Tämä Michel Tournier -suomennos on jäänyt aiemmin lukematta, vaikka aika paljon on aiemmin tullut luettua, muutama suomentamatonkin (joskin havaintojeni mukaan Tournier alkukielellä on kyllä aika haastavaa, joten en nyt suoraan ole rynnännyt koko bibliografiaa lukemaan). No, nyt sitten. Suomennos on Eila Kostamon.
Kirjassa versioidaan uusiksi aimo klassikko, Daniel Defoen Robinson Crusoe, jonka perusidea lienee suunnilleen kaikille tuttu, joskin varmaan myös aika moni ei ole itse kirjaa lukenut. En minäkään, joten vaikka perusidea onkin tunnistettava, en tiedä kuinka paljon vapauksia Tournier ottaa kirjassaan, onko tapahtumat edes suunnilleen samoja: ilmeisesti loppu ainakin on erilainen, ja onhan tässä taas sellaista Tournier-maista fyysisyyttä ja toisaalta filosofista pyörittelyä, johon Defoe tuskin meni...
Niin, Crusoe, brittiläinen kveekari 1700-luvun puolivälissä on Tyynellämerellä purjehtivassa laivassa, joka haaksirikkoutuu pienelle tuntemattomalle saarelle jossain aika kaukana Chilen rannikolta, ja tällä saarella sitten elellään ja sopeudutaan uuteen tilanteeseen. Jossain vaiheessa saarella käy lähiseudun alkuasukkaita suorittamassa ihmisuhreja, jonka yhteydessä Crusoe pelastaa pakenevan nuoren uhrin, jonka nimeää Perjantaiksi. Ja 28 vuoden kuluttua paikalle purjehtii englantilainen laiva...
Tournierin tuotannossa tavataan käsitellä myyttejä, joten kysymys onkin, onko Robinson Crusoe myytti? Ehkäpä, ottaen huomioon kuinka se on muodostunut käsitteeksi, joka ylittää alkuteoksen rajat (kun minäkin sen niin hyvin olen tuntenut ties kuinka pienestä pitäen, vaikken ole lukenut). Ja ehkä erityisesti niissä piirteissään, joita Tournier ymmärtääkseni päätyy tässä vääntelemään ja alleviivaamaan.
Myyttinen Crusoe ei niinkään sopeudu vaan sopeuttaa, päätyessään uusiin olosuhteisiin valjastaa saaren (ja sen asukkaat) oman ymmärryksensä ja kulttuurisen taustansa jatkumoksi. Tämä on myytti brittiläisen, länsimaalaisen, valtaapitävän porvarillisen kulttuurin ylivertaisuudesta, kuinka luonto ja nainen valloitetaan (kiitos Marko Nenoselle tuosta fraasista). Niinpä Defoen kirjassa 28 vuoden kuluttua maailmaan palaava Crusoe on lähestulkoon sama henkilö kuin haaksirikkoutuessaan, vähän vanhempi vain. Kirjan myytti on isossa osassa kolonialismissa ja imperialismissa.
Tournierin kirjassa saari on kirjaimellisesti nainen, Speranza, josta Crusoe etsii niin äitiä, rakastajatarta kuin vaimoakin, ja toki tässäkin Crusoe pyrkii valjastamaan ja muokkaamaan saaren vanhan maailmanjärjestyksensä mukaiseksi, mutta tämä menee jo parodiseksi. Ja suhde Perjantaihinkin on monimutkaisempi, pinnallisesta tottelevaisuudesta huolimatta tämä ei omaksu Crusoen asettamia arvoja vaan päätyy järkyttämään tätä maailmanjärjestystä perinpohjin (myös konkreettisesti).
Ja toki myös Crusoe itse muuttuu. Tournier itse on ilmeisesti maininnut käyttäneensä Spinozan Etiikan kolmivaiheista kehitystä Crusoen saarioleskelussa, alun vaistorypemisestä tiukan rationaaliseen järjestelmällisyydeen, josta siirrytään Perjantain myötävaikutuksella intuitiivisempaan maailmankatsomukseen...
Minulle tuli ennemmin mieleen kirjan alaotsikosta ("les Limbes du Pacifique"/"Tyynen meren kiirastuli": miksiköhän Limbo on vaihtunut kiirastuleksi) Danten Jumalainen näytelmä: alun identiteetin kadottava vaistokokemuksiin uppoava rypeminen vastaa infernoa, keskivaiheen ajan, paikan ja asemien tiukka hierarkia ja kontrolli kiirastulta ja loppupuolen ymmärrys asioiden suhteista ja omasta olemisesta yhteydessä muihin taas paratiisia. Ja tämä sisäinen muutos on niin raju, että sen huomaa myös Tournierin Crusoe, hän ei ole enää samalla aaltopituudella 28 vuoden jälkeen saapuvan laivan ja sen edustaman maailman kanssa.
Kiehtova teos: ei nouse ihan suosikkieni joukkoon Tournierin tuotannossa, mutta kun ollaan yhä "vähemmän paras"-tasolla niin ei se haittaa. Ja tietysti tällä saa Helmet-haasteessa kohdan 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla (taitaa olla ainoa Tournier siellä, iso osa muista tuli Otavan kirjastossa).
Ja muutama muu bloggaus löytyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti