Lancelot Lamar, lakimies ja louisianalainen kartanonherra, on mielisairaalassa: siellä häntä tulee tapaamaan vanha ystävä, nykyisin psykiatri/pappi, ja Lancelot alkaa tilittää muistoja ja tapahtumia jotka johtivat nykyiseen tilanteeseen, ja tämä minä-kerronnalla tehty vuodatus on tämä kirja.
Alkaen hetkestä, kun Lancelot huomaa eräässä paperissa nuorimman tyttärensä veriryhmän, ja hoksaa, ettei hänen omalla veriryhmällään voi olla jälkeläisiä jolla on tuo veriryhmä. Vaimoa, elokuvanäyttelijätärtä jolla on toistaiseksi ollut enemmän intoa kuin menestystä, on siis varsin perusteltua epäillä uskottomuudesta, ja pikaisilla kalenteritarkistuksilla isäehdokaskin löytyy: mies filmausryhmästä, joka on parastaikaa lähistöllä tekemässä leffaa (ja vaimo on tietysti mukana projektissa). Ja kun ensin etsitään lisää uskottomuudesta, niin pian tilanne karkaa käsistä yhdessä oman rapautuvan henkisen tilan kanssa...
But golf is a bore. I quit.
During the sixties I was a liberal. In those days one could say "I was such and such". Categories made sense - now it is impossible to complete a sentence: I am a - what? Certainly not a liberal. A conservative? What is that? But then it was a pleasure to take the blacks' side: one had the best of both worlds: the blacks were right and I wanted to be unpopular with the whites. It was a question of boredom.
Kirjailija Walker Percy tuli aikoinaan huomion kohteeksi, kun tästä puhuttiin suuresti arvostamani Flannery O'Connorin yhteydessä, ja joskus aikoinaan olen lukenut esikoiskirjansa The Moviegoer: en kovin paljoa siitä muista ja taisin suhtautua aika ambivalentisti siihen, mutta tarpeeksi kiinnosti että nappasin tämänkin kirjan hyllyyn kun se vastaan tuli. Ja joo, ambivalenttius jatkuu: kiinnostavia piirteitä kirjassa on ja luin kyllä halukkaasti kirjan loppuun, mutta eipä tämä kuitenkaan ihastuttanut.
Omalla tavallaan tämä tuntuu hyvin vahvasti 70-lukulaiselta kirjalta: 60-luvun liberaali innokkuus on vaihtunut pettyneeseen malaiseen ja eksistentialistiseen ahdistukseen. O'Connorin moraalinen provosoiminen on mukana, samoin kuin varsin laveasti levitetty Southern Gothic, mutta Percy kuvaa ennemmin epämääräistä ajautumista, vieraantumista ja niihin liittyvää hiipivää henkistä rappiota, yhtaikaa banaalia ja rajua, ja kun käytössä on minä-kertoja, saa lukija eturivin paikan rappiokuvaukseen.
Vertailukohdiksi nousevat myös Updiken tai Rothin tapaiset kirjailijat, joista en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut: sellainen kompleksisen seksuaaliobsessiivisuuden shokeeraavuus ja "rankka realismi" joka on ehkä puoltanut aikanaan paikkaansa mutta tuntuu nykyään useammin tunkkaiselta, sitäkin tässä kirjassa on: tosin tässä se on myös itsetarkoituksellista, osana sitä pettynyttä eksistentialistista malaisea jota kuvataan, mutta ironianakin se on menettänyt teräänsä.
Tavallaan kiinnostavaa on myös mytologiset viittaukset: päähenkilön nimi on merkityksellinen, ja tähän liittyvää symboliikkaa on solmittu mukaan tarinaan, osin suoraan, osin käännettynä. Mutta kun just luin Michel Tournieria, jonka myyttienpunonta on mestarillista, niin tämä ei kuitenkaan samalle tasolle yllä.
Eli joo, lopputulos oli ambivalentti, osin pidin, osin en, saatan lukea ehkä lisääkin Percya tai saatan olla lukematta.
They were going and that was that. Here is an incidental discovery: If you tell somebody what to do, they will do it. All you have to do is know what to do. because nobody else knows.
Helmet-haasteessa tämä oli alunperin varattu kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle ('joku muu' = onnetar, heitin nopalla minkä hyllyssä olevista kirjoista lukisin tähän kohtaan). Mutta tämä sopiikin hankalampaan yhä avoinna olevaan kohtaan 10. Kirjassa käydään elokuvissa, joten laitankin sen siihen ja annan onnettaren valita toisenkin kirjan (kirjassa tehdään elokuvaa, ja viitataan pariin aiemmin tapahtuneeseen elokuvissakäyntiin, ja kirjassa varsinaisesti tapahtuva käynti ei ole ihan sellainen millaiseksi se tavataan ymmärtää, mutta sellaiseksi päähenkilö sitä kutsuu).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti