3.2.2025

Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta


Voi herranjestas tätä kirjaa.

Luin aikoinaan ruotsalaisen Birgitta Trotzigin kirjan Liejukuninkaan tytär, ja vaikka en niin hyvin enää muistakaan tarinaa niin muistan sen vetovoiman, fyysis-myytillisen lyyrisyyden: kärsimyksissä ryvettiin, mutta myös päästiin jonkinlaiseen toivoon (tosin jos en väärin muista, siinäkin toivossa oli sen verran transendenttisuutta, että lukija joka ei sitä ulottuvuutta huomioiden lue, ei sitä huomaa). Pidin lukemastani sen verran, että houkutti lukea lisääkin, vaikka tuotantoa on suomeksi niukasti.

Mutta oli tämä parikymmentä vuotta vanhempi romaani (suom. Kyllikki Villa).

Ollaan 1400-luvun lopulla Åhusin kaupungissa Skånen itärannikolla: kaupunki on ollut merkittävä kauppakaupunki mutta suhteellisesti tähti on laskemassa. Varsinaista päähenkilöä tai yhtenäistä tarinaa tässä ei ole. Kirja alkaa Mereten syntymästä ja tämä on tärkeä henkilö myös kirjan lopussa, mutta katoaa näkyvistä pitkiksi ajoiksi kirjan keskellä, ja sen sijaan huomio kiinnittyy moniin muihin henkilöihin. Eli tässäkin ollaan Gösta Berlingin tapaan aika lailla kuvakudoslinjalla, kuvataan ennemmin laajempaa yhteisöä, kaupunkilaisten joukkoa niin nimettyinä kuin nimeämättöminä, ja näiden keskinäistä linkittymistä toisiinsa, kuin ketään yksittäistä henkilöä.

Tarinan sijasta yhteinäistä on tunnelma, eli aiemmin lukemani kirjansa tapaan tämäkin oli aikamoista vyörytystä rappiota, kurjuutta, kärsimystä niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. Toivon hippusia oli kovin niukasti jaossa ja kyllä nekin menivät varsin nopeasti ohi, tuskaa ja häväistystä sen sijaan riitti pitemmäksi aikaa vääjäämättömään vajoamiseen saakka. 

Mutta vaikka kirja oli lukijallekin aikamoista jatkuvaa turpiinvetoa, niin oli tässä kuitenkin oma vetovoimansa. Lyyrisen tyylin tuomalla etäännyttämisellä ja kerronnan hajottamisella useaan henkilöön vältetään tunne manipulatiivisesta heruttamisesta, eiks-oo-kauheeta-myötätunnon keinotekoisesta rakentamisesta, vaan ennemmin tämä kaikki näytetään eettis-soteriologisesti maailman tilana. Se joka kärsii jostain vähän vähemmän voisi olla tukena sille joka kärsii samasta enemmän, kuten eräs henkilöistä huomioi (ja sitten kaikki voivat huomioida ettei niin kuitenkaan tehdä, useimmiten päinvastoin). Ja vuodenkierto, niin luonnonilmiöinä kuin liturgisena kalenterina, on myös vahvasti mukana, ehkä asiat toistuvat loputtomiin mutta jatkuvasti ollaan myös menossa seuraavaan, ja asioiden tapahtumisissa tiettyinä ajanhetkinä on omat merkityksensä...

Ehkä tässä jonkinlainen katharsis pääsee syntymään, eli sitä kaipaaville tämä on varsin mainio kirja.

Nyt on myöhäissyksy, aika jolloin pimeys vain syvenee eikä vielä ole mitään toivoa, raskas aika joka on kuin ies ihmisten hartioilla, kuollut hiertävä ies.
Adventin alusaika, jolloin syksy suistuu talveen ja talven eloton nälkäinen kita ammottaa syvyydestä ihmistä kohti - silloin maisemasta tulee paha. Pilvet laahaavat ääneti kuin painavat tiineet eläimet. Mutta syysliejussa ei mikään idä, siinä on vain kuolleita kasveja mätänemässä ja hajoamassa. Vanhat härät äkäilevät ja puhkuvat vetäessään naatti- ja leväkuormia.
Tasangon yllä lepää pimeys. Kuin rajuilman lähestyessä. Äkillisessä raskaassa hämärässä talot hohtavat kovin valkeina, kalkinvalkoisina, haaltuneina - ne painautuvat lähekkäin niin kuin eivät tohtisi hengittää. Mutta etäällä näkyy meren loistava hopeajuova. Tasangolla ihmiset vaeltavat pimeissä maan uomissa, ilmaantuvat näkyviin, katoavat niihin jälleen. Pimeissä tien uurteissa jotka johtavat kohti hopeisen meren vaahtoa, kaukana merellä on aurinkoa.
Pelko painaa tasankoa alas liejuisiin uurteisiin. Pellonreunoille kasoiksi kootut kuihtuneet nauriinnaatit levittävät imelää lahon lemua ahdistavan taivaan alla. Etelässä kohoaa harju viiltävän sinisenä. Mutta täällä tasanko makaa matalalla laahaavien pilvitaakkojen alle kyyristyneenä kuin lapsi joka pimeänpelosta ei uskalla hengittää: tuleeko joku? kuka tulee?

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 26. Kirjassa on itse valittu perhe (no ehkä kyse on enemmän yhteen ajautumisesta, vaikka on siinä valinnankin hetkiä).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti