudet joten kumpiakaan ei suuresti peitellä. Ja täällä asuu myös nuoripari Stella ja Stanley Kowalski, omalla tavallaan onnellisesti. 

 

Pariskunnan asuntoon tulee pitkälle vierailulle myös Stellan isosisko Blanche, parantelemaan hermojaan, ja vaikka Stella on kartanotaustastaan huolimatta sopeutunut hyvin uuteen ympäristöönsä, Blanche, täysiverinen southern belle jota kovat ajat ovat kuitenkin viime aikoina kolhineet, kauhistelee, ja napit ovat vastakkain erityisesti Stanleyn kanssa...

Täytyy todeta että alusta lähtien Blanche on varsin kauhea, sietämätön hahmo: neuroottinen luokkatietoinen snobi, vainoharhainen, tavattoman itsekeskeinen, harhainen valehtelija...ja pikkuhiljaa käy ilmi minkä verran Blanchen snobismilla on edes pohjaa, miksi on tullut siskonsa luo New Orleansiin, mitä siellä kotikonnuilla onkaan tapahtunut...

Ja tässä Williams osoittaa taitoa, nerokkuuttakin, kuinka onnistuukaan säilyttämään Blanchen kauheana hahmona mutta samalla kuvaamaan tätä syvästi traagisena. Tavallaan on helppo ymmärtää Stanleyn kovuus kälyään kohtaan, ja kuitenkin Blanche epätoivoisen lakastuvan kukkasen traagisuudessaan on sympaattinen hahmo...

Tässä kirjassa on kaksi muutakin näytelmää. A Sweet Bird of Youthissa maailmalla menestystä etsinyt poika palaa kotikaupunkiinsa hakemaan tyttöään, havaitakseen että ei ole ollenkaan tervetullut, tyttö ei ole enää sellainen kuin pojan lähtiessä eikä poikakaan enää ole varsinaisesti poika vaan yhä varmemmin ja varmemmin tyyppiä "takana loistava tulevaisuus". 

Tässäkin ollaan Yhdysvaltojen etelässä, ja taustaelementeissä olisi paljon analysoitavaa sukupuolen, rodun, politiikan ja retoriikan kysymyksissä, ja osoita joiden esittäminen olisi varmaan modernille teatterikoululaiselle työlästä, mutta minä keskityin taas täysin henkilökuvauksiin, jotka onnistuvat taas varsin hyvin olemaan kauheita mutta traagisia, vaikka noin muuten tämä jää nyt vertailussa heikommaksi teokseksi...

 

Ja The Glass Menagerie, jossa päällepäsmäri äiti yrittää järjestää pohjattoman ujolle tytölle "gentleman caller"ia tytön veljen tuttavasta, veli taas on tympääntynyt työhönsä ja perheeseensä ja haluaa paeta. Ja taas kerran, kauheita ja traagisia henkilöitä.

Tennessee Williamsin näytelmiin voisi näiden näytelmien perusteella liittää sellaisia ilmaisuja kuin "pakahduttava", "turhautunut", "kiihko", henkilöitä jotka haluavat jotain todella paljon mutta eivät pysty, räpistelevät olemassaolonsa ahtaissa rajoissa, kaikki rappeutuu, kaikki valuu hiekkaan...

Henkilöiden ja näiden suhteiden kuvaus on näissä kyllä loisteliasta, julmaa ja herkkää: harvassa olisivat henkilöt joita haluaisin omaan tuttavapiiriini (perheestä puhumattakaan), mutta näyttämölle näissä on kyllä traagista suuruutta.

Lavastuksiin kiinnitetään kohtalaisen paljon huomiota, varsinaiseen realismiin ei aina pyritä, ennemminkin jonnekin ekspressionismin puolelle, käytetään heijastettuja kuvia ja musiikkia tuomaan mielleyhtymiä (näytelmistä vanhimmassa, The Glass Menageriessa, vähän liikaakin, kuin Williams ei luottaisi hahmoihinsa, dialogiinsa tai näyttelijöihin, ja alkukommenteissa kirjailija huomauttaakin että jätti sittemmin osan näistä elementeistä pois...)

Ja tietysti näissä näytelmissä korostuu niiden sijoittuminen eteläisiin Yhdysvaltoihin, joten kaikkine siihen liittyvine konteksteineen näitä on varmaan nykyisessä yhteiskunnassa vaikea edes yrittää esittää "neutraalisti", niin klassikkoja kuin ovatkin...

Mutta arvostettu asema on kyllä tämän perusteella ansaittu, erinomainen teos.

Ha erinomainen haastekombo, tämän klassikkohaasteen lisäksi Shakespearen sisaruksissa tämä on erinomainen tapa päättää haaste, Helmet-lukuhaasteessa otan kohdan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan (sitä tehdään paljon, The Glass Menagerie on tavallaan kokonaan Tomin kertomia muistoja ja muissakin muistetulla menneisyydellä on tärkeä osa), ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haasteessa olkoon Klassikko, jota et ole aiemmin lukenut.

John Webster - The Duchess of Malfi

 

Nimenä tämä näytelmä oli tuttu, yhtenä tunnetuimmista renessanssi-Englannin näytelmistä. John Webster oli Shakespearen aikalainen, ja tätäkin näytelmää ovat esittäneet bardin luottonäyttelijät King's Men Globe-teatterissa, ja näytelmään myös usein viittaillaan arvostettuna esimerkkinä 1600-luvun kostotragediasta, jossa porukkaa kuolee kuin kärpäsiä...

Nimihenkilö, Malfin herttuatar, on nuori leski, jolla on toki asemaa ja omaisuutta (ja kauneutta, fiksuutta, miellyttävä luonne jne), mutta myös kaksi veljeä, jotka haluavat pitää sisarensa kontrollissaan: äkkipikainen Ferdinand ja kylmä ja laskelmoiva kardinaali (niin herttuattaren kuin kardinaalin nimiä ei sen kummemmin näytelmässä mainita, näihin viitataan vain titteleillä). 

Uutta avioliittoa, joka olisi veljille edullinen, saatetaan harkita mutta tässä asiassa sisaren on tietysti oltava käyttämättä omaa harkintaansa...mutta herttuattarella on tilanhoitaja Antonio, ja nämä kaksi solmivat avioliiton, salaisen tietysti johtuen suuresta arvoerosta, ja aikanaan tämä liitto tuottaa kolme lasta, salassa synnytettyjä ja hoidettuja. (ja on siis todettava että avioliitto solmitaan niin epämuodollisesti että se kuulosti eufemismilta...)
Mutta asiat tulevat tietysti veljien tietoon ja sitten ei enää kellään ole kivaa, ja viidennessä näytöksessä kuolevat melkein kaikki ne keskeiset henkilöt jotka eivät ehtineet kuolla aiemmin. Tuo ei edes ole spoileri vaan odotettu seuraus.

Lukiessa tuli mieleen aiemmin lukemani huomiot peribrittiläisestä näkökulmasta Italiaan, synkän juonittelun ja väkivallan stereotyyppiseen kotimaahan, tässä tehdään prototyyppiä goottikauhusta.

Vaikka toisaalta tämä perustuukin tositapahtumiin eli joskus stereotyypeillä on perusteensa...

Nuo kauhuelementit ovat tavallaan kiinnostavimpia osuuksia näytelmässä, kardinaali on täysin häikäilemätön roisto jonka laskelmoivaa pahuutta alleviivataan, Ferdinand taas osoittaa jonkinlaista katumuksen piirteitä...lähinnä menettämällä mielenterveytensä ja ajatellen olevansa ihmissusi. Ja kardinaalin kätyrin Bosolan hahmossa oli myös kiinnostavia piirteitä.

Vaikka, myönnetään, aikakauden englannin lukeminen ei niin kauhean helppoa ole eli ilmaisun runollisuuden mahdolliset tehot menivät ainakin osin minulta ohi (Shakespearekin luen mieluummin hyvinä käännöksinä kuin alkuperäisenä, luulen että tämän kanssa olisi samoin). Ja tarinana tämä vetää vähän lopulta vähän liikaakin skandalöösin spektaakkelin suuntaan, Shakespeare on psykologisesti kiinnostavampaa...mutta olihan tässâ joitain aika hienoja kohtauksia ja tapahtumia kuitenkin.

FERDINAND: The death

  of young wolves is never to be pitied.

BOSOLA: Fix your eye here.

F: Constantly.

B: Do you not weep?

  Other sins only speak ; murther shrieks out:

  The element of water moistens the earth,

  But blood flies upwards, and bedews the heavens.

F: Cover her face. Mine eyes dazzle: she di'd young.

B: I think not so: her infelicity

  Seem'd to have years too many.

F: She and I were twins:

  And should I die this instant, I had liv'd

  Her time to a minute.

Shakespearen sisaruksissa tämä lienee yksi viimeisimmistä luettavista näytelmistä, ja olisi sopinut tietysti myös klassikkohaasteeseen, joskin siihen on tarkoitus lukea yksi toinen näytelmä...

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa tosiaan hieman yllättäen kohdan 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä (päätin että herttuatar on kuitenkin päähenkilö, ohi Antonion, Ferdinandin, kardinaalin ja Bosolan). Ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haasteesta kohta Kirja, jossa joku kuolee.

Andrée Chedid - Théâtre 1 (Bérénice d'Egypte, Les nombres, Le montreur)

 

Täsmäiskuja Shakespearen sisarukset -haasteeseen: etsin ei-suomalaista (yllättäen siis taas ranskalainen, tarjonnassa helpoin) kuollutta naiskirjailijaa, jota en ollut lukenut aiemmin, koska tuollaista yhdistelmää haasteeseen minulla ei vielä ollut. Mieleentulevat Sarraute, Duras ja Sagan ovat jo tuttuja, joten piti etsiä sopivia nimiä Wikipediasta...

Libanonissa syntynyt, Egyptissä nuoruutensa viettänyt ja toisen maailmansodan jälkeen Ranskaan asettunut Andrée Chedid olikin nimenä etäisesti tuttu: poikansa Louis and pojanpoikansa Matthieu ovat tunnettuja laulajia (ja jälkimmäistä, taiteilijanimeltään -M-, olen kuunnellut enemmänkin), ja suvussa näkyy enemmänkin taiteilijoita olevan. Ja vaikka Andrée Chedid näyttääkin olevan tunnettu enemmän romaaneista ja runoudesta, niin havaitusti huomattavalla osalla ranskalaisia kirjailijoita näkyy olevan ainakin jonkin verran myös näytelmätuotantoa...

Tässä lukemassani niteessä on kolme näytelmää 60-luvulta, joista täytyy sanoa että viimeinen meni kyllä minulta ohi: Chedidin sanasto ei ole helpointa ja Le montreur meni niin abstraktiksi ja näyttämöllisillä ratkaisuilla kokeileviksi etten saanut siitä oikein mitään otetta mistä oli kyse, joten enemmän niistä kahdesta muusta.

Ensimmäinen näytelmä kertoo historiallisesta henkilöstä, Berenike IV:sta (joskin wikipedia-kuvauksen perusteella kuulostaa siltä että Chedid on ottanut huomattavia taiteellisia vapauksia tulkinnassaan), Egyptin hallitsijasta 57-55 eKr (tunnetumpi sisarensa Kleopatra, siis oikeasti Kleopatra VII, on myös mukana näytelmässä). 

Bereniken isä, faarao Ptolemaios XII, läpeensä korruptoitunut, itsevaltainen ja välinpitämätön hallitsija, katsoo toisaalle kun Välimeren alueen uusi kasvava mahti Rooma valtaa Kyproksen, mutta kansan närkästyksen noustessa päättää poistua maasta uusien parhaiden kaveriensa luo Roomaan ja nimittää tyttärensä Bereniken hallitsijaksi. Berenike ei ole vallasta ja hovielämästä kovinkaan iloinen, ja hallitsijana alkaakin aktiivisesti purkaa korruptiota ja etäisyyttä hallitsijoiden ja kansan välillä...suosio kansan parissa kasvaa vaikka ongelmiakin on, mutta aikanaan Ptolemaios XII Rooman tuella palaa maahan ja Berenike päätyy mestauslavalle...

Jepjep, historiallisesta miljööstä huolimatta oli aika selvää että Chedid kirjoitti jostain lähemmästä kuin parintuhannen vuoden takaisista tapahtumista, mieleen tuli hakematta kylmän sodan tapahtumia tyyliin Prahan kevät, Allenden Chile jne (mutta kun näytelmä on kirjoitettu 1962, niin nuo eivät luonnollisestikaan olla inspiraatioina, vastaavia tapahtumasarjoja historiassa riittää muitakin).

Samantyylinen näytelmä on Les nombres, perustetaan historialliseen lähteeseen jota kuitenkin tulkitaan omaan suuntaan tarkoituksena kommentoida nykyaikaisia tapahtumia: tällä kertaa lähteenä on Raamatun Tuomarien kirja, Barakin ja Deboran sota Siseraa vastaan (Tuom. 4-5). Keskushenkilönä on profeetta Debora, vaikutusvaltainen neuvonantaja jota Barak ja muut läheiset haluavat mukaan sotaretkelle: Debora on haluton, ja myöhemminkin toimissaan pyrkii tekemään varsin omavaltaisesti ratkaisuja joiden katsoo edistävän rauhaa, mutta, no, tapahtumat menevät toiseen suuntaan...

Kummassakin näytelmässä, ja ilmeisesti Chedidin tuotanossa muuallakin, puheena on siis sodan problematiikka, synnyinmaansa Libanonin historia ja nykytila epäilemättä keskeisimpänä mielessä vaikka, kuten huomasin, kaukaiseen historiaan sijoittaminen antaa näille universaaliutta...

Ja kummassakin näytelmässä päähenkilönä on idealistinen, rauhaa tavoitteleva ja vaikutusvaltainen (muttei selvästikään tarpeeksi) nainen, jonka idealismi ei kuitenkaan tunnu riittävän...joskin samalla on havaittava että Chedid ei harrasta mitenkään yksioikoista sukupuolien mustavalkoista ideologista sijoittelua vaan henkilökaartissa on monia sävyjä, Bereniken puoliso Arkhelaos on ehdottomasti puolisonsa tukena, Deboran tuttavat Dan ja Asser sekä sotapäällikkö Sisera ovat lopulta aika ambivalentteja ja toisaalta Kleoparta on kieroilija ja Joseba, Jael ja Siseran äiti kaikki omalla tavallaan vauhdittavat sotaa yhtä innokkaasti kuin moni mieskin, tässä sodalla on myös naisten kasvoja.

Chedid selvästi on runoilija, käytetty kieli ei tosiaan ole ihan helpointa mutta erityisesti Les nombresissa ilmaisu on kyllä myös hyvin vaikuttavaa, ammennetaan Vanhan testamentin runollisesta tyylistä yms. samalla kun puheessa kuitenkin on myös luonnollisuutta ja arkisuuttakin. Mutta tekstin ohella huomiota kiinnitetään myös tapahtumien sovittamiseen näyttämöllä, erityisesti tuntuu kiinnostavan tapahtumien asettaminen rinnakkain: Bérénicessa koko näytelmä sijoittuu samoihin lavasteisiin, joissa palatsi ja katu ovat yhtaikaa rinnakkain näyttämöllä, ja näiden tapahtumia erotellaan vain valaistuksella, ja samoin Les nombresissa on rinnakkaisia tapahtumia yhtaikaa lavalla, erottelu valaistuksen avulla (ja Le montreurissa näytti olevan vielä enemmän erilaisia ratkaisuja näyttämöasettelussa...)

Ja tietysti vaikka näytelmissä idealismi jääkin reaalipolitiikan jalkoihin, niin loppuun jätetään prosessi että kuitenkin sotaa pitää vastustaa.

FOULE

Contre Sisera

Marche contre Sisera

Je t'apporte le glaive de mon frère

Ce bouclier, les bottes, le casque pour la bataille

JOSEBA

Voilà que mon faon ressemble à un jeune léopard !

Voilà que ma rose se dresse comme un cyprès !

DEBORA resistant encore

Tu me rends coriace et cérémonieuse, Joseba,

Où sont les heures où je me pressais contre toi ?

Je ne reconnais plus les miens

Dan, je ne te reconnais plus

Une éclipse a noirci la terre

Qu'elle se hâte de noircir le visage de Sisera !

FOULE

Avec cette lance l'ennemi m'a éborgné

Avec cette hache tu frapperas l'ennemi

Mon aïeule a tiré du coffre l'épée à deux tranchants

"Donne-le à Debora pour son côté gauche !"

Uudesta Helmet-lukuhaasteesta otan tällä kohdan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen: Berenike on faarao ja Debora profeetta (päätän nyt tulkita nuo ammateiksi)

Molière - Les précieuses ridicules (Sievistelevät hupsut)

 

 

Tämä olisi jo melkein klassikkohaasteeseen kuuluvaa tavaraa, vaikka joskus ikuisuus sitten olen jonkun Molièren näytelmän lukenut (taisi olla Luulosairas), mutta kovin vähiin on jäänyt...ja kun näytelmähaasteen on julistanut ja ranskaksi lukee, niin on pakollinen rasti, sen verran korkealla on arvostus.

 

Tämä Sievistelevät hupsut ei ole aivan esikoisteos, mutta ensimmäinen suurempaa huomiota saavuttanut teoksensa vuodelta 1659. Teos linkittyy "lukeminen ei kannata aina"-teemaan Don Quijoten, Northanger Abbeyn ja monen muun vanhemman komedian tapaan. Kunnon porvari Gorgibus ja kaksi tytärtään Magdelon ja Cathos ovat tulleet Pariisin seurapiireihin, ja tyttöset ovat omaksuneet aikakauden hienostelevia tapoja ja puheenpartta reilusti teennäisyyteen asti, nämä on omaksuttu erityisesti aikakauden romanttisista romaanisarjoista. Kaksi potentiaalista, ja asemaltaan sopivaa, kosijaa saavat täysin välinpitämättömän kohtelun, koska naimisiinhan mennään vasta kymmenosaisen kirjasarjan lopussa, ei alussa, kaikkihan sen nyt tietävät.

Hylätyt kosijat päättävät lähettää tyttöjen luo palvelijansa, jotka ovat omaksuneet aatelismiesten elkeitä, ja nämä saavatkin paljon paremman vastaanoton...

Molièren huomattavimmat ansiot ovat eittämättä perustavalaatuisten ihmisluonteiden, erityisesti niiden heikkousten, kuvaajana: näytelmän henkilöt ovat tyyppejä mutta hyvin yleismaailmallisia ja ajasta riippumattomia. Vaikka 1600-luvulle näytelmä onkin sijoitettu niin kyllä se kertoo jotain myös hipstereistä, tosi-tv:stä, saippuaoopperoista ja somesta...

Myös dialogi on arvostettua: näin vieraskielisenä en tietenkään voi ihan täysillä siitä nauttia, mutta tämän lukemani painoksen runsaat alaviitteet joissa selvitettiin kielen muuttuneita ilmaisuja, sievistelevän puheenparren aakkosia ja muita seikkoja toki auttoi huomattavasti, ja noita luonnetyyppiominaisuuksia kyllä tuli esiin dialogissa.

Tämän painoksen taustaselvityksissä tuli myös esiin, kuinka näytelmä saavutti suosiota monenlaisten yleisöjen keskuudessa: Pariisissa naurettiin naiveille maalaisille ja maaseudulla taas teennäisille kaupunkilaistavoille, molemmat luennat ovat näytelmässä.

 

Mutta onhan myös todettava että juonen ja tapahtumien suhteen tämä on tosi köykäinen näytelmä: jossain nykyisessä tv-sitcomissa menisi ehkä puolituntisen jakson yhtenä sivujuonena, lukiessa jäin vähän ihmettelemään että tässäkö se nyt oli...jos hahmot ilmaisevatkin itseään sanallisesti hyvin, niin eivät he kovin paljoa muuta tee. 

Näytelmä lisää Shakespearen sisarukset -haasteeseen, ja tämän avulla nappaan myös historiallinen lukija -tittelin: aiemmilla näytelmillä olen jo tutustunut 1700-2000-lukuihin ja tällä on vuorossa 1600-luku. 

Ja Helmet-haasteeseen laitan tämän kohtaan 3. Kirja johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: arvelin että 1600-luvun ranska olisi liian hankalaa luettavaa, mutta hei, kyllä tämä sujui tällä Larousse-painoksella jossa oli tosiaan paljon selittävää materiaalia, alaviitteitä yms. Ihan pelkkänä näytelmätekstinä tämän olisi ehkä myös lukenut ja idean käsittänyt, mutta aika paljon olisi myös mennyt ohi...

Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook (Kohtasin Jumalan Facebookissa)

 

Täsmäosumia Helmet-lukuhaasteeseen: kirjastossa katselin näytelmähyllyä toisenlaisia asioita etsien, mutta tämä herätti nimellään huomion, ja kun haasteen yksi vaikeammista kohdista minulle on 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (en ole lukenut tarpeeksi uusia kirjoja, että niissä olisi vielä sometusta), niin pakkohan se on tutustua mitä tämä Ahmed Madani on kirjoittanut...

oui être ou ne pas être

là est ma question

mais c'est aussi la vôtre

Nina Breton on ranskalainen teinityttö, joka asuu äitinsä Saliman kanssa Pariisin lähiössä. Salima on toisen polven algerialainen, jonka vanhemmat ovat palanneet Algeriaan, opettaja, eronnut Ninan isästä tytön ollessa kahdeksanvuotias.

Nina elää teinitytön elämää johon tosin on tullut tumma juova kun paras ystävä Kim on vastikään kuollut (ei sen kummemmin kerrottu miten, sairaus, onnettomuus, mikä onkaan), ja tuntee teinien ehdottomuudella suurta närkästystä hylkeidenpyynnistä...ja vähän myöhemmin Syyrian väkivaltaisuuksissa kuolevista lapsista. Ja tätä kautta tutustuu netissä Amariin, Syyriassa taistelevaan sotilaaseen ja edellämainittujen lapsien rohkeaan puolustajaan, ja Amar opettaa paljon muutakin maailman menosta, mitkä asiat ovat halal ja haram ja ketkä ovat oikeita muslimeja ja ketkä pettureita ja mitä ensimmäisten pitäisi tehdä jälkimmäisille...

Nina, joka toivoo tässä vaiheessa tulevansa kutsutuksi nimellä Oumou Khadija, suunnittelee jo salaa matkaa Syyriaan Amarinsa rinnalle, mutta eräiden sattumusten vuoksi käykin ilmi että Amar (tunnetaan myös nimellä Jordan) asustaa myös Pariisin liepeillä, ja vaikka hänellä onkin tiettyjä Daesh-yhteyksiä, käyttää syyrialaisen Daesh-sotilaan identiteettiä ennemmin tyttöjen pokaamiseen koska se käy helpommin noin kuin lähiön urheilukaupan myyjänä...(maalaa teksti näkyviin hiirellä jos spoilerit ei pelota)

Ollaan nuortennäytelmässä, aiheet ovat isoja, ajankohtaisia ja vakavia ja nimenomaan nuorille läheisiä, problematisointia on vaikkei siinä mitenkään kauhean syvälle mennä ja mukana on myös annos opettavaisuutta...

Katselin että Madani on työskennellyt paljon nimenomaan lähiönuorten teatterin parissa, ja huomion kohteena on ollut teatterin sosiaaliset ulottuvuudet, ja tämä tulee kyllä hyvin ilmi tästä: tässä ei ehkä yritetä tehdä mitään kuolematonta mestariteosta vaan hyvinkin hetkellistä, paikallista, ruohonjuuritason ephemere-taidetta. 

 

Ja toisaalta vaikka yksityiskohdat muuttuvat niin perusasioista, identiteetin etsinnästä yms toki on puhe. Hakematta mieleen tuli hyvin samanhenkinen Ajatussulttaani, vaikka Nina onkin huomattavasti syvemmin integroitunut yhteiskuntaan, ja toisaalta...

Yhtäläisyyttä tulee erityisesti suhteessa yksinhuoltajavanhempaan ja tämän välinpitämättömään suhtautumiseen juuriin ja kulttuuriperintöön, jonka johdosta nuori on alttiimpi kaikenlaisille hörhömmille ja huomattavasti epäilyttävämmille versioille samasta...Salima on jättänyt taakseen suhteensa perheeseensä, Algeriaan, uskontoon jne eivätkä nämä näin ollen ole minkäänlainen osa Ninan elämää, mutta päädyin nyt kuitenkin muistelemaan Fratelli tuttin ajatuksia ihmisestä osana yhteisöä, sosiaalisia kontakteja yms. ja ääri-individualistisen isolaation haitallisuudesta.

Jos halutaan että Nina Breton voisi olla mitä tahansa, niin sen kääntöpuoli on, että Nina Breton ei ole mitään, pelkkää potentiaalia, tabula rasa. Kontekstina on toinen atomistinen yksilö Salima, mutta luonnollisestikaan lapsi ei voi kuulua vain vanhemmilleen, lapsi ei voi olla ikuisesti vain vanhempiensa lapsi ilman laajempaa kontekstia. Isältä on sukunimi, ja isän suvusta peräisin etunimi, mutta isä on kaukana poissa, joten nimissä ei ole sisältöä, Nina Breton voi olla ihan yhtä hyvin Oumou Khadija...

(Ja on siis todettava että sattuneesta syystä periaatteellisella tasolla suhtaudun hyvinkin symppaavasti isoihinkin elämänmuutoksiin ja vaikka niihin liittyviin nimenvaihdoksiin, vaikka esim. Daeshin menetelmiin ja tavoitteisiin kielteisesti suhtaudunkin)

Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä

 

NAINEN No mä nyt olen vain tämmöinen.

 

Vakavat miehet katselevat kummissaan. Lopulta he poistuvat, ja nainen nousee ylös lattialta.

Kun aikoinaan kyselin FB:n joukkoälyltä naisia näytelmäkirjailijoina (pohdinnoissa, jotka johtivat Shakespearen sisarukset -lukuhaasteeseen), tämä Saara Turusen tuore kokoelma mainittiin (yhtenä harvoista, parviälylläkin oli kai vaikeuksia nimetä). Kirja on siis ollut vuoroaan odottamassa haasteen alusta asti...

Samalla kuitenkin ihan sopivaa että lukeminen lykkäytyi ja ehdin tähän väliin lukea Elfriede Jelinekin näytelmän, koska samoja piirteitä näissä löytyy: paitsi naiseus aiheena ja asiana, myös runsas ironia, kulttuuriviittaukset ja puheen tyylilliset lainat: Jelinek banalisoi mahtipontisia voimafraaseja ja iskulauseita, Turusen hahmojen puheesta kuultavat mainokset ja populaarikulttuuri, nujertavat neuvot, netin keskusteluryhmät, lopputuloksena ihmiset (erityisesti naiset) jotka ovat vieraantuneet itsestään ja hapuillen sitä etsivät.

 

Näytelmiä on neljä, Puputyttö, Broken Heart Story, Tavallisuuden aave ja Medusan huone. Kaikki etenevät varsin fragmenttisesti, yksittäisinä kohtauksina ja kuvina: varsinaisia juonia ei näissä ei harrasteta, kohtauksia yhdistää ennemmin temaattisuus, niissä käsitellään ja verbalisoidaan kokemuksia usein hyvin yleiselläkin tasolla, abstraktiutta, symboleja, arkki- ja stereotyyppejä ja kliseitäkin pyöritellen. 

 

Parhaimmillaan tuo kokemusten sanallistaminen ja julkisen kielen ironinen käyttö kyllä toimii erinomaisesti, hyviä sekoituksia sarkastista hauskuutta ja kauheutta, ja kohtauksissa tuntuu niin kokemuksellisuus kuin arkkityyppisyys.

Mutta samalla mietin että sanotaanko näistä teemoista, naiseudesta, taiteesta, kulttuurista, kansallisuudesta jne. mitään sen kummempaa. Kokemus sanallistetaan, mutta entäs sitten? Ne, joista ei ole omaa kokemusta, ovat kyllä jo toisen käden kautta tuttuja, jotkut tuntuvat jo kliseiltä, ja he joille nämä eivät ole tuttuja eivät varmaan tähänkään kirjaan tartu tai teatterissa näitä katso (asia, josta Turunen on selvästi tietoinen ja johon myös viitataan näytelmien sisällä).

Ja tuntuu Turunen tämän ajatukseni myös ennakoivan, yllä olevasta sitaatista Medusan huoneesta tunnistin kyllä itseni vakavaksi mieheksi. Ja vaikka pointin myönnän, niin totean silti että "no mä nyt olen vain tämmöinen" käy kyllä jossain vaiheessa perusteluna riittämättömäksi.

Mutjoo, on tämä kuitenkin parempi lukea kuin olla lukematta. Puputytön nostaisin satsin kiinnostavimmaksi, näytelmän läpi kantava ristiriita ja seksin, väkivallan, mielikuvien ja symbolien yhteenkietoutuminen toimii hyvin. 

Shakespearen sisaruksiin yhdestoista teos, joista tämä on viides elossa olevan kirjalijan kirjoittama. Ja vasta toinen suomalainen, sattuneesta syystä ovat jääneet paitsioon (ajatuksissa oli hakea projekti Lönnrotista jotain mutta on ollut kaikkea muuta).

Ja häpeämättömästi nappaan Helmet-haasteesta kohdan 14. Urheiluun liittyvä kirja, koska parissakin kirjan näytelmässä tulee formulaa joko televisiosta tai radiosta.

Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora (Mitä Noran lähdön jälkeen tapahtui)

 

Kovin paljoa ei itävaltalaisen Elfriede Jelinekin tuotantoa ole kai suomennettu, mutta jotain, myös laajaa näytelmätuotantoaan. Muttei tätä, esikoisnäytelmäänsä vuodelta 1979, mutta ranskaksi oli kirjastossa tarjolla.

 

Kirjan nimi kertoo jo lähtötilanteen, eli tässä kirjoitetaan jatkoa Ibsenin Nukkekoti-näytelmälle: Nora Helmer on jättänyt perheensä ja valmistautuu uuteen itsenäiseen elämään, ensin tehtaalle töihin ja sieltä päätyy uusille urille...

Kun jatkoa kirjoitetaan ja Ibsenin henkilöitä käytetään, niin Nukkekoti on hyvä olla nähty tai luettu että ainakin perustapahtumat ja keskeinen problematiikka on tuttua, vaikka Jelinek kirjoittaakin eri tyylillä ja kommentoi omalla teoksellaan nimenomaan problematiikkaa, ei sinänsä yksittäisia tapahtumia, ja on sijoittanut näytelmänsä ennemmin 1920-luvulle, joskin näytelmäohjeissa sanotaan että myös futuristista puvustusta voi käyttää, historiallistista naturalismia ei tavoitella.

 

Nora. Je voulais, grâce à mon travail, passer du rang d'objet à celui de sujet. Peut-être pourrais-je, sous les traits de ma personne, apporter un peu de lumière dans une usine lugubre.

Chef du personnel. Nos espaces de travail sont lumineux et bien aérés. 

Nora. Je veux porter haut la dignité humaine et le droit fundamental à un libre épanoussement de la personnalité.

Chef du personnel. Vous ne pouvez rien porter car vous avez besoin de vos mains pour des choses plus importantes.

Nora. Le plus important, c'est que je devienne un être humain.

 

Eikä naturalismia muutenkaan. En ole Jelinekiä lukenut joten en myöskään mieltänyt erityisen humoristiseksi, mutta tämä näytelmä kyllä tihkuu ironiaa, ja etäännyttämistä harrastetaan kyllä runsaasti, liekö Brecht-vaikutusta...Ibsenin näytelmä mainitaan näytelmän sisälläkin muutamaan kertaan, ja henkilöt puhuvat usein varsin fraseeraten, iskulauseita ja aforismeja pudotellen, eli keskustelulla ei tavoitella realistista sävyä...mutta jo ensimmäinen kohtaus, jossa tehtaan työhönottohaastattelussa Nora vastailee henkilöstöpäällikön kysymyksiin hyvää-päivää-kirvesvartta-tyylisesti Itsenäisen Naisen Voimaantumislausein, huvitti kyllä ja jatkoa tuli näytelmän mitalta...

Weygang. Le capital est la seule chose qui aspire sans cesse à sa reproduction et qui n'y perd rien en beauté, tandis que les femmes qui travaillent assidûment à leur reproduction voient souvent leur apparence subir des dommages.

Nora. Mais je ne prévois pas d'enlaidir mon apparence.

Weygang. Ma rousserolle saura-t-elle être responsable? Être pour moi une vraie partenaire? La femme partenaire est une femme qui commence à être à la mode.

Niin, mitä tässä sitten sanotaan Noran problematiikasta? Nora ehtii olla paljon muutakin kuin tehdastyöläinen, ja menestyäkin. Mutta samalla riippumatta siitä minkä roolin hän ottaa, menestyvän bisnesnaisen tai SM-dominan, niin kauan kuin hän pitää kiinni vain yksilöllisestä emansipaatiostaan porvarillisuuden puitteissa, ei vapautuminen kapitalismin nukkekodista ole mahdollinen, kapitalistisessa jârjestelmässä ei ole mahdollista olla muuta kuin miehisen ylivallan herttainen pelinappula riippumatta siitä millaista valtaa yksilö kuvittelisi käyttävänsä (arvatkaa minkä puolueen jäsen Jelinek oli).

Tätä lukiessa mieleen tuli kysymyksiä näistä uusista hyvin esillä olevista kirjoista tyyliin Historian jännät naiset, Naiset joita ajattelen öisin jne, joissa esitellään huomattavia historiallisia naisyksilöitä. Huomattavia yksilöitä korostava suurmies-malli on romantiikan ajan suosiossa ja sieltä jäänyt kummittelemaan olematta kuitenkaan vailla ongelmia, eivâtkä ne ongelmat varmaan katoa sillä, että suurmies olisikin vaihteeksi suurnainen. 

Mitä mieltä Jelinek vuonna 1979 olisi tästä ilmiöstä ja edustaako se todella emansipaatiota, mitä mieltä Jelinek on asiasta nyt? Mitä mieltä minä olen, mitä mieltä sinä?

(okei, kun asiaa pohdin...vaikka suhtaudunkin hyvin epäluuloisesti sekä individualismin ylikorostukseen että kapitalismiin, olen kuitenkin henkilökohtaisen kilvoittelun kannattaja, ja tätä kautta en jaa näytelmän näkemyksiä. Mutta kiitän näytelmää kysymyksestä)

---------------------------------------------------------

Shakespearen sisarukset -lukuhaasteesta saan tällä täyteen osion joka kyseisen haasteen inspiroi, eli tämä on viides haasteeseen lukemani naiskirjailijan näytelmä (myös kirjailijat joita en ole lukenut aiemmin tulee tässä täyteen). Mutta aikeissa on kyllä vielä lisää lukea...

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1

Pitäisi lukea -listalla on jo jonkin aikaa noussut Eric-Emmanuel Schmitt, ranskalainen nykykirjailija jonka tuotannossa vaikuttaa olevan kiinnostavia aiheita sopivalla yhdistelmällä populaaria ja pohdiskelua. Ja käsiin tuli näppärästi tämä pokkari, johon on koottu varhaista näytelmätuotantoa, joten lukuun.

Neljästä teoksesta Le bâillon on lyhyt monologi, josta en oikein saanut otetta, ja L'école du diable myös lyhyt, jonkinlainen faabeli joka oli ihan sympaattinen muttei nyt niin kiinnostava. Mutta ne kaksi muuta, pitempää näytelmää, olivatkin sitten kiinnostavampia.

La nuit de Valognesista tuli nimen perusteella ensin mieleen että onkohan tämä se Ettore Scolan mainio leffa Ludvig XVI:sta, mutta ei, se oli La nuit de Varennes. Historiaan kuitenkin sijoitutaan, ja tapaammekin vanhan tutun, Don Juanin. Joukko Don Juanin vanhoja valloituksia kokoontuu yhteen ja päättää järjestää yksityisen tuomioistuimen ja tuomita Don Juanin naimisiin yhden tuoreemman uhrin kanssa rangaistuksen uhalla. Mutta vaikka Don Juanin käytöksessä onkin samaa häikäilemättömyyttä kuin aiemmin, ei palvelija Sganarellen vihkoon ole vähään aikaan tullut enää uusia merkintöjä, ja tuomioistuin joutuukin käsittelemään sen rikoksen että Don Juan on Don Juan sijaan sitä rikosta että Don Juan ei ole enää Don Juan...eli vaikka hahmossa onkin enemmän Tirso de Molinaa kuin Montherlantia, niin ei tämäkään tulkinta legendaarisesta hahmosta niin perinteinen ole.

Le visiteur oli näistä neljästä näytelmästä kuitenkin suosikkini, tässäkin puolilegendaarinen päähenkilö historiallisessa kontekstissa, eli Sigmund Freud vuoden 1938 Wienissä. Natsimiehittäjät pitävät kaupunkia hallussa, mutta Freudia on suojellut tähän asti kansainvälinen maine ja näkyvyys, mutta olisiko ajankohtaista lähteä maasta...ja samalla kun Freudin tytär viedään kuulusteltavaksi, tulee Freudin luo vieras joka saattaa olla mielisairaalasta karannut potilas tai Jumala tai molemmat tai ei kumpikaan, ja tästä seuraa keskustelua maailmasta ja ihmisistä ja elämästä ja kahdennestakymmenennestä vuosisadasta...missä määrin Jumalan tulisi puuttua asioihin jotka ihminen haluaa tehdä itselleen...
Huomattavana kuviona tietysti kysymys uskosta, vierailija ei halua tehdä mitään kaniineja-hatusta-ja-ilotulituksia -todistuksia jumaluudesta, mutta voiko tavallinen hullu tietää sellaista mitä tietää, ja toisaalta ateistinen Freud haluaa lisää ja lisää todistuksia, ja on valmis viemään niiden etsinnän absurdiuteenkin saakka.

Kokonaisuutena neljän näytelmän paketista pidin myös kyllä, tyylissä on vakavista aiheista huolimatta myös kepeyttä ja huumoriakin, ja käsittelyssä ovat kuitenkin Suuret Aiheet. Luulen että Schmittiä pitää siis lukea lisääkin.

Shakespearen sisaruksiin tämä on ulkomainen elävä mieskirjailija jota en ollut aiemmin lukenut, kombo jota ei vielä ollut, ja viides mieskirjailijan teos.

Josiane Balasko - Dernier rappel

Tämän kirjan valitsin täsmäosumaksi Shakespearen sisarukset -haasteeseen: näytelmä elävältä ei-suomalaiselta naiskirjailijalta jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin. Lähikirjastosta vaihtoehtoja löytyi tasan yksi, kun Josiane Balaskon yhden romaanin olen lukenut pari vuotta sitten, vaikken siitä nyt niin innoissani ollutkaan (toisessa kirjastossa olisi vähän laajempi valikoima mutta sen kirjallisuusosasto on parastaikaa remontissa eikä sinne siis pääse...en tosin tiedä löytyisikö siltikään ihan valtavasti vaihtoehtoja...)

Rokkitähti Alex Martini on suosionsa huipulla ja käytökseltään juuri niin itsekeskeinen diiva kuin mitä odottaa voi, mutta öisessä hotellihuoneessa iskee sydänkohtaus ja kuolemista odotellessa päästään keskustelemaan noutajan (tässä tapauksessa kahden, kuolleen prostituoidun Jennyn ja intiaanisoturi Karhun-joka-ei-halua-tulla-häirityksi) kanssa ja punnitsemaan elämäntapaa akuutimmalla mielenkiinnolla.

 Ja, no, ei tässä tarinan kannalta juuri yllätyksiä tule, kevyt komedia tietysti vakavasta aiheesta joka menee jotakuinkin niinkuin odottaa sopii. Henkilöissä on karikatyyrisyytta mutta sanailu on kyllä varsin mukavaa, eli varmaan hyvillä näyttelijöillä tästä saa viihdyttävän kappaleen.
Oma kiinnostava piirteensä oli, että noutajat eivät olleet mitenkään yliempaattisia tapauksia: tässä järjestelmässä, sen verran kun sitä paljastuu, kyseinen rooli on eräänlainen kiirastuli, rangaistuksenomainen työ elämän aikana tehdyistä rikkeistä, mikä antaa näille sopivan pisteliään "mä olen vaan töissä täällä"-sävyn.

Luettuna "ihan kiva", teatterissa varmaan parempi (kirjoittaja Balasko on itse ollut mukana myös näyttelijänä, rooleja ei mainittu mutta varmaan Jennynä).

Georges Bernanos - Dialogues des Carmelites

Vaikka ei tietäisi näytelmän perustuvan tositapahtumiin (vaikka fiktiota onkin) ja näin ollen miten siinä kävi, niin alusta alkaen teema tekee varsin selväksi mihin tullaan päätymään: kuolema, pelko, kuolemanpelko. Näytelmässä seurataan Compiègnen karmeliittaluostarin sisarten elämää alkuvuodesta 1789, hieman ennen Ranskan suurta vallankumousta, vuoteen 1794 jolloin 16 sisarta päättää päivänsä giljotiinissa.

Erityisen huomion kohteena on nuori aatelisneito Blanche de la Force, joka näytelmän alussa tulee noviisina luostariin, mutta kasvavan terrorin vallitessa, ja kuolemanuhan tullessa yhä todennäköisemmäksi ja lähemmäksi kasvaa myös epävarmuus. Ja lopulta kysymys on mistä elämässä, erityisesti valitussa karmeliittasisaren elämässä mutta muutenkin, lopulta on kyse: itsensä antamisen ja palvelemisen, marttyyriuden ja sovituksen teemat soivat ja Kristuksen syntymä heikkona vastasyntyneenä ja kuolemantuska Getsemanessa kulkevat symboleina taustalla.

Mère Marie : Si vous aviez une plus vieille expérience de maisons comme celle-ci, vous sauriez qu'il n'y a que deux sortes de religieuses pour mourir tout à fait paisiblement : les très saintes et les médiocres. 
[...] 
Notre Maison n'est pas une Maison de Paix, Monsieur. C'est une Maison de prière. Les personnes consacrées à Dieu ne se réunissent pas entre elles pour jouir de la paix, elle tâchent de le mériter pour les autres...On n'a pas le temps de jouir de ce qu'on donne...

Tätä lukiessa mieleen tuli toinen laajemmin terrorin aikakautta käsitellyt lukemani kirja, Stefan Zweigin Poliisimestari Fouche, joka antoi vahvoja vinkkejä siihen suuntaan että jos historiasta jotain voi oppia niin sen, että historiasta ei juurikaan opita, sen verran Fouchesta löytyi nykyaikaa, ja kyllä myös tässä Karmelin tyttärien tarinassa tapahtumat ovat valitettavan tunnistettavia myöhemminkin, ja niin kai sitten myös niistä käytävissä keskusteluissa on jatkuvasti kosketuspintaa. Mieleen tuli myös verrokkina jokin aika sitten näkemäni Tibhirinen trappisteista kertova elokuva Des hommes et des dieux, jossa käsiteltiin hyvinkin paljon samoja teemoja, ja se sijoittuu sentään ihan minun elinaikaani 1990-luvulle. Eikä aihe mitenkään rajoitu sääntökuntiin tms. uskonnollisiin konteksteihin vaan yleensä elämiseen, kuolemiseen, moraaliin ja siihen mikä on oikein ja miten noita käsitellä ja mitä jos nuo joutuvat keskinäiseen ristiriitaan (joskin kristillisessä kontekstissa on runsas välineistö käsitellä aihetta, kuten näistä dialogeista käy ilmi).

Näytelmänä tällä on aika kirjava historia: alunperin Georges Bernanos kirjoitti tätä leffakäsikirjoitukseksi, joka pohjautui varsin vapaasti Gertrud von Le Fortin romaaniin, mutta elokuva jäi tekemättä, ja näytelmänä tämä julkaistiin postuumisti 1949. Parhaiten tämä kuitenkin tunnetaan Francis Poulencin oopperana vuodelta 1957, ja elokuvakin tehtiin muutamaa vuotta myöhemmin...suomeksi tätä ei ole tietenkään julkaistu.
Bernanos kirjoitti tämän viimeisenä elinvuonnaan ennen kuolemista maksasyöpään, ja omakin lähestyvä kuolema on varmasti myös antanut teokselle lisää syvyyttä: teemat ovat tietysti jo ennestään kirjailijalle tuttuja ja siis hyvin kypsyteltyjä, ja niiden käsittely dialogina tekee lopputuloksesta todella mysteerin, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vahva teos.

Shakespearen sisarukset -haasteeseen tämän valitsin, Helmet-haasteeseen tämä sopii myös, loistavasti kohtaan 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Blanche : La peur est peut-être, en effet, une maladie.
Mère Marie : On n'a pas peur, on s'imagine avoir peur. La peur est une fantasmagorie du démon.
Blanche : Mais le courage ?
Mère Marie : Le courage peut bien être aussi une fantasmagorie du démon. Une autre. Chacun de nous risaue ainsi de se débattre avec son courage ou sa peur comme un fou qui joue avec son ombre.

Nathalie Sarraute - Le mensonge

Julkisiin kirjastoihin en vielä ole päässyt, niinpä katselin konventin kirjastosta mitä Shakespearen sisarukset -haasteeseen otollisia kirjoja löytyisi...ja löytyi Pléiade-sarjasta Nathalie Sarrauten kootut teokset, ja vaikka tuotantonsa onkin romaanipainotteista, oli mukana myös muutama näytelmä (mitä olen havainnut, hyvinkin monella kirjailijalla on tuotannossa myös jokunen näytelmä tai kuunnelma tai muu dramaattinen teksti, vaikka tunnetuin tuotanto olisikin muualla). Valitsin aika sattumanvaraisesti tekstin Le mensonge vuodelta 1966 (suomeksi "valhe").

Tämä on alunperin kirjoitettu radiokuunnelmaksi, vaikka lavallakin sitä on esitetty. Yhden näytöksen tekstissä kuitenkin toiminta rajoittuu joukkoon keskustelevia ihmisiä (ja aika paljon taidettiin pelata yksityiskohdilla ja nyansseilla, vihjeillä, kolmella pisteellä, ja varmastikin osa tästä meni minulta ohi. Tant pis.)

ROBERT : [...] C'est incroyable, le nombre de gens qui ont honte d'avoir de l'argent. Vous avez remarqué ? Tout le monde voudrait avoir un père prolétaire. Je trouve que c'est plutôt sain...
SIMONE : Oui, c'est très porté en ce moment, le genre "prolo"...C'est un genre...Chez les intellectuels surtout...

Ja keskustelun aiheena ovat sosiaaliset valheet ja miten niihin reagoida. Näytelmän ulkopuolinen hahmo on äänekkäästi köyhäillyt, ja vaikka moni tiesikin asian tilan niin antoi olla, mutta yksi hahmoista oli sitten kärkevästi huomauttanut isoisästä joka on rikas teollisuuspamppu ja jonka ainoa perijä puhuja oli...niin, pitäisikö tällaisten asioiden antaa olla vai pitääkö niihin reagoida? Ja puhe jatkuu muihin vastaaviin valheisiin...

Kiinnostavasti useampi esimerkki tulee sota-ajoilta, eri henkilöiden toiminnasta sota-aikana, tarinoista osallistumisesta vastarintaan yms. Onhan tunnettua, että Ranskassa tuota vastarintaliikettä, sen toimintaa ja siihen osallistumista on paisuteltu ja mytologisoitu hyvinkin runsaasti, kun noin muuten toiminta sodassa ei tunnetusti mennyt ihan putkeen, joten kyseleekö Sarraute tässä toisaalta kuinka oikeutettua se paisuttelu on ja toisaalta miten siihen reagoida, antaako vaan olla vaikka kaikki tietää ettei se ihan niin mennyt, vai julkisesti haastaa ja kyseenalaistaa (Sarraute itse oli juutalainen venäläisemigrantti, joka piileskeli läpi sodan, ei ole kai kokemuksistaan kauheasti puhunut, mutta ilmeisesti kokemuksia ei-niin-sankarillisuudesta löytyi ja niihin vihjataan...)

Kiinnostava teksti, vaikkei Sarrauten tyyli minun makuuni ihan olekaan osunut. Ehkä näitä voisi lukea lisääkin (sen verran lyhyitä ovat että ei kauaa mene, vaikkeivät tyylillisesti mitään välipaloja olisikaan). Haasteesta voin kuitenkin ottaa tällä ulkomaisen kuolleen naiskirjailijan, jota olen lukenut aiemminkin (Tropismeja joskus vuosia sitten).

---------------------------------------------

Kirjoitanpa vielä jotain tuosta Bibliothèque de la Pléiade -sarjasta, koska se on Ranskassa käsite: hyvin korkean profiilin kirjasarja, jonka teokset eivät ole ulkoisella koolla pilattuja, mutta kun ne on painettu ohuelle raamattupaperille ja fonttikin on aika pientä, niin Sarrauten kootut teoksetkin kriittisine nootteineen mahtuvat yhteen helposti käteen sopivaan niteeseen (jossa nyt sattuu olemaan päälle parituhatta sivua), ja muilta kirjailijoilta löytyy sarjassa myös yhden tai useamman niteen koottuja teoksia. Ja tämä on selkein tapa määrittää kuuluuko kirjailija Kirjallisuuden Kaanoniin: jos tuotanto löytyy Pléiadeista, on tekijä etabloitu klassikko.

Tietysti nämä ovat myös kohtalaisen paljon kalliimpia kuin taviskirjat, ja ranskalaiset kirjakaupathan eivät juuri harrasta vauhdikasta kirjan kiertoa ja varastoa tyhjentäviä alennusmyyntejä, joten arvo säilyy (käytettyinäkin hinnat ovat yleensä korkeammat kuin tavallisissa uusissa kirjoissa). Mutta tietysti näitä kuuluu löytyä joitain jokaisesta sivistyneestä kirjahyllystä...

Henry de Montherlant - La Mort qui fait le trottoir (Don Juan)

Hiljaisella viikolla luin muiden teosten joukossa tämän varsin omalaatuisen näytelmän, Henry de Montherlantin tulkinnan Don Juanin tarinasta, joka ensi-illassa 1958 sai varsin murskaavan vastaanoton.

Tarina noudattaa noin yleispiirteiltään Tirso de Molinan alkuteosta, eli suunnilleen myös Mozartin Don Giovanni -oopperaa, mutta varsin epätyypillisesti tulkittuna. Montherlant irvailee näytelmällään lukuisille oman ja edeltävän aikansa ajattelijoille  ja filosofeille, joilla on korkealentoisia ajatuksia myyttisestä Don Juanista, ihan avoimen metatasoisesti: näytelmän henkilökaartiin kuuluu kolme hahmoa nimellä "penseur-qui-a-des-idées-sur-Don-Juan" ("ajattelija-jolla-on-ideoita-Don-Juanista"), ja lajityyppi ainakin alussa on varsin lähellä puskafarssia. Sinänsä esimerkilleen uskollisesti, Molinan näytelmä ja Mozartin ooppera ovat myös komedioita, vaikka tapahtumien synkkyys tekee niistäkin varsin epätyypillisiä lajityyppinsä edustajia...

Samoin tässäkin, jossa myytin sijasta kuvataan ihmistä. 66-vuotias Don Juan saapuu parikymppisen äpäräpoikansa Alcacerin kanssa Sevillaan, vaikka kaupungissa riittääkin vihollisia ja uhkia, mutta kiikarissa on uusi tyttö, Linda, ja kun jahdataan tyttöä ollaan valmis kaikenlaiseen...ja kuitenkin vaikka viettely on vasta käynnissä, mieli alkaa karata jo seuraavaan tyttöön. Ja kuitenkin Don Juan tarkoittaa koko ajan hyvää, ajattelee tuottavansa iloa ja kavahtaa vääryyttä: kuullessaan, että erään aikaisemman valloituksensa Ana de Ulloan viettelystä syytetään toista miestä, ei hän epäröi hetkeäkään mennä oikaisemaan väärät syytökset. Ja yhteisymmärrystä tytön isän kanssa syntyy, mutta eräiden sekasortoisten tapahtumien vuoksi Don Juan vahingossa tappaa tämän, ja tästä syystä tietysti Sevilla käy entistä vaarallisemmaksi...mutta mitä tehdä, kun tyttöjä on yhä kiikarissa.

Filosofien kritiikkinä Montherlantin Don Juan ei ole mikään ylpeä Mefistofeles, häikäilemätön antisankari joka menee pystypäin vaikka helvettiin, vaan vanheneva mies jolle viettely on ainoa identiteetti ja olemassaolo, tyttöjen jahtaamisesta ei voi luopua koska silloin luopuisi omasta elämästään ja siitä mitä on, ja tämä tyhjyyden pelko ajaa miehen nöyryytyksiin ja itsetuhoisiin tilanteisiin...tästä syystä vaikka tässä vedetään vielä enemmän farssiksi kuin edeltäjissään, tulee hahmosta ja näytelmästä myös surullinen, Don Juanin myyttinen hohdokkuus murenee ankeaksi pakkomiellekertomukseksi, ja tämä oli varmaan joillekin näytelmän katsojille vaikea hyväksyä...(myöhemmissä tarinoissa muistan toki hyvin säälittävän Don Juanin Leena Krohnin Umbrassa...)

Farssi kuolemanpelosta, josta johtuen teoksen nimikin on monimerkityksinen, mikä onkaan se Kuolema joka jalkakäytävällä kulkee ja mikä on tämän rakkauden ja kuoleman yhteys (ja oma ironiansa tulee siitä sattumasta että luin tätä pääsiäisen alla, juhlan jossa puheena on kuoleman vallan voittaminen, ehkä Don Juanin olisi pitänyt leikata siitä siivu itselleen...)

Shakespearen sisarukset -haasteessa tämä on ulkomainen kuollut mies, jolta en ollut aiemmin lukenut mitään (mutta se kategoria oli jo katettu Beaumarchaisilla), Helmet-lukuhaasteesta tähän ei osu oikein mitään vaikeammista kategorioista, otetaan siis helppo 7. Kirjassa rikotaan lakia (Ulloan kreivi tapetaan).

Christopher Fry - Curtmantle

Tämän historiallisen näytelmän aihe on ilmeisen suosittu, Englannin kuninkaan Henry II:n hallituskausi. Olen aiemmin lukenut T.S.Eliotin näytelmän Murha katedraalissa (joka kertoo Canterburyn arkkipiispan Thomas Becketin murhasta, mutta on sen verran tiukasti ajassa ja paikassa rajattu että laajempi historiallinen konteksti ei ole niin olennainen), ja hyllyssä odottaisi Jean Anouilhin näytelmä Becket, samasta aiheesta...se tapahtuu tässäkin, vaikka vähän enemmän sivussa ja vain yhtenä osana, huomio keskittyy kiistan toiseen osapuoleen.

Ja samalla sai huomata että niin, enhän minä kovinkaan paljoa tiedä näistä Englannin keskiajan tapahtumista, jos ei Robin Hoodia lasketa (ja niissä tarinoissa historiantutkimus ei ole kovinkaan tarkkaa tai luotettavaa), jotain näitä henkilöitä tunnistin niminä mutta muuten...
Christopher Fry tosiaan keskittyy kuningas Henry II:een, koko tämän valtakauteen: toteutus on mielenkiintoinen, näytelmä jakautuu kolmeen näytökseen, mutta kukin näytös kattaa tapahtumia useiden vuosien ajalta ja nämä tapahtumat on toteutettu kuin jatkuvana tapahtumaketjuna ilman kohtausjakoa, ajan ulottuvuutta ei esitetä realistisesti vaan huomiona on nimenomaan tapahtumasarjat ja kehitys.

Ja niin, tarina: Henry II esiintyy doomed hero -arkkityyppinä, alussa edessä on loistava tulevaisuus, suurta idealismia yleisestä hyvinvoinnista ja laillisuudesta, ja hallussa on suuri valtakunta (Englanti, läntiset osat Ranskasta jne), mutta vähitellen kaikki valuu käsistä...
Mieleen tuli myös kuningas Lear. Henry II toteuttaa ohjelmaansa varsin häikäilemättömästi, mutta olettaa selvästi liikaa että muut toimivat niinkuin hän luulee, ja huonostihan siinä käy. Kun Canterburyn edellinen arkkipiispa kuolee, kuningas junailee uudeksi arkkipiispaksi kanslerinsa ja oikean kätensä Thomas Becketin, olettaen näin saavansa kirkon valtansa alle, mutta Becket ottaakin uuden asemansa vakavasti, kirkosta tulee entistä suurempi vastavoima valtiolle ja Henry menettää tärkeän ystävän...ja samaan tapaan alkaessaan jakaa valtakuntaansa pojilleen, onnistuukin jakamaan perheensä (myös vaimonsa Eleanor Aquitanilaisen), jota kääntyy myös isäänsä vastaan.

Myönnän että osa tapahtumista meni kyllä minulta yli kun tosiaan historiallisen kontekstin tuntemus on huomattavasti pienempi kuin sivistyneen britin, mutta tunnelmaa välittyi kuitenkin, ja Fry (jolta olen aiemmin lukenut suomennetun Venus näköpiirissä -näytelmän) kirjoittaa vähän tällaista modernia Shakespearea, joka ilmaisultaan ei ole vailla nautittavuutta...

HENRY. Dear Christ, the day that any man would dread
Is when life goes separate from the man,
When he speaks what he doesn't say, and does
What is not his doing, and an hour of the day
Which was unimportant as it went by
Comes back revealed as the satan of all hours,
Which will never let the man go. And then
He would see how the natural poisons in him
Creep from everything he sees and touches
As though saying, "Here is the world you created
In your own image". But this is not the world
He would have made. Sprung from a fraction of life,
A hair-fine crack in the dam, the unattended
Moment sweeps away the whole attempt,
The heart, thoughts, belief, longing
And intention of the man. It is infamous,
This life is infamous, if it uses us
Against our knowledge or will. 

Shakespearen sisarukset -haasteeseen saan merkittyä ulkomaisen kuolleen miehen, jonka tuotantoa olen lukenut aikaisemmin. Ja Helmet-lukuhaasteeseen kohdan 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja.

Corinne Fleurot - Contre toute attente

Satunnaislöytöjä kirjaston näytelmähyllystä, tekijä Corinne Fleurot ei ollut tuttu, tuotantonsa on pääasiassa lastenkirjoja ja tämäkin näytelmä tuntuu lapsille tarkoitetulta...

Näytelmän nimessä on sanaleikkiä, varsinaisesti tuo kääntyisi "vastoin kaikkia odotuksia", mutta tässä sillä tarkoitetaankin "vastaan kaikkea odotusta". Muutoin kieli oli hyvin selkeää ja helppolukuista...
Osia on kaksi, Lorette ja Samuel, molemmat 9-vuotiaita, ja tapahtumapaikkana kaatopaikka L'Ile. Lorette on "vastaan kaikkea odotusta", kritisoi ajattelumallia jossa koko ajan odotetaan jotain tulevaa ja sitten kun se tulee niin odotetaan jo seuraavaa, joskin juttelu kääntyy sitten pohdintaan onko ylipäänsä mahdollista olla kokonaan odottamatta mitään...ja samoin Lorette kritisoi ajattelumallia jossa koko ajan halutaan uusia tavaroita ja heitetään pois vanhaa, ja siksi on kaatopaikalla katselemassa mitä vanhoille romuille voisi tehdä.

Eli kapitalistis-konsumeristista maailmankuvaa, jossa koko ajan pitää haluta jotain muuta kuin mitä on jo, tässä haastetaan kyseenalaistamaan. Varsin yksinkertaisena ja perusajatusten tasolla toki pysyen, kuten lastenkirjallisuuteen paremmin sopii. Kun en varsinaista kohderyhmää ollut niin jäi pieneksi välipalaksi, en sitten tiedä miten menisi alakouluikäisille, aatteiden kanssa olen toki samolla linjoilla...
Vaan mietin myös että minkäköhän verran lapsille tehdään tällaista realistista teatteria lasten omasta elämästä, muistikuvani lastenteatterista painottuu kovasti satunäytelmien puoleen (teineille tulee sitten niitä realistisempia kuvauksia ihan tarpeeksi).

Shakespearen sisaruksiin saan yhdistelmän "ulkomainen elävä naiskirjailija jolta en ole lukenut aiemmin mitään", ja samalla perushaasteen kun tuo elossaolo puuttui kahdesta edellisestä. Ja Helmet-haasteeseen sopii mainiosti kohta 25. Kirjassa ollaan saarella (tapahtumapaikka ei ole kirjaimellisesti saari mutta kun nimi on L'Ile...)

Minna Canth - Papin perhe

Tämä tuli luettavaksi hyvänä haastekombona. Shakespearen sisaruksiin oli mielessä lukea joku Minna Canthin näytelmä, kun aiemmin olin Työmiehen vaimon lukenut mutten muuta, ja Yöpöydän kirjoissa esitettiin myös Minna Canth -lukuhaaste. Näytelmä taas valikoitui Helmet-haasteen kohdan "Kirja on julkaistu myös selkokielellä" perusteella, Papin perheestä näkyi selkoversio löytyvän (lukemani versio oli kuitenkin Projekti Lönnrotista).

Kuopiossa 2017

Ensivaikutelmana täytyi todeta että olipas tämä...huono. Aiheena on porvarillisen perheen sukupolvien ja laajemmin vanha- ja nuorsuomalaisten välinen ristiriita, mutta hahmot olivat tönkköjä karikatyyreja ja aiheen käsittely suorastaan tökeröä päähänlyöntiä (silloin kun ei ollut muuten vaan epäuskottavaa), ei jäänyt epäselväksi että Canth itse oli nuorsuomalaisten leirissä.

Ja minä siis yleisesti ottaen suhtaudun myönteisesti tendenssikirjallisuuteen, mutta ero vaikka joku aika sitten bloggaamaani Tagoren The Home and the Worldiin on valtava.

Hieman pettymystäni pureskeltuani aloin pohtia josko tässä olisi mukana jotain parodisia aineksia. Ehkä tästä voisi lukea jonkinlaista satiiria yleisestä yhteiskunnallisesta keskustelusta, kun nuorsuomalaisuuden äänitorvi Jussikin harrastaa enemmän sellaista pikkunokkelan itsetyytyväistä naljailua ja irtopisteiden keräilyä (ihan tuli mieleen ironisten meemikuvien postailu samanmielisille FB:iin ja sen kutsuminen yhteiskunnalliseksi valveutuneisuudeksi) ja näytelmän ainoan henkilön, jolla on varsinaisesti aatteellista substanssia, Hannan, yli kävellään molemmista suunnista. Mutta tämä jää näytelmässä niin sivujuonteeksi, että tuntuu että myös kirjailija Canth kävelee Hannan yli...
Ja jouduin myös pohtimaan muna-vai-kana-ongelmaa: vaikka tässä tehtäisiinkin parodiaa poliittisesta keskustelusta, niin olisiko se kuitenkin paremmalla tolalla, jos nuoren kansakunnan huomattava yhteiskunnallinen ääni olisi harrastanut ihan suoraan parempaa poliittista keskustelua tällaisen tökeryyden sijaan.
Joten toinen vaikutelmani pysyi samana kuin ensimmäinen, tämä näytelmä jäi hutilaukaukseksi.

Näytelmästä löytyy varsin hyvin postauksia, joista monessa tähän suhtaudutaan positiivisemmin: Jokke, Luru, Kirjanavaaja, Meri, Elina, Jonna, Niina...

Pierre Beaumarchais - Le barbier de Séville (Sevillan parturi)

Nykyään Ranskan ulkopuolella Pierre Beaumarchais tunnetaan parhaiten teostensa oopperasovituksista, täällä alkuteoksetkin ovat kyllä hyvin esillä: tämä Sevillan parturi on kääntynyt useaksi oopperaksi joista Rossinin versio on kuuluisin, ja tätä seuraavaa Figaron häitä on kehuttu näytelmänä sekä paremmaksi että suositummaksi, ja Mozartin ooppera on tietysti klassikko (kolmas Figaro-trilogian teos, La mère coupable, on jäänyt tuntemattomammaksi, ja sai oopperasovituksen vasta 1966 Darius Milhaudin toimesta).


Alkuteoksessakin kyllä lauletaan aika paljon, ja komediallisen sanailun kera tämä sijoittuu musikaalien jatkumoon.

Suomennoskin tälle löytyy Projekti Lönnrotista, K. Cronstedt vuodelta 1879... 

Niin, juoni lyhyesti: kreivi Almaviva on rakastunut Rosine-neitoon, jota kuitenkin pitää lukkojen takana tämän holhooja Bartholo, joka ei katso kosijoita hyvällä, ja aikoopa itse naida neidon. Almaviva saa kuitenkin avukseen veijari Figaron, ja yhteistuumin ja valepukujen, salaisten kirjeenvaihtojen, väärinymmärrysten ja muiden juonenkäänteiden saattelemina Almaviva ja Rosine saavat toisensa mutta Bartholokin on lopulta ihan tyytyväinen kun saa pitää myötäjäiset...

No, kielitaitoni riitti lukemiseen mutta luulenpa että arvostamiseen pitäisi yhä osata paremmin, näytelmän ansiot ovat enemmän dialogin ilotulituksessa kuin tarinassa itsessään, ja komediassa paljon riippuu tietysti myös esitystavasta, ihan vaan luettuna tällaiset eivät toimi niin hyvin kuin kuultuna...
Nâytelmän esittelyssä mainitaan yhteyksiä italialaiseen commedia dell'arteen, omat aatokset veivät enemmän aiemmin lukemani Alain-Rène Le Sagen suuntaan, tämä kun oli 1700-luvun alussa tuonut espanjalaisen pikareskiromaanin Ranskaan (sovittaen kuitenkin kirjojensa tapahtumat Espanjaan), ja, no, ei liene sattumaa että tämän tapahtumapaikka on nimenomaan Sevilla.

Sen verran klassikko että hyvä että tuli luettua, vaikka ansiot jäivätkin hieman vieraiksi, Figaron häät vaikutti kuitenkin myös tutustumisen arvoiselta teokselta, eli pidän sen kuitenkin lukulistalla...

Otan tällä Helmet-haasteesta kohdan 30. Kirjassa pelastetaan ihminen (Rosine), ja aloitan Shakespearen sisarukset -haasteeni (kirjailija ei-suomalainen kuollut mies, jonka tuotantoa en ole ennen lukenut).

Shakespearen sisarukset -lukuhaaste

Päätin että taas on aika lukuhaasteen, jonka julistan ensisijaisesti itselleni, mutta muutkin saavat osallistua, koska hyvien lukuvinkkien ilmestyminen nettiin on suotavaa.

Vuodenvaihteen lukutilastoissani kiinnitin huomiota siihen, että luen ihan mielelläni näytelmiä, mutta lukemistani näytelmistä melkein kaikki ovat miesten kirjoittamia, ja aika vaikea oli edes keksiä naisia näytelmäkirjailijoina, erityisesti muita kuin suomalaisia (siinä missä noin yleensä teatterin historiallinen kaanon on hyvinkin kansainvälinen).
Suomessa käydessäni kävin myös kirjastossa vilkaisemassa näytelmähyllyä että mitäkö löytyy, ja kyllähän sieltä löytyi aika paljonkin naisten kirjoittamia näytelmäkirjoja, pääsääntöisesti tosin uutta suomalaista ja teoksia joista en muista juuri missään kuulleeni (näytelmäkirjat eivät yleensäkään kauheasti blogeissa näy eivätkä kai muissakaan kirjallisuusarvostelmissa). Niitä lukemalla saisi siis ainakin vähän monipuolisuutta mutta valikoima oli vielä sen verran yksipuolinen, että en halunnut julistaa pelkästään kirjailijan sukupuoleen perustuvaa haastetta, otetaan vähän laajemmin vaikka naiskirjailijat ovatkin taka-ajatuksena:

Shakespearen sisarukset -lukuhaaste

1. Lukija-perushaaste

Haasteessa luetaan näytelmiä (dramaattiset monologit mukaanlukien) täyttäen seuraavia haastekohtia:

A. Naisen kirjoittama teos
B. Miehen kirjoittama teos
C. Suomalaisen kirjoittama teos
D. Ei-suomalaisen kirjoittama teos
E. Teoksen kirjoittaja on elossa (lukuhetkellä)
F. Teoksen kirjoittaja on kuollut
G. Teos kirjailijalta jolta en ole ennen lukenut mitään
H. Teos kirjailijalta jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin (näytelmiä tai muuta)

Saman teoksen voi sijoittaa useisiin haastekohtiin, ja vâhimmäisvaatimus haasteen suorittamiseen on jokaisen haastekohdan täyttäminen, joka siis taitavasti tehdyillä valinnoilla hoituu kahdella näytelmällä
Esim. jos lukisin nyt jonkun William Shakespearen näytelmän niin saisin sillä kohdat BDFH ja jollain Leea Klemolan näytelmällä kohdat ACEG.

Jos intoa näytelmiin löytyy, niin haastetta voi jatkaa eri suuntiin:

2. Monipuolinen lukija

Haasteessa luetaan vähintään kuusi näytelmää merkiten yllämainittuja haastekohtia, niin että kaikilla kuudella näytelmällä on eri yhdistelmä haastekohtia (siis suomalainen elossa oleva mies, suomalainen elossa oleva nainen, ulkomainen kuollut mies jne).
Esim. jatkaisin edellisen Shakespearen ja Klemolan jälkeen toisella Klemolan näytelmällä, jolla saankin nyt kohdat ACEH, ja perään Maria Jotunia jolta saisin kohdat ACFH...

3. Perehtyvä lukija

Haasteessa luetaan vähintään kuusi näytelmää, joista viisi sijoittuu samaan haastekohtaan (siis viisi suomalaisen kirjoittamaa teosta, tai viisi naisen kirjoittamaa teosta, tai viisi teosta kirjailijoilta joita en ole ennen lukenut).

4. Historiallinen lukija

Teatterin historia on pitkä, siinä riittää ammennettavaa paremmin kuin monilla muilla kirjallisuuden aloilla, joten miksi ei ammentaisi?
Haasteessa luetaan vähintään viisi näytelmää, jotka ovat kaikki eri vuosisadoilta.
(2000-luku ja 1900-lukua pitäisi löytyä helposti, mutta 1500-1800-lukujakin on kyllä hyvin edustettuina antiikista puhumattakaan)

Ja enemmänkin saa lukea tai jahdata vaikka useampaa osiota haasteesta.

Haaste alkaa tämän postauksen julkaisusta ja jatkuu ensi vuoden tammikuun loppuun. Jos innokkaita osallistujia tulee niin mietin sitten jotain arvontaa, mutta kuten sanottu ensisijaisesti haluan itse lukea monipuolisemmin näytelmiä, ja soisin niistä näkevän enemmän bloggauksia muuallakin, erityisesti uudemmista. 

(kiitokset Virginia Woolfille haastenimi-ideasta)
(kuva ei liity oikein millään tavalla mihinkään)