Sophie Laroche - Le livre qu'il ne faut surtout, surtout, surtout pas lire ! (kirja, jota ei missään nimessä pidä lukea)

Jatkamme ranskalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa, ja tämä teos nousi luettavaksi erityisesti sopivuutensa Helmet-haasteeseen vuoksi: 26. Kirjan nimessä on sana kirja.

Muuten en Sophie Larochea tunne, mutta tuotantoa varsinkin nuoremmille lapsille näkyy olevan, tämä taas ehkä menee parhaiten siinä kymmenen vuoden tienoilla...

Max on varsin tavallinen koulupoika, yhdellä oikulla: häntä ei kiinnosta lukeminen yhtään, mieluummin tekee mitä vain kuin tarttuu kirjaan: hän toki kuuntelee kyllä mielellään, kun vanha rouva Coquelicot käy viikottain koulussa lukemassa ääneen, mutta itse lukisi, ei kiinnosta.

Mutta joulun alla ilmestyy tuntemmatommudesta nousseen esikoiskirjailijan Marc Norenêtin nuortenkirja L'aventure de tes rêves (unelmiesi seikkailu), joka leviää kulovalkean lailla Ranskan uudeksi hittikirjaksi, ja niinpä joululoman jälkeen moni Maxin koulussakin lukee kirjaa...ja lukee kirjaa...ja lukee kirjaa, kaikki välitunnit ja kun on kerran lopettanun niin alkaa uudestaan. Näin käy myös Maxin ystäville, ja pian koko koululle. Ja kun Max ihmettelee tätä opettajalle niin tämä pitää sitä myös merkillisenä ja epäilyttävänä, mutta seuraavana päivänä, vilkaistuaan itse kirjaa, opettaja toteaa että kirja vain on todella hyvä ja mukaansatempaava ja lukeminen on hyvä harrastus, parempi kuin moni muu...

Mutta yhden liittolaisen Max löytää, lukutoukka Hortensen joka myös viettää usein välitunnit lukien kirjaa, mutta se kirja ei ole L'aventure de tes rêves. Toki Hortense on sen lukenut, ja piti sitä suorastaan loistavana, mutta ei koskaan lue samaa kirjaa kahdesti, joten merkillinen lumovoima ei ole sen pitemmälle tepsinyt...ja jotain merkillistä tässä on, koska ei ole mahdollista että kaikki pitäisivät samaa kirjaa ylivoimaisen loistavana. 

Ja lisää liittolaisia saadaan mukaan Maxin vanhoista kavereista, kun näiden lumous on murrettu, ja rouva Coquelicotista joka myös suhtautuu kirjaan epäluuloisesti, ja, no, selvitettävää ja ikäryhmälle sopivan jännittäviä juonenkääneitä riittää.

Noniin. Kirjan luin sujuvasti, vaikkakin on todettava että loppu jäi aika löysäksi, ja kirjan kerronta on runsaasti lukijalle jutustelevaa, tyyli jolle en itse ihan lämmennyt, ja joidenkin tarinaelementtien uskottavuus ei ehkä ihan kestä kriittistä tarkastelua (Norenêtin kirjan alussa on kehoitus olla spoilaamatta kirjaa ja näin olemaan keskustelematta muiden kanssa sen sisällöstä, ja vaikea uskoa että sitä näin hyvin noudatettaisiin kuin mitä tässä tehdään...mutta okei, ehkä se on myös osa siihen kirjaan sisältyvää addiktoivuutta). Joten en nyt mitenkään suosikkien joukkoon voi nostaa, ehkä kohdeikäluokassa olisi mennyt paremmin.

Tässä on kuitenkin joitain kiinnostavia ajatuksia lukemisesta. Kirjailija lienee Harry Potterinsa lukenut ja niistä inspiraatiota ottanut niin hahmoihin ja tarinankerrontaan, ja myös metatasolla Potter-ilmiö lienee ollut inspiraationa, hieman ironisoiden, vaikkakin enemmän kuin kirjasarjaa itsessään Laroche kommentoi kriittisesti lukemisen tapoja.

Viehättävä piirre kirjassa oli, että Max ei koe lopussa mitään suurta valaistumista lukemisen autuudesta, häntä ei jatkossakaan lukeminen kiinnosta. Samalla kuitenkin Hortensen, Alexandren ja rouva Coquelicotin kiinnostus lukemiseen ja kirjoihin oli yhtä lailla hyvä ominaisuus, ja välttämätön tämän mysteerin ratkaisulle: on hyvä että ihmiset ovat kiinnostuneita eri asioista, ja se, että kaikki eivät ole kiinnostuneita sanoista asioista on vahvuus.

Olen myös ollut aiemminkin aika kriittinen sitä väitettä kohtaan, että lukeminen olisi joku automaaginen taikapilleri joka kaikin puolin tekee elämästä parempaa ja toimii aina ja kaikkialla, yhtään välittämättä miten ja mitä lukee. Väitteeseen törmää varsin usein yleisessä kirjakeskustelussa, ja tässäkin kirjassa se esiintyy muutamaan kertaan: joku saattaa ihmetellä että on hieman outoa kuinka innokkaasti kaikki lukevat samaa kirjaa mutta kuitenkin, sehän on kuitenkin hyvä että lukevat, hyvä harrastus, parempi kuin mitkään videopelit yms. Ja kuitenkin Larouchen kuvaama lukeminen on varmaan huonointa mahdollista: ollaan lukkiuduttu lukemaan samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan, ja (spoilaan nyt tässä vähän) kyseessä oleva kirja mukautuu vastaamaan kunkin lukijan mielihaluja, odotuksia ja toiveita täydellisesti: se ei lopulta anna mitään vaan lukeminen on vain addiktiivisen itsetarkoituksellista. 

Lisäksi tietysti nämä kirjat eristävät lukijat toisistaan, kunkin omaan sisäiseen maailmaansa joka keskittyy vain oman navan tuijotteluun, kun kirjastakaan ei voi jakaa toisten kanssa mitään muuta kuin että "se on tosi hyvä" (Potterit tunnetusti tekevät tämän paremmin, kun varsinaisten kirjojen ympärille kehittyi myös runsas fanikulttuuri). Kun C.S. Lewis kuvasi kirjassaan Suuri avioero helvettiä, se toimi aika lailla samalla periaatteella: ympäristö, joka sopeutui vastaamaan täydellisesti kunkin yksilön omia haluja, mutta joka samalla eristi jokaisen omaan illuusioonsa yhä kauemmaksi kaikista muista ja kaikesta mikä voisi häiritä sitä mitä minä juuri nyt haluan...
Hortense haastaa itseään, haluaa ymmärtää asioita enemmän ja paremmin, ja silloin ei voi juuttua yhteen kirjaa joka vieläpä vastaa täysin jo olemassaolevia odotuksia, pitää lukea paljon ja erilaista. Rouva Coquelicotille lukemisen sosiaalinen ulottuvuus on tärkeä, kirjat, joista voi keskustella ja puhua ja joita voi lukea ääneen ja yhdessä, ja Norenêtin kirja ei vastaa myöskään tähän.

Jesh, vaikka kirjana tämä ei minusta nyt napakymppi ollutkaan niin antoi se kuitenkin ajateltavaa...

Ja vaikka Sofia ei nimipäiviään vietäkään naistenviikolla, laitan kirjan kuitenkin mukaan Tuijan vetämään naistenviikkohaasteeseen.