Toivo Pekkanen - Lähtö matkalle

Taas satunnaisia kirjoja jotka käsiin osuvat: Toivo Pekkanen tunnetaan parhaiten romaaneistaan (joita en ole lukenut), mutta viimeisenä teoksenaan 1955 ilmestyi tämä runokokoelma. Ja luulenpa lajityyppien keskinäisen merkityksen pysyvän muuttumattomana.

Ja mitään proosarunoa tämä ei ole, vaikka proosakirjoittajuus taustalla tuntuukin: klassista mitallisuutta ei harrasteta, muttei myöskään modernismia: ilmaisussa on lainailtu ehkä enemmän edellisestä, rakennetta jälkimmäisestä vaikka Pekkasen säkeet ovatkin varsin pitkiä ja runsaita.   

Kieleltään luonnehtisin tätä kovin usein, no, raskaaksi, ja sitä en pidä varsinaisesti positiivisena ominaisuutena. Ja runojen aiheissa ja teemoissa on samaa raskautta, maailmanpalo painaa yhä taustalla ja näköjään Pekkasella oli vastikään ollut myös vakava halvaus, jonka paranemisprosessi oli työläs. Paljon on halua pois, liikkeelle, painostavaa odotusta ja hiipumista ja toisaalta toivoa ehkä jostain muusta. Mutta tuolla sisällöllä, mahtipontisella vakavan paatoksen sävyllä, tunne raskaudesta tulee vain vahvemmaksi.

Takakanteen oli ehtinyt aikakauden auktoriteettien Unto Kupiaisen (jota runoilijana arvostan) ja Toini Havun kommentit, joissa teos julistetaan arvokkaaksi ja kestäväksi...ja, no, taisi kuitenkin käydä että tämä teos on jäänyt vahvasti oman aikansa kirjaksi, ehkä sillä hetkellä puhuttelevaksi, mutta oma lukukokemukseni jäi vaisuksi enkä oletan monen muunkaan nykylukijan tästä innostuvan.

Ja samalla tämä kirja oli hyvä lukea myös juuri nyt, kun taas on aikamme raskas, mahtipontinen, kipuileva. Kuinka suuri osa juuri nyt hyvin arvokkaalta ja tärkeältä vaikuttavasta kirjallisuudesta ja muusta taideilmaisusta tulee näyttämään tältä muutaman vuosikymmenen kuluttua?

Helmet-haasteessa laitetaan tämä vaikka kohtaan 33. Kirjassa ratsastetaan. Kts. alla.

Lähtö

Jonakin aamuna, jonakin kevätaamuna
auringon kohotessa taivaalle
nousen ratsuni selkään.

Maan kätkettyihin lakeihin sidottu ruumiini nukkuu,
rauhattomat ajatukseni harhailevat unien hämärillä niityillä,
tuhat totuutta tunteva henkeni ei kuule äänettömiä askeleitani
eikä hevoseni kavioitten riemuitsevaa töminää.

Ratsun selkään nousee ahdistettu, kauan piinattu, tuhat kertaa rangaistu,
mutta vihassa ja rakkaudessa, jäässä ja tulessa murtumaton,
ikuisesti elävä,
hän jota maan päälle jäävät eivät tunne.

Minä yksin tiedän tämän aamun salaisuuden.
minun kutsuani yksin hevoseni tottelee.
Minä yksin näen portailtani alkavan lunastuksen tien,
joka leveänä ja tasaisena, auringon valaisemana nousee pilviin.
Ikuisuuden hopeoimana se jättää taakseen kaiken,
mitä olen nähnyt ja mistä olen kuullut
ja katoaa tietojeni rajojen tuolle puolen aavistusteni tasangoille.

Siis ylpeään juoksuun, uskoni kultainen ratsu.
Vain hetken kumisevat kaviot kattojen yllä,
vain silmänräpäyksen välähtää varjoni taivaan pilviä vasten.
Silloin olen jo kaukana, vapautettu.