Toki olen Hannu Väisäsen kirjoja nähnyt useita, mutta ei ole tullut luettua: mutta taas tuttuun tapaan kun käsiin osuu novellikokoelma, niin voihan sitä kokeilla.
Vaikka kahdentoista novellin mukana liikutaan monenlaisissa miljöissä, niin vaikuttaa tämä kuitenkin nimenomaan mietityltä kokoelmalta, ei vain nipulta ajan kuluessa kirjoitettuja tekstejä. Yksittäisissä novelleissa löytyy usein elementti, joka on siiretty myös seuraavaan novelliin, muodostaen ketjun. Ja vaikka kokoelma levittäytyy ympäri maailmaa, New Yorkista ja Guadeloupesta Kouvolan ja Pariisin kautta Osakaan, niin toistuvana teemana ovat ihmisyksilöt, ulkopuoliset, yksinäiset ja usein hyvin eksentriset, jotka täyttävät elämäänsä jollain merkillisellä intohimolla...ja nämä eksentrisyydet tuovat tarinoihin hienoista huumoria ja samalla monia (vaikkei ehkä kaikkia) tarinoita leimaa murheellisuus: vaikka merkillisesti toimivia henkilöitä katsotanakin ulkopuolelta, nähdään myös näiden sisäista pateettisuutta, ja tästä syntyy kiinnostava, ja kirjaa kantava, jännite.
Tarinoissa vilahtelee "minä" kertojana, joskus vähän suuremmassa osassa, joskus pienemmässä tai ei ollenkaan: tämä kertoja tuntuu hieman muistuttavan kirjailija Väisästä tai sitten hänen alter egoaan (ja Vanikan paloista alkavaan alter ego -sarjaan tämäkin kirja näköjään lasketaan tuon wikiartikkelin mukaan): kuinka paljon nämä tarinat sitten pohjautuvat todellisiin henkilöihin ja sattumuksiin, en edes yritä arvailla. Arkkityyppien käyttö kuitenkin tehdään näkyväksi, sukellusveneupseerin kuvaus perustellaan yleisillä mielikuvilla sukellusveneupseereista, toisen henkilön nimeksi päätetään Philippe, vaikka mikä tahansa muukin nimi kelpaisi, toden illuusio kyseenalaistetaan, tarinoissa epäilemättä on liioittelua, ja samalla kuitenkin voi kuvitella että suunnilleen tällaisia henkilöitä ja heidän elämänkohtaloitaan todella on olemassa (mukaanlukien sukellusveneupseereja jotka vastaavat yleisiä mielikuvia, ja nuoria miehiä, joiden nimi olkoon vaikka Philippe). Näissä on mukana kerotun tarinan tyyliä, contea, ja tuoko pari Japaniin sijoittuvaa tarinaa mielleyhtymän Osamu Dazain humoristisempi tuotanto...
Kiintymys syntyy uutterasti harjoitellen. Siitä voisi yhtä hyvin käyttää nimitystä "riippuvuus narun päässä". Mutta rakkaus. Mitä se on? Kahden koulutetun sydämen keskinäistâ tottelevaisuutta? Osamu voi halutessaan huutaa kaikilla Koben toreilla ja kujilla että on rakastunut haukkaansa. Mutta miten naarashaukka voi todistaa rakkautensa? Se on hieno petoeläin, sillä on vaikuttava katse, mutta se ei suutele eikä lähetä postikortteja. Silti Osamu on näkevinään linnun pienissä eleissâ naisen turhamaisuutta rakastettunsa edessä. Ja tunteehan hän tarinan miehestä joka helli rakastamaansa vaimoa kirveensä vastahiotulla terällä. Kuinka sitten ei voisi rakastaa petolinnun kynsiä?
Tästäkin kirjasta löytyy bloggauksia: Elina, Satu, Sari, Linnea, Henna, Kirsi...ja Helmet-lukuhaasteessa otetaan kohta 15. Kirjan nimessä on ja-sana.
Hannu Väisäseltä olen lukenut siitä varsinaisesta sarjasta kaksi ensimmäistä osaa. En ole oikein pitänyt niistä, tuntemuksina päällimmäisinä jäävät lähinnä ällötys ja ankeus. Aavistuksen samaa sukua kokemuksina aika yleisesti pidettyyn kirjaan Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä, jota aivan tosissani inhosin lukiessani. :D
VastaaPoistaHmm, tässä on mukana hieman ankeita ja ällöttäviä piirteitä, mutta aika vähän...ja toisaalta tyyli on kyllä sellainen, että kuvittelisin että taipuu kyllä myös sellaiseen ilmaisuun (ja itsehän kuitenkin pidän myös groteskiudesta, ällöttävyyskin ei ole vierasta...)
PoistaVäisäsen kirjoja en ole lukenut, vaikka on pitänyt. Luen mielelläni novelleja, joten sikälikin näitä voisi kokeilla.
VastaaPoistaMainio tutustuminen ja jätti kyllä kiinnostuksen lukea muutakin.
Poista