Sadeq Hedâyat - Sokea pöllö

Muutama vuosi sitten luin persialaisen Sadeq Hedâyatin novellikokoelman, ja tällöin tuli mainituksi pääteoksensa pienoisromanai Sokea pöllo, joka on jopa ilmestynyt suomeksi (suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio). En muistanut kyseistä teosta ikinä nähneeni, mutta kulttimainetta tämä tuntuu nauttivan. Helmet-kirjastojen ainoaa kappaletta sai jonottaa muutaman kuukauden, ja sekin alkaa uhkaavasti hajota; toivottavasti lainausjonossa seuraavina odottavat yksitoista lukijaa saavat vielä tämän lukukelpoisena käsiinsä...

Ja olipahan kirja.

Oopiumia nauttiva penaalimaalari tilittää seinälle heijastuvalle varjolle elämästään, vaimostaan, siitä lutkasta, elinympäristöstä, obsessiivisuuteen asti rakastamastaan naisesta, ja kuolemasta, voi niin paljon kuolemasta. Suurin osa kirjasta on hyvin unenomaista ja monia yksityiskohtia toistuu kirjassa uudestaan ja uudestaan, mitkä niistä ovat todellisia, mitkä unien prosessoitavia symboleita, mitkä obsessiivisen ja harhaisen mielen ansoja, joka tapauksessa tulee selväksi että lineaarisuus ei ole käytössä, henkilöt ja tapahtumat limittyvät hankalaksi solmuksi. Alussa on kaunis ja rakastettu ja kuollut nainen, ja sitten on vaimo, se lutka, joka on monella tapaa kuin sisar ja jota mies myös obsessiivisesti rakastaa, ja sitten taas palataan alun kuolleeseen naiseen...

Tyylillä ja tunnelmalla tässä mennään: kirja on erityisesti surrealistien suosiossa ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Edgar Allan Poen vaikutus näkyy vahvasti, mutta tämä on Poe ihan valtavilla ylikerroksilla, ja luulenpa että Osamu Dazain ihailijat pitäisivät tästä kirjasta...ja tietysti kuka tahansa jonka mielestä kulttuurituotteessa ei voi olla liikaa rappiota, kuolemaa, painajaismaisuutta, ahdistusta ja pahaa oloa. Vahva esitys tämä on, heti kun sain kirjan loppuun tuli vaikutelma että tämä ansaitsee, ja ehkä tarvitsee, uudelleenluennan, tai ehkä viisi (mikä ehkä selittää pysyvän lainausjonon kirjastossa valtavirrassa jokseenkin tuntemattomalle kirjalle). 

Kun makasin kosteassa hieltä löyhkäävässä vuoteessani ja silmäluomeni tuntuivat raskailta, olisin halunnut antautua olemattomuuden ja ikuisen yön valtaan. Silloin kaikki unohdetut muistoni ja kadonneet pelkoni heräsivät jälleen eloon. Pelko siitä, että tyynyni höyhenet muuttuisivat tikarin teriksi tai että takkini napit kasvaisivat suuriksi kuin myllynkivet. Pelko siitä, että maahan putoava ohut leipä särkyisi kuin lasi. Kauhukuva siitä, että lampun öljy voisi nukkuessani valua maahan ja sytyttää tuleen koko kaupungin. Pelonsekainen epäilys siitä, että teurastamon edessä oleilevan koiran jaloista lähtisi samanlainen kopina kuin hevosen kavioista. Tuskallinen odotus, että vanha rihkamakauppias mattonsa äärellä alkaisi nauraa kykenemättä lopettamaan . Pelko siitä, että madot pihalammikossa missä pesemme jalkamme muuttuisivat intialaisiksi käärmeiksi. Pelko siitä, että vuoteeni muuttuisi haudaksi, jonka kansi liukuisi päälleni lukiten minut sisään marmorihampain. Pelko ja kauhu siitä, että ääneni katoaisi ja että vaikka kuinka yrittäisin huutaa, kukaan ei tulisi apuun...