Laatikoiden pohjalta nousi tällainen runoteos, Irma Kerppolan esikoinen. Tai ehkä joku haastaisikin lajityyppiä: teksti on jaoteltu runokokoelman näköiseksi, mutta onkin koko kirjan ulottuva jatkumo (mm. kolmen ensimmäisen tekstin otsikko on "Sinä", eli runojen nimiksi olisi hassua), ja kieli on varsin suorasanaista. Itse asiassa runokokoelman sijaan tästä tuli mieleen näkemäni säromaanit, paitsi että teos ei ole romaani vaan esseistis-kolumnistista pohdiskelua.
Ja pohdiskelun muotona on puhuttelu 8-vuotiaalle pojalle. Kerppola kertoo olevansa lääkäri (ja se tulee ilmi kyllä teoksessa) ja kahden pojan äiti: vanhempi luultavasti tämä 8-vuotias. Mutta vaikka pojasta/pojalle puhutaan niin ei tässä lastenrunoa tehdä, kirjailija esittää mietteitään ensisijaisesti itselleen ja muille kahdeksanvuotiaiden äideille ja isille (ja muille tämän pojan tulevaisuudesta vastuullisemmille).
Ja aiheet, niin, paljon puhutaan sodasta, ja paljon puhutaan saasteista ja ympäristötuhosta, ja muista uhista, siitä maailmasta jonka me jätämme sinulle kahdeksanvuotiaalle. Tiedostavaa maailmantuskaa lapioidaan siis reilusti, ja osa on hieman naivia, ja osan ilmaisut omassa ajassaan kiinni, mutta arvaatte varmaan kuinka paljon on tuttua ja ajankohtaista myös nyt. Teos on julkaistu 1968, eli sen kahdeksanvuotiaat pojat ovat nyt 65-vuotiaita: sodat ovat pysyneet paikallisina ja toisaalla tuon ajan, mutta nykyisistäkin 8-vuotiaista ja maailmasta, joka heille jätetään, on varmaan syytä kantaa hyvin samansuuntaisia huolia...
Helmet-haasteessa otan kohdan 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto.
On ilmeistä
että homo sapiensin toimia ohjaava tärkein yllyke ei ole
hänen järkensä.
Syvältä nousevat vaistot ja opetetut ennakkoluulot ovat
paljon määräävämpiä.
Jos järkeä on kuitenkin edes hitu olemassa, täytyisi
sitä toki kipeän tarpeen vaatiessa edes yrittää käyttää.
Niinpä niin! Ei mitään uutta auringon alla. Järkeilemällä minäkin aikoinaan selvitin erään koesuorituksen...
VastaaPoista