Lukemisesta, mutta kenen tarinoita

Teksti sisältää kirjavinkkejä, olen ne boldannut heille jotka niistä ovat erityisesti kiinnostuneita, ja laittanut linkit jos olen niistä blogannut.

Olen tätä “suosittele ei-valkoisia kirjailijoita”-keskustelua seurannut mm. Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmässä, tuttujen teksteissä ja muuallakin, ja jonkin verran jo kommentoinutkin. Lukijana ja kirjabloggaajana olen erityisen kiinnostunut siitä näkökulmasta keiden tarinat ovat esillä ja miten, ja keiden eivät, koska minusta on ihan oletusarvoisesti tärkeää pyrkiä lukemaan monipuolisesti, monista eri konteksteista ja kokemuksista tulevia ajatuksia. Olen tätä aihetta toki aiemminkin jo pohtinut eri kulmista (ja aihetta käsitteleviä tai sivuavia bloggauksiakin on jo ennestään lukuisia...)

Mutta sekalaiset asiat keskustelussa jäävät kuitenkin mietityttämään, kun aiheen puitteissa tulee nähtyä paljon hyvinkin outoja ja kyseenalaisia kantoja (siis ihan aktiivisesti antirasismin puolesta puhuviltakin), kun epävarmaksi jää mistä nyt oikeasti ollaan puhumassa. Selkeämpää olisi esimerkiksi pysyä ihan rehellisesti Black Lives Matter -aiheessa ja esim. afroamerikkalaisissa kirjailijoissa kun se nyt tässä on inspiraationa, jonka vuoksi asia on esillä.

Siihen liittyen mainitsen vaikkapa seuraavat kirjat: Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings ; Ralph Ellison: Näkymätön mies ; Chinelo Okparanta: Happiness, Like Water ; Nnedi Okorafor: Kabu-Kabu ; Samuel Delany: Neveryona-sarja

Mutta toisaalta keskustelu onkin rodullistamisesta yleensä, etnisyyksien, uskontojen yms. perusteella esitetyistä negatiivisista ennakkoluuloista, vihamielisyydestä, sorrosta, marginalisoinnista jne. niin aktiivisissa kuin rakenteellisissa muodoissa, ja sehän taas on huomattavasti monimutkaisempi aihe, joka ei taivu niin hyvin helpoksi nimienmainitsemishaasteeksi...

Eniten minua arveluttaa yksinkertaistus jossa jaottelu lyödään hyvin yleisten suuntaviivojen perusteella lukkoon, helposti ja tiukasti kaikki menevät jompaankumpaan lokeroon, valkoisiin tai ei-valkoisiin, välittämättä yhtään kokemuksista tai kontekseista, ja että tämä jaottelu näytään tehtävän Yhdysvalloissa vallitsevien käytäntöjen mukaan.

Esim. kaikki japanilaiset jotka asuvat Japanissa tai kiinalaiset jotka asuvat Kiinassa ja ovat täysin oman etnisen ryhmänsä ympyröimiä ovat kuitenkin rodullistettuja, ja toisaalta valkoiset ovat kaikki homogeeninen, monoliittinen ryhmä. Tyynesti sivuutetaan vaikkapa lukuisat Euroopassa vallitsevat lukuisat etnisyyden, kielen, uskonnon tms. perusteella tehdyt rajaukset meihin ja niihin muihin, ja niillä perusteilla harjoitetut ennakkoluuloisuuden ja sorron muodot...

Minulle tuli mieleen ensimmäisenä vaikkapa omasta hyllystä löytyvät Irene Nemirovsky ja Nathalie Sarraute, Ranskaan muuttaneet venäjänjuutalaiset, joilla toki on monenlaisia rodullistamisen kokemuksia vaikka valokuvista ei sitä ehkä voisi päätellä. Joku toinen mainitsi Karjalan evakot, joihin suhtautuminen oli toki myös aika ongelmallista, ja erityisesti ortodoksit, ryssänkirkkolaiset, saivat toki vihamielisyyttä ja ennakkoluuloja osakseen, mutta heistä ei kuulemma pidä puhua koska ovat suomalaisia ja näin ollen siis valkoisia (tunnen muuten useammankin henkilön, joka voisi omakohtaisesti loukkaantua noista yhtäläisyysmerkeistä suomalaisuuden ja valkoisuuden välillä...). Tai vähemmistökansat baskeista saamelaisiin, irlantilaiset jne.

Ja mietin myös sitä Suketuksen aikoinaan vetämää Muuttoliikkeessä-haastetta jonka parissa tuli luettua mm. kokemuksia olla yhdensorttinen eurooppalainen jossain toisessa Euroopan maassa, eikä niistä nyt yleensä ihan kauhea harmonisuus ja yhtäköyttäyhdistys henkinyt. (esim. Adnan Mahmutovic: How to Fare Well and Stay Fair ; Julya Rabinowich: Splithead)

Ja tietysti mieleen tuli myös se mistä Amélie Nothomb kirjoitti Nöyrin palvelijanne -kirjassa, olla eurooppalainen Japanissa, Japani kun on ihan legendaarisen rasistinen maa (diggailen japanilaista kulttuuria mutta kyllähän se niin on)...eli kun japanilaiset ovat rodullistettuja kaikkialla muualla ja kaikki muut Japanissa, niin lopputulos on, öö...

Mutta mietin sitten myös parastaikaa lukemaani Georges Bernanosia. Jonka omassa elämässä omassa kontekstissaan ei oletettavasti mainittavaa rodullistamista yms. kokenut, mutta ottaen huomioon että suomalaisessa kulttuurissa vaientaminen, negatiivinen ennakkoluuloisuus ja vihamielisyys katolisuutta kohtaan on ihan olemassaoleva juttu (suhtaudun ajoittain myötämielisesti suomalaiseen kulttuuriin mutta kyllähän se niin on), niin missä määrin lukemisen akti, se, että suomalainen lukee Bernanosia, vaikuttaa asiaan? Kirjailija ja tuotantonsa ovat kuitenkin eri asioita, ja kirjallisuuden vastaanotto tapahtuu myös siellä minne kirjailija ei ikinä ole mennyt.

Tuossa mielessä olisi taas ihan mielekästä tunnistaa vaikkapa kirjailija, joka henkilönä on vakaasti oman kulttuurinsa sisässä, mutta lukijan kannalta tulee vieraasta, tuntemattomastakin kulttuurista jota kohtaan koetaan usein ennakkoluuloa, rodullistettuna.

Mutta samalla tällöin tulee olla hyvin tarkkana nimenomaan oman kulttuurisen kontekstinsa kanssa, mitä tarinoita nimenomaan itse ei kuule, eikä ihan vaan tyynesti lainailla amerikkalaisia ideoita. On kovin helppoa olla sitä mieltä että jos minä olisin ollut minneapolisilainen poliisi niin en olisi tukehduttanut George Floydia, ja samalla olla sokea omille rakenteellisille ennakkoluuloille ja tietämättömyydelle. Samoin saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa joku kirjailija on kokenut henkilönä rodullistamista, mutta lukijan kontekstissa saattaa olla eri tilanteessa (palaamme Nemirovskyyn tai Sarrauteen...ovatko vaikkapa Ranskassa asuvat sekulaarit etniset juutalaiset nykyisen suomalaisen lukijan silmissä sen enempää rodullistettuja kuin muutkaan ranskalaiset? Toisaalta tuotannossa saatetaan silloinkin käsitellä rodullistamisen aiheita ja kokemuksia...)

Onko merkityksellistä myös se, miten luetaan, että lukija lukee tietoisena jostain rodullistamisen tai marginalisoinnin elementistä? Yksi rakenteellisen rasismin muoto on myös pyrkiä häivyttämään “hyväksytyistä” kohteista näkymättömiin näiden toiseutta. Keskusteluissa on ajoittain mainittu vaikkapa Aleksandr Puškinin ja Alexandre Dumas vanhemman osin afrikkalaiset juuret, ja että ne on hyvä huomioida, joten onko eroa sillä että luen Puškinia ja luen Puškinia tietoisena tämän taustasta? Ehkä teoksen lukemisen, sen miten sen ymmärrän, kannalta paljonkin, samoin kuin siihen, mitä mielleyhtymiä minulle herää kun kohtaan taustaelementin jossain muussa kontekstissa (ainakin minulle Puškin on positiivinen assosiaatio), ja se saattaa olla hyvinkin tärkeä pointti henkilölle, joka itse elää omaa identiteettiään afro-eurooppalaisena.

Mieleen tuli myös tunisialaistuttu, joka on nimennyt Augustinuksen oman maansa kirjallisuuden piiriin, enkä nyt voi vastaankaan väittää vaikka 400-luvun Karthagosta kotoisin olevalla kirjailijalla ei ehkä ihan kauheasti ole muuta yhteistä nyky-Tunisian kanssa kuin maantiede...mutta ehkä minunkin on ihan hyvä muistaa Augustinus ja muutama muu huomionarvoinen kirjoittaja, kun esiin tulee Pohjois-Afrikka...

Suomalaisena katolilaisena (puhun tästä kun se nyt sattuu olemaan minulle tuttu näkökulma) olen myös seurannut miten mm. JRR Tolkienia tai Toni Morrisonia Suomessa luetaan ja miten heitä käsitellään...kun suomalaisohjaaja tekee elämäkertaelokuvaa Tolkienista niin tamän uskonnollisuus katoaa täysin tarinasta, puute joka kyllä huomioitiin niissä ei-suomalaisissa leffakritiikeissä jotka luin...mieleen tuli myös vähän aikaa sitten käymäni keskustelu, jossa toinen osapuoli totesi ettei nykyään ole juurikaan kiinnostunut suomalaisesta kirjallisuudesta, juuri siitä syystä, että se on niin täysin sekularistisen asenteen läpitunkema että se tuntuu lähinnä tukahduttavalta ja masentavalta...mainitsin pari vastaesimerkkiä mutta oikeassahan hän on.

Näkökulmista ja tietoisuuksista huomioin myös kokemukseni tuosta yllä mainitusta Muuttoliikkeessä-haasteesta jossa siis luettiin kirjoja, joissa jollain tavalla näkyi muutto maasta toiseen, olivat syyt, maat ja käsittelytavat mitä tahansa. haastetta varten en ollut valinnut oikein mitään kirjaa erikseen luettavaksi, luin mitä sattui, mutta haasteen aikana asiaan kiinnitti paljon enemmän huomiota, teema pompahteli hyvinkin monissa kirjoissa esiin, vaikka en ollut varsinaisesti ikinä ajatellut asiaa.

Toisaalla esitettiin huomio, että Suomessa hyvin yleisenä tuntuu olevan ajatus joka sitoo yhteen toisaalta rasismin ja ulkomaalaisuuden ja toisaalta tiukasti kansallisuuden, kulttuurin, etnisyyden, kielen ja uskonnon (nykyään viimeisimmän mieluiten sen laimeimmissa muodoissa). Hyvin vahvana, ainakin alitajuisena, tuntuu elävän se narratiivi, jossa suomalaisuus on yhtenäinen ja monoliittinen valkoisuus, jossa on tasan sen verran variaatiota kuin mitä löytyy Zachris Topeliuksen Maamme-kirjasta, ja kaikki muu on ei-suomalaista. Narratiivi ei sisällä vaikkapa saamelaisia tai romaneja, muita uskonnollisia ryhmiä kuin evankelis-luterilaiset (juutalaiset ja muslimit tietysti, mutta kuten sanottu eivät ortodoksit tai katolilaisetkaan tähän narratiiviin oikein mahdu) tai monia kielivähemmistöjä: jos nämä voivat integroitua tarpeeksi hyvin topeliaaniseen narratiiviin että poistavat kaikki olemassaolonsa siitä erottavat elementit, niin hyvä, jos eivät niin pysyvät ei-suomalaisina, ulkomaalaisina. Ja kun joissain kohdissa noissa tulee ilmeinen ristiriita (ryhmä, joka on asunut sukupolvien ajan Suomessa pysyy ulkomaalaisena) niin on parempi että niitä ei ajatella...

Ja tätä mallia näkyy ajoittain myös antirasistisessa kommentaarissa, ja hyvääkin tarkoittavana se on vahingollinen, sen mukaan paitsi että ruskeat tytöt eivät ole suomalaisia, he eivät myöskään koskaan tule olemaan suomalaisia.

Mainitsen: Koko Hubara: Ruskeat tytöt ; Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti ; Emil Anton: Katolisempi kuin luulit ; Aari Surakka: Yksinkertainen ilo ; Kiba Lumberg: Gipsycomix ; Lasse Heikkilä: Terra mariana ; Kirste Aikio, Esa Salminen & Suvi West: Märät säpikkäät...olen ensimmäisenä myöntämässä että tässä on paljon aukkoja lukemisissani. Suomalaisilta muslimeilta olen selaillut joskus jotain lasten oppikirjaa, suomenvenäläisiltä, öö, olenkohan lukenut ikinä mitään...ja osa aukoista selittyy myös sillä, että paljon on tarinoita, joita ei ole ikinä edes kirjoitettu tai ainakaan julkaistu niin, että olisin lopputuloksen nähnyt.

Ja tämä on kuitenkin alue joka vaatii tutustumista, aktiivistakin, näkemään moninaisuuden ja sen, että jaettu historia ei näytä kaikille samalta, ja jaettu nykyaika ei näytä kaikille samalta.

Kannatan monipuolista lukemista, ja huomion kiinnittämistä siihen mitä lukee ja miten, mutta ihmisten kokemukset eivät asetu (ainakaan väkivaltaa käyttämättä) yksinkertaisiin kyllä-ei-kategorioihin, jolloin voisi laskea että tänä vuonna olen lukenut 20 kirjaa joista seitsemän on rodullistettujen ja 13 ei-rodullistettujen kirjailijoiden.

Kuitenkin, olen nyt pitempään seurannut ja tilastoinut joitain helposti laskettavia piirteitä kuten lukemieni kirjojen kirjoittajien sukupuolia ja alkukieliä, ja jo näiden kanssa olen huomannut, että jos en kiinnitä asiaan huomiota vaan luen sitä mikä nyt sattuu osumaan kiinnostavan oloisesti käteen, olemaan näkyvimmin tarjolla kaupoissa ja kirjastoissa, olemaan esillä julkisessa keskustelussa ja kirjapuheessa, niin lukuvalikoima käy helposti kovin vinoutuneeksi ja rajoittuneeksi: on turha elättää illuusiota että minä yksin päättäisin mitä luen, siihen vaikuttaa myös tarjonta ja kulttuurinen kontekstini, ja noita vastaan meneminen vaatii usein aktiivista yrittämistä ja valikointia, joten itsensä haastaminen ja lukutapojensa kyseenalaistaminen on tarpeen, jos etsii informaatiota eikä vain konfirmaatiota.