Metropoliitta Panteleimon - Murha kirkonkylässä

Tämä kirja tuli poimittua täsmävalinnaksi viimeiseen puuttuvaan kohtaan Helmet-haasteessa: suomalainen dekkari. Näitä ei ollut sopivasti kertynyt hyllyyn ulkomailla ollessani, mutta kohdan saisi täyteen Suomeen palatessa, ja kun olin tietoinen näistä metropoliitta Panteleimonin dekkareista, niin päätin hakea sarjan ensimmäisen osan. Odotusaika vain venähti pitkäksi, kun 13 vuoden takaiseen kirjaan oli kirjastossa varausjonoa, ja sitten ne edelliset lainaajat päättivät pantata kappaleitaan viikkotolkulla, vaikka aika nopealukuinen kirja tämä oli. Ehdin jo arvella että kirjaan liittyi joku The Ring -tyyppinen kirous, etta tuoni korjaa kirjan lukijat ja siksi palauttaminen kestää, toisaalla arveltiin että ehkä jossain oli tämä lukupiirikirjana.

Mutta asiaan. Ollaan 50-luvulla Koskijärven kirkonkylässä jossain päin Suomea, jossa eräänä aamuna Valde Mikkinen, kylään asutettu karjalaisevakko jolle maistuu niin alkoholi kuin naisten seura (ja vastavuoroisesti) löytyy kuivuneen joen pohjalta kuolleena: ilmeisesti humalapäissään sillalta pudonneena. Mutta pian tulee ilmi että sillalla oli yöllä muutakin liikehdintää ja ehkä Mikkinen ei olekaan ihan ilman apua pudonnut kuolemaan...ja tokihan kylässä on kaikenlaisia mutkikkaita suhteita, ja useampikin henkilö on ehkä syystä tai toisesta ollut motivoitu tekoon. Juttua lähtevät ratkomaan rikoskomisario Palokoski ja paikallispoliisi Aulis Urhonen, ja poliisinrouva Elisabet Urhosella on oma panoksensa laittaa jutun selvittelyyn.

Dekkarilajityyppi on kyllä erittäin cozy, pienen kylän henkilökuviot saavat pääpainon kirjassa. Dekkarina tämä ei itse asiassa ollut mitenkään vakuuttavimmasta päästä, joskus murhajuoni tuntui melkein unohtuvan muun kuvailun ja säätöjen alle ja etenee lopulta varsin suoraviivaisesti, joskin parinkin ärsyttävän lajityyppikliseen kautta. Isommassa ja kiinnostammassa osassa oli miljöö, henkilöt ja aikakausi: sodan vaikutukset ovat vielä selvästi näkyvissä ja samalla etäisyyttä on jo otettu, ja kirkonkylässä riittää kyllä monella tapaa persoonallisia henkilöitä (joita cozy-tapaan kirjailija myös jossain määrin käyttää huumoria ja karrikoi). Monet henkilöistä saavat näkökulmansa mukaan kerrontaan, ja tavallaan tuntuukin että tässä nimenomaan luodaan paikkaa ja henkilökaartia ja dekkarijuoni on siinä vain pienimuotoinen yhteensitoja. 

Ihan sympaattinen välipalakirja, ja näköjään Koskijärvellä tapahtuu murhia myös seuraavissa kirjoissa (toivottavasti muuttoliikettä riittää, etteivät kyläläiset pääse loppumaan). Bloggauksia löytyy ainakin Paulalta ja Hennalta. 

Olga Palo - Aion kertoa nyt kaiken

Nimi on ironinen: kaiken kertominen on tietysti mahdotonta, mutta toki sitä voi silti aikoa tai sanoa aikovansa, pettääkö siinä sitten itseään vai muita.

Pitänee taas hieman kuroa suomalaista kirjallisuutta kiinni, ja kirjastosta nappasin tämän suht uuden novellikokoelman mukaan. Ilmeisesti Olga Palon esikoisproosateos, vaikka muunlaisia tekstejä onkin tehty, esseitä, tietokirjallisuutta, käsikirjoituksia...

Ja tavallaan se tässäkin näkyy: kirjan novelleja yhdistää teema, mutta tyylit ovat monenlaisia, esseistisiä, fragmenttisia, lyhyttä ja pitkää, tekstillisesti hyvin itsetietoista. Palo ei juurikaan kerro tarinoita, mutta kirjoittaa tarinoista, niiden kertomisesta ja kertojista, ihmisistä jotka selittävät omaa elämäänsä itselleen ja muille, ja näiden selittämisten mekanismeista, jotka niin paljastavat kuin piilottavat.

Jatkuvaa teemaa lähestytään sen verran monelta kantilta ja monella tyylillä, että itseään ei tarvitse toistaa enempää kuin haluaa. Metatietoisuus ja niin itsepetoksen kuin petollisen yhteiskunnan kuvaukset asettavat monen tekstin tunnelmaksi ironisuuden, joskin, myönnetäköön, jokunen huti mahtuu mukaan: mm. Yks juttu olisi jotenkin siedettävä kolmen ruudun Fok_It-strippinä, mutta edes neljä sivua on liikaa. Ja joskus ironia tuntuu vähän liian helpolta (mm. Lehdistökatsaus, tai Leila, joskin jälkimmäinen onnistuu olemaan silti hauska). 

Hyviä juttuja mahtuu kyllä myös mukaan, erityisesti kirjan alkupään novelleista löytyi kiinnostavia juttuja niin yksinään kuin sarjanakin, ja sen jälkeinen vähän epätasaisempikin materiaali kyllä sisälsi myös oivalluksia ja kantoi tämän lukijan loppuun asti, jossa sitten odotti summaava yhteenveto, Eräänlainen omakuva, eli punainen lanka pysyy mukana. 

Rohkenen odottaa mielenkiinnolla jatkotuotantoa. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kirjaston pöydällä tämä oli siihen tapaan esillä että tulkitsen suositukseksi.
Ja muitakin näkemyksiä löytyy: Omppu (jolta jo kysyin mahtaako Olga Palo olla tämän salanimi, koska muutama novelli kuulosti kovasti häneltä), Mikko, Ina, Sivumerkkejä... 

Minä puolestani kirjoitan päiväkirjaani ylös erilaisia museioita, joissa olen vieraillut. Jos en kirjoittaisi museoita päiväkirjaan en ikinä muistaisi missä olen käynyt. Siltikin voin vain vaivoin muistaa, mitä museoissa oli. Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja vanhoissa taloissa katsellen vanhoja tavaroita, joita en enää muista Nyt muistan asioita vain lukemalla ne päiväkirjastani, joten lienee syytä kysyä onko perusteltua väittää, että muistan niitä laisinkaan. Voisin kai lukea Harry Potteria jos se olisi kirjoitettu käsin päiväkirjaani ja uskoisin, että se tapahtui minulle täällä Lontoossa. Yhtä kaikki, on hauskaa lukea, mitä itselle on tapahtunut. Ja kun olen lukenut omat päiväkirjani riittävän moneen kertaan, muistan ainakin mitä niissä lukee, ja voin opetella muistoni ulkoa.

(päteekö tuo kirjabloggaamiseen? En mene nyt siihen...)

Iris Murdoch - The Italian Girl (Italialaistyttö)

Joitain vuosia sitten luin yhden Iris Murdochin kirjan, nyt sitten toisen, ja onhan näissä samoja piirteitä...

Monen vuoden jälkeen Edmund palaa lapsuudenkotiinsa. Äiti, Lydia, on kuollut ja hautajaiset ovat seuraavana päivänä, ja kanssasurijoina on veli Otto, tämän vaimo Isabel ja tytär Flora, ja perheessä pitkään ollut palvelija Maggie, viimeisin ja pitkäaikaisin italialaistytöistä, vaihtuneista lastenhoitajista ja palvelijoista jotka kaikki ovat olleet Italiasta ja jotka jossain määrin sekoittuvat keskenään.
Välit perheeseen eivät ole kovinkaan läheiset, Lydian läsnäolo on pitänyt Edmundin poissa, ja Edmund arvelee että jahka hautajaiset on hoidettu, Lydian poissaolo pitää hänet vielä tehokkaammin poissa, ja tarkoituksena on palata hautajaisten jälkeen vielä samana päivänä kotia kohti...mutta perheessä on omat hämmentävät kuvionsa käynnissä, ilmitulevat kytevät kriisit saavat Edmundin jäämään ainakin vähän pitemmäksi aikaa taloon, ja kyllähän niitä salaisuuksia alkaa putkahdella enemmänkin esiin, ja niille dramaattisia reaktioita.

Edellisessä lukemassani Murdochissa mieleen jäi hyvin tiivis ja monimutkainen, jopa insestinen suhteiden verkosto johon henkilöt olivat kietoutuneet, ja samat piirteet oli tässäkin: tiivis ja monimutkainen suhdeverkosto, joka antaa kirjalle painostavan, tukahduttavan sävyn, vaikka samalla koko touhuun suhtaudutaan hieman humoristisella otteella (samoin kirjan flirttailut goottilaisuuteen luovat vahvaa tunnelmaa, ja samalla niihin ei suhtauduta suurimmalla vakavuudella).

Liekö sama sitten muissakin Murdochin kirjoissa? Ja ymmärrän kyllä miksi Murdochin nimi nousee esiin kun puhutaan vaikkapa Elizabeth Bowenista, Elizabeth Taylorista, Ivy Compton-Burnettista, Beryl Bainbridgesta jne, arvostamistani brittikirjailijoista...ja samalla totean, että näiden teosten perusteella luen kuitenkin mieluummin Bowenia, Tayloria, Compton-Burnettia, Bainbridgea jne., Murdoch tuntuu liian tukahduttavalta, yltämättä kuitenkaan Compton-Burnettin tai Bowenin huikeisiin tyyleihin. Itse asiassa mieleen tuli myös Evelyn Waughin satiirit (joista en juurikaan pidä). 

No, tulipa luettua täsmäosumana Helmet-haasteeseen: jos olisin lukenut tämän suomeksi, olisin lukenut Eila Pennasen suomennosta, ja sen turvin laitan tämän toiseksi kirjaksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Vuosisadan rakkaustarina oli se ensimmäinen).

Ja pari bloggaustakin löytyi, Katja ja Omppu.

Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu

Tällainen teos on joskus tarttunut mukaan: en ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan mutta näköjään Sylvi-Sanni Manninen on ehtinyt kaikenlaista tehdä: ensimmäinen psykologiasta väitellyt vainen Suomessa, joka on tehnyt myös kansainvälistä akateemista uraa taidepsykologian ja yliherkkien ihmisten parissa...
Ja julkaissut pari kokoelmaa satuja, joita on ilmeisesti kirjoittanut terapiakäyttöön, ja kyseiset kokoelmat on koottu tähän yhteisniteeseen (joka ei sekään ole kovin paksu...)

Olen aiemmin maininnut pitäväni kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa ja niinpä satumuotokin kiinnostaa sen verran, että tämä tuli luettavaksi (ja niitä on tullut luettua, linkkaan nyt vaikka Bân). Mutta näissä tarinoissa huomaa että ne on kyllä nimenomaan kirjoitettu: mukana on perinteisiä satuelementtejä, prinsessoja, taikajalokiviä, jonkin kaukaisen ja mahdottoman kuuloisen etsimistä jne. mutta tyyli on lähempänä runsaasti maalailevaa proosarunoa, ja toisaalta tarinaa eteenpäin vievää muotoa, dramaattisia kaaria, ei juuri noudateta.

Erityisesti vanhemman Viinipuu-kokoelman sadut ovat kovin muodottomia, tarinan alkuosalla ei välttämättä ole juurikaan tekemistä tarinan loppuosan kanssa, asioita vain tapahtuu peräkkäin...myöhemmässä Helmikauppias-kokoelmassa tarinoihin tulee hieman enemmän koherenssia, mutta ei se niissäkään ole mitenkään tärkein asia.

Joten näiden tarinoiden olisi aika hankala toimia suullisena perinteenä, jossa kaikilla mukaan tulevilla seikoilla tapaa olla joku merkitys kokonaisuuden kannalta, ja jos ei ole, se karsiutuu helposti pois kerronnassa: muodon puutteessa tarinat hajoavat.

Ehkä nämä toimivat paremmin juurikin terapiatilanteissa, tietty satu puhuttelemassa juuri tiettyä henkilöä, jolloin perinteisen sadun tiukempi rakenne ohjaisi liian raskaalla kädellä kuulijaa/lukijaa, ja tilanteessa on parempi vain antaa sarjan kuvia virrata ja lukijan löytää ehkä jotain puhuttelevia yksityiskohtia...mahdollista, mutta minä en ole kirjan parissa terapiassa, vaan lukemassa tarinoita, joten kirja menee minulla ohi.

Helmet-haasteessa saan tällä kuitenkin kohdan 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo. En ollut Iliaasta kustantamona ennen kuullutkaan, mutta toimi ilmeisesti aktiivisen paikallisesti Pohjois-Karjalassa useiden vuosien ajan.

Carson McCullers - Reflections in a Golden Eye (Heijastuksia kultaisessa silmässä)

Hienoja 50-luvun pokkarikansia :)

Pari vuotta sitten luin Carson McCullersin novellikokoelman, ja oli se sen verran kiinnostava että piti romaanituotantoonkin tutustua, kun nämä jonkinasteista klassikkomainetta nauttivat ja kirjailijan nimi tulee esiin mm. Flannery O'Connorin, William Faulknerin, Tennessee Williamsin ja Raymond Carverin yhteydessä...

Tämä on McCullersin toinen romaani vuodelta 1941 (jolloin Yhdysvallat ei vielä ollut mukana sodassa) ja kuvaa varuskuntaa jossain Etelässä: rauhanaikana varsin tylsä paikka joten henkilöiden täytyy keksiä omat huvituksensa.
Kapteeni Pendertonin sotilasura on nousujohteessa, henkilökohtaisen elämän kanssa on sitten niin ja näin: suhde kauniiseen vaimoonsa Leonoraan on hieman viileä ja innoton. Leonora paikkaa tilannetta ottamalla rakastajia, joista kapteeni on usein tietoinen ja tapaa itsekin näihin ihastua...kuten nyt vaikka majuri Langdon, jolla itsellään on myös varsin hankala avioliitto sairaalloisen ja hysteerisyyteen taipuvan Alisonin kanssa (ja kotioloja ei paranna Langdonien palveluspoika Anacleto...). Ja kuvioon tulee mukaan sotamies Williams, hevosten hoitaja joka ajoittain käy ratsastelemassa alasti Leonoran orilla, ja innostuu myös Leonoran tirkistelystä tämän makuuhuoneessa, ja johon kapteeni vuorostaan kehittää jonkinlaisen pakkomielteen, jonka itse aluksi määrittelee vihaksi, lukija tehnee omat johtopäätöksensä.

Except through his riding (and no feat of horsemanship was reckless enough for the Captain these days) there was no way at all for him to establish relations with the soldier whom he had come to hate.
Yet the Captain felt an acing want for contact between them of some sort. The thought of the soldier tantalized him continually. He went down to the stables as often as he could reasonably do so. Private Williams saddled his hrse for him and held the bridle as he mounted. When the Captain knew in advance that he would meet the soldier, he felt himself grow dizzy.

Jepjep. Kirja operoi omalaatuisella painostavalla tunnelmallaan, kunnianarvoisan pinnan alla kuohuu kaikenlaisia tukahdutettuja kiihkoja odottamassa purkautumisiaan, osa oirehtii jo näkyvämmin ja osa on vain epämääräisinä väreinä. Ja tätä tunnelmointia McCullers levittää paksusti, ja ajoittain analyyttisyyden mahdollistava johdonmukaisuus antaa jo periksi tårta på tårta -hengelle, kun henkilöiden psykologioihin kasataan oikkuja, pakkomielteitä ja haluja...vaikka moni myöhempi kirjailija on ehkä suorasukaisempi, tämä kyllä kunnostautuu laatusanan "perverssi" toteuttamisessa (sisällyttämättä sanaan arvotusta, se on luonnehdinta). 

Ymmärrettävästi kirjan vastaanotto oli varsin jakautunut ja taitaa olla nykyäänkin (vaikka sillä tosiaan oma klassikkostatuksensa on), ja sama kohtalo on kirjan filmatisoinnilla...enkä nyt itsekään oikein osaa sanoa miten tähän suhtautua, esiin tulee niin ansioita kuin heikkouksia. Merkillinen teos kuitenkin.

Teoksen on lukenut myös Omppu (pariinkin kertaan).

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö. Kapteeni Penderton taitaa olla ennemmin kulissiavioliitossa elävä homoseksuaali kuin biseksuaali, mutta saa luvan kelvata, ei ole parempiakaan ehdokkaita nyt tyrkyllä. 

Peter Høeg - Tales of the Night (Kertomuksia yöstä)

Olen toki Peter Høegin nähnyt mainittavan usein, mutta tuotantoonsa ei ole tullut tartuttua, ei edes siihen Lumen tajuun...mutta tapani mukaan, kun vastaan tuli novellikokoelma, niin voihan kokeilla.

Ihan sekalaisten tarinoiden kokoelma tämä ei ole, kahdeksan novellin välillä on selviä yhteyksiä...paikoissa hajotaan moneen suuntaan, ollaan Kongossa tai Portugalissa tai Ranskassa tai aika usein Tanskassa (ja kaikissa tarinoissa on joku yhteys Tanskaan), mutta kaikki novellit sijoittuvat ainakin osin 19. maaliskuuta 1929; monessa pohjustetaan kyseistä päivää (ja yötä) edeltävilla tapahtumilla, ja yksi novelli sijoittuu suurelta osin muutamaa vuotta myöhemmäksi, joskin siinäkin maaliskuulla 1929 on tehtävänsä.

Vaikka tapahtumissa onkin kirjoa (pettynyt matemaatikko matkustaa Joseph Conradin kanssa afrikkalaisessa junassa, kaupunki eristäytyy uhkaavalta kulkutaudilta, järkähtämättömän oikeustuntoinen tuomari rakastuu provokatiiviseen dekadenttiin kirjailijaan...) niin jollain tavoin novellit tapaavat kietoutua rakkauden ympärille, ja myös tarinankerronnalla novellien sisällä on tärkeä rooli, monella on tarinansa kerrottavana...ja ongelmallistahan se rakkaus usein on, varsinkin kun siitä sellaista tekee, joten on tarinoita kerrottavana kun vaan joku kuuntelee.

Mietitytti myös melkein kaikissa novelleissa näkyneet uskonnolliset viittaukset (tai ehkä niitä oli jokaisessa enkä vain kiinnittänyt aina huomiota) jotka nousivat esiin taustalla, mutta tavallaan ne aina purkautuivat toisin keinoin, oli korvikkeena sitten taide, tiede, edistys, hyväntekeväisyys, politiikka (ja jos sitä korvikeasemaa ei ymmärrä, on seuraukset helposti epätyydyttäviä). Ja ehkä tästä rakkaudesta, tarinankerronnasta ja uskonnon sublimaatiosta seuraa myös itsensä etsiminen...linkittyviä teemoja, joihin on kuitenkin saatu runsaasti variaatiota, samaa novellia ei kirjoiteta kahdesti.

Ihan kiinnostava valikoima jonka kiinnostuneena luin, vaikka saapi nähdä kuinka paljon tästä muistan esim. puolen vuoden kuluttua. 

Helmet-haasteessa ollaan täsmäluentavaiheessa, ja tanska sopii kohtaan 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa. Ja pikagooglauksella löytyi Susannan postaus.

"One of the things I never understood was the audience. But this much I did grasp: that for our spectators - who were small in number, so small that I have wondered whether the public for which we danced did not in fact consist of the same few thousand people filling the theatre day in, day out - for them, the place was a temple. They made a sort of pilgrimage to it. They came to see people on the stage who had faith, perhaps because they themselved did not trust anyone, even God. And they came to hear how it sounds when someone prays for something or other, perhaps because they themselves did not know of anyone or anything they believed would listen to them. And they came to see fasting, and I am convinced that this had something to do with the fact that in their daily lives they were so busy accumulating things that they had to come and see people who willingly practiced self-denial in order to catch a glimpse of God.
"Obviously there must have been other reasons, too, for their turning up. But right now, this evening, I cannot think of any.

Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun

Luin tämän kehokauhu-novellikokoelman ensimmäiset tarinat sairaalassa vuoroani odottaessa, eli temaattisesti hyvin sopivissa tunnelmissa. Lajityyppi on siis kiinnostava mutta suhtaudun siihen usein myös tietyllä hirtehisellä huumorilla, kun ei tämä nyt ihan tuntematon osa arkea ole...

Lajityyppinä on siis kauhukirjallisuuden alalaji, jossa pelon ynnä muiden tunteiden lähteenä toimii kokijan oma keho, sen hallitsemattomuus, vieraus, pelottavat muutokset. Lajissa on siis mahdollisuudet hyvinkin groteskiin menoon, ja tätä puolta kirjasta kyllä löytyy, ja kuten olen aiemminkin maininnut, niin ruumiillisuuden kuin groteskiuden käsittely kaunokirjallisuudessa kiinnostavat mnua.

Kolmentoista novellin kirjoittajat ovat tuttuja nimiä Osuuskumman teosten lukijoille (vaikka tämä kirja onkin Tajuntamedian julkaisu), ja kirjoa löytyy, liikutaanko arkisemmassa vai scifimiljöössä, keskitytäänkö pelkotiloihin vai lomitetaanko mukaan mustaa huumoria...taso pysyy kuitenkin mainion luettavana, varsinaisia huteja ei ole vaikka paria tarinaa heikentääkin ennalta-arvattavuus tai sitten niin överiksi vetäminen että tehot alkavat hukkua...

Suosikkini, Janos Honkosen 'Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda', on tavallaan perinteinen makaaberi moraliteetti Roald Dahlin aikuistarinoiden tai Alfred Hitchcock esittää-sarjan tapaan, korostetulla visvaisuudella toki, erinomaisen toimiva novelli (mutta hammaslääkäripelkoisille trigger-varoitus). Artemis Kelosaaren humoristisempi 'Älköön mikään koskaan muuttuko' viehätti myös (ja kierosti toi mieleen joku aika sitten lukemani Eeva Joenpellon...)
Scifipainotteiset Nupposen 'Lisko', Katajalan 'Kappaleina' ja Korpisen 'Yön labyrintti' olivat myös antoisampaa antia. 

Bloggauksia löytyy Evarialta ja Kirjavinkeistä. 

Helmet-haasteessa moni muu ehkä laittaisi pienen kustantamon kohtaan, minä taas 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Totean alkuun, etten yleisesti ottaen ole kovinkaan innostunut tunnustus-, tilitys- ja vuodatuskirjoista. Motiivit niiden kirjoittamiseen tuntuvat usein epäilyttäviltä, ja mietin mahtavatko lukemisenkaan motiivit kestää kuinka paljon tarkastelua...
Kuvatuissa tilanteissa joutuu usein kysymään että miksi sitten pysyi siinä tilanteessa saamatta kunnollista vastausta, ja niissä tilanteissa, joissa ulospääsyä ei syystä tai toisesta ollut, ei myöskään siis tehdä moraalisia valintoja, mikä taas ei ole kirjallisesti kovinkaan mielenkiintoista: jäljelle jää jälkikäteinen syyttely ja raskaan elämän glorifiointi. 

Mutta jos sitä nyt aivan välttämättä haluaa tehdä, niin mieluiten runomuodossa.

Märta Tikkasen omaelämäkerrallinen runoelma (suom. Eila Pennanen) on eräänlainen vastine miehensä Henrik Tikkasen osoitesarjalle (erityisesti kirjalle Mariankatu 26). En ole jälkimmäisiä lukenut enkä luultavasti tulekaan lukemaan, koska, katso edellä. Tämä teos sen sijaan uteloitti hieman, koska, katso edellä.

Varsinaista kertovuutta tai kronologiaa ei kirjassa ole (ja julkaisuajankohtana tilanne oli vallitseva, joten tarinan kaari ei ollut vielä päätynyt minnekään), sen sijaan kirja jakautuu kolmeen temaattiseen osaan: ensimmäisessä puidaan perhe-elämää kun puoliso on alkoholisti. Toisessa puheena on rakkaussuhde itsessään, miten osapuolet sen ymmärtävät, tai usein eivät ymmärrä, ja niin rakkaus tukahduttaa tai kuihtuu. Kolmannessa kirjoittaja miettii omaa identiteettiään, omaa paikkaansa ja tilaansa edellisten teemojen puristuksissa.

Ironisen nimen takana riittää siis raivoa, inhoa, halveksuntaa, ahdistusta, vihaa, väsymystä. Henrikistä piirretty kuva on hyvin raadollinen, ja samalla Märta tunnistaa myös itsessään joitain varsin epämiellyttäviä piirteitä, jotka ehkä omalla tavallaan mahdollistavat tämän kipeän suhteen...koska kovin tyydyttävää vastausta ei kirjailija anna tilanteen jatkumiselle, ja tunnustaa sen itsekin.. 

Tekstin runomuotoisuus mahdollistaa juuri varsinaisesta narratiivisuudesta luopumisen, mutta samalla modernistinen runo on tekstinä aiheesta huolimatta hyvinkin sujuvaa luettavaa. Analyyttisyys ja ironisuuskin terävöityy, ja samalla teksti välittyy universaalimmaksi, monet lauseet nousevat päteviksi myös monissa muissa suhteissa, ennen Tikkasia ja Tikkasten jälkeen.

Muita bloggauksia löytyy kiitettävästi: Tiina, Sanna, Omppu, Jorma, Liisa, Tuomas, Susa... 

Ah, me tunnemme toisemme niin hyvin
aivan liian hyvin
vaitiolokin on välillämme
tiedotusta
luottamuksella on tuhat tapaa
osoittaa
että sitä ei ole
valheellinen huolenpito
iskee selkään
epäilysten sinappikaasu
leviää luihusti pitkin
maata
täyttää pahanhajuisena
jokaisen kuopan

Kaikki sanat
joita me heittelemme
joiden pitäisi olla yhteydenpitoa
ovat naamiointia
mutta kumpikaan
ei silti onnistu
salaamaan mitään
toiselta

Rehellisyyskin
on ase
käsissämme

Me emme koskaan
pääse irti
toinen toisestamme

Koska Eila Pennasella on muitakin kiinnostavia käännöskrediittejä, menee tämä Helmet-haasteessa kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Naguib Mahfouz - Akhenaten, Dweller in Truth

Olen jo muutaman Naguib Mahfouzin kirjan lukenut, ja niistä sen verran pitänyt että tämäkään kirja tuskin jää viimeiseksi luetuksi. 

Tässä pienoisromaanissa Mahfouz käyttää taas tuttua tekniikkaansa, saman tarinan kertomista useista eri näkökulmista, voimakkaasti värittyneistä ja osin ristiriitaisistakin. Tällä kertaa aihe on historiallinen, faarao Akhenaten (joka tunnetaan myös nimellä Ekhnaton) ja tämän lyhyehkö mutta maata perinpohjaisesti mullistanut valtakausi.

Ollaan faarao Tutankhamunin valtakaudella. Nuori Meriamun, joka oli vain lapsi Akhenatenin aikaan, näkee autioituneen kaupungin, Akhetatenin, ja epämääräisistä maininnoista kiinnostuneena haluaa selvittää paremmin mitä oikein tapahtui, mikä on totuus faaraosta joka on julistettu kerettiläiseksi ja jonka perintö on raunioitumassa autiomaassa. Ja kun Akhenatenin vaikutusvaltaiset aikalaiset ovat hengissä, Meriamunin isä (joka arvostaa totuuden etsintää) käyttää omaa vaikutusvaltaansa, että Meriamun voi lähteä haastattelemaan asianosaisia.

Jos Waltarin Sinuhen on lukenut niin henkilökaartissa löytyy tuttuja nimiä: Nefertiti, Haremhab, Ay, Mutnedjmet...oliko Bek tai Meri-Ra kanssa mukana, historiallisia henkilöitä ovat kyllä, jotkut muut tämän kirjan henkilöt varmaan eivät.

Ja kaikilla on oma tarinansa kerrottavana. Keskeiset tapahtumat menevät kaikilla samaan tapaan (ja kertoja skippaakin liiallisen toiston toteamalla että "tässä kohtaa tämän henkilön kertomus ei tuonut uutta tietoa") mutta tietysti omilla painotuksilla ja yleensä omaksi eduksi. Akhenaten mullisti valtakunnan proto-monoteistisellä kultillaan ja halusi poistaa kaikki muut. Ja seuraajistaan jotkut olivat aidosti uuden uskonnon kannattajia ja sellaisina pysyivät, osa ehkä hyvin aikein alussa mutta lopulta pettyivät ja hylkäsivät tämän, jotkut olivat selvästi opportunistisesti liikkeellä kääntyivät Atenin puoleen kun siitä oli hyötyä ja hylkäsivät tämän kun siitä oli hyötyä, ja osa vastusti vaihtelevin tavoin joko koko Atenin kulttia tai sitten sen jyrkkää monoteistista asemaa ja muiden kulttien hävittämistä.

Samoin Akhenateniin henkilönä kohdistui sekä suurta ihailua ja arvostusta että inhoa, vihaa ja halveksuntaa, ja asenteita noiden väliltä (ja moni Akhenatenin arvostajakin oli sitä mieltä, että tämä ei ollut sopiva faaraoksi). Toistettuihin tosiasioihin limittyy arveluja, tulkintoja, juorujakin jotka saattavat olla valetta tai totta...

Akhenatenin henkilö piirtyykin lopulta aika selväksi, paljosta ollaan samaa mieltä riippumatta siitä tulkitaanko sitä myötä- vai vastamielisesti. Nefertitistä tietysti puhutaan myös paljon, ja tämä muodostuukin suuremmaksi mysteeriksi: viaton tyttönen joka ei ymmärtänyt mihin joutui, aidosti rakastava puoliso, viisas poliittinen vaikuttaja, häikäilemätön huora, vallanhimoinen juonittelija, manipuloinnin väline? Lopulta myös Nefertiti hylkäsi Akhenatenin, mutta miksi, ja omasta tahdostaan vai pakosta?  

Todistajia on monta, ja joitain asioita voi näistä haarukoida, vaikka totuuden löytäminen pysyykin hankalana...ja oma ironinen tasonsa tulee siitä, kuinka moni julistaa tyytyväisyyttä ja onnellisuutta hallitsevan faarao Tutankhamunin valtakauteen, kun historiallisesti Tutankhamun tunnetaan varsin mitättömänä hallitsijana ja Mahfouzin toisessa kirjassa tämä aiheesta tuomitaankin.

Tietysti herää myös kysymys halusiko Mahfouz kirjoittaa ihan vaan pienen historiallisen tulkinnan vai haluaako kommentoida jollain tavalla omaa aikaansa. Sillä perusteella mitä kirjailijan tuotantoa tunnen, pidän jälkimmäistä todennäköisempänä. Vertautuuko Akhenaten Anwar Sadatiin (kirja on vuodelta 1985, siis muutama vuosi Sadatin murhan jälkeen, ja tämän perintö lienee ollut varsin ristiriitainen)? No, en tunne tarpeeksi Egyptin sisäpolitiikkaa tai lähihistoriaa lähteäkseni viemään pohdintoja pitemmälle.

Uskonnon, tradition ja politiikan yhteenkietoutuminen on teemana myös esillä, ja tässäkin on paljon tulkittavaa vaikka totuutta onkin vaikea löytää...siinä missä moni muu pitää jumalten kultteja ja traditiota näppäränä käsikassarana politiikassa ja pelaavat näillä saavuttaakseen poliittista valtaa, mutta mitä kun joku ottaakin sen uskonnon (tai muun aatteen) vakavissaan. Ja vaikka se uusi uskonto julistaa (ja harjoittaakin) rauhaa ja rakkautta, mutta kauniista ajatuksista huolimatta johtaa korruptioon, sekasortoon, diktatuuriin, valtion uhkaavaan romahtamiseen (okei, tässäkin on ehkä yhtymäkohtia Sadatin epäonnistuneeseen liberalismiin, Amunin pappien edustaessa islamin kääntymistä islamismiksi...)
Niin, mikä tässäkään on totuus?

Helmet-haasteessa laitetaan kirja kohtaan 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin: kirjassa ollaan niin Thebesissä kuin Akhetatenissa, kun nämä vuorollaan ovat pääkaupunkeja. 

F. Scott Fitzgerald - The Crack-Up

...ja muita lyhyitä tekstejä. Olen aikoinani F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja yhden novellikokoelman lukenut, nyt pitkästä aikaa toinen, kun sattui sopivasti vastaan. Ja kun Helmet-haasteessa kaivataan kirjaa joka sijoittuu 1920-luvulle: Fitzgerald on hyvin leimallisesti kyseisen vuosikymmenen ääni, ja tuo sen esiin itsekin.

Kirjan kymmenestä tekstistä viisi ensimmäistä ovat omaelämäkerrallisia, kirjoitettu 30-luvulla mutta joissa katsotaan 20-lukua (ensimmäinen on vieläpä nimeltään 'Echoes of the Jazz Age'), joten aiheeseen on otettu jo hieman etäisyyttä, ja toisaalta suhdetta leimaa vahva nostalgia.

Myönnän, että nostalgia on minulle joskus aika sokea piste: se ei omakohtaisesti tapaa olla kovin yleinen tai voimakas tunne, enkä myöskään oikein ikinä jaksa innostua siitä kulttuurituotteissa. On kirjoja, leffoja, tv-ohjelmia joista saatan huomata, että jahas, tässä yritetään nyt ruokkia nostalgiaa, ja yleensä näiden parissa ruokittu tunne minulla on tylsistyminen. Toisaalta toiset aikakaudet kiinnostavat minua ennemmin niiden etäännyttävän vaikutuksen johdosta, kuinka asiat ovat yhtaikaa jotenkin tuttuja ja tunnistettavia ja toisaalta varsin kummallisia, joten sadan vuoden takainen nostalgia alkaa lipsua jo hieman tuohon toiseen kategoriaan...

Joskin eroksi tulee, että Fitzgerald kirjoittaa selvästi ihmisille, jotka muistavat 20-luvun ja ehkä ymmärtävät puolinaisista vihjeistä mistä puhutaan, mutta taas näin 2020-perspektiivistä tekstit käyvät ajoin aika kryptisiksi (laajempi perehtyneisyys Fitzgeraldin henkilöhistoriaan olisi ehkä myös eduksi). On niissä hetkensä, hyviä fraaseja yms. 

Viisi novellia taas tulevat niin 20- kuin 30-luvulta, ja näköjään suomeksikin näitä on ripoteltu eri kokoelmiin, eli varsinainen yhtenäinen kokoelma tämä ei ole: tietty haikeus ja "takana loistava tulevaisuus"-henki näissä toki näkyy. Ja voinee näistäkin löytää viittauksia kirjailija omaan elämään (Pat Hobby ilmeisesti on jonkinlainen alter ego, ja mahtaako 'Financing Finnegan' olla myös kirjailija itseirvailua). 'Babylon Revisited' (johon kirjan kansi viittaa) oli varsin kiva, samoin 'Pat Hobby Himself', muut luki.

Fitzgerald pysyy minulla "ihan kiva"-kategoriassa: kyllä näitä lukee mutta tuskin jäisi harmittamaan vaikkei lukisikaan.  

The whole golden boom was in the air - its splendid generosities, its outrageous corruptions and the torturous death struggle of the old America of prohibition. All the stories that came into my head had a touch of disaster in them - the lovely young creatures in my novels went to ruin, the diamond mountains of my short stories blew up, my millionaires were as beautiful and damned as Thomas Hardy's peasants. In life these things hadn't happened yet, but I was pretty sure living wasn't the reckless, careless business these people thought - this generation just younger than me. 

Toni Morrison - Beloved (Minun kansani, minun rakkaani)

Tämän kesän klassikkohaasteeseen otin taas kirjan, joka on notkunut hyllyssäni jo tovin lukemista odottamassa, ja vaikka tämä Toni Morrisonin kirja onkin nuorempi kuin minä, on sillä jo klassikkostatusta: yleensä mainitaan Morrisonin pääteokseksi, ja laajemminkin melkein pakollinen maininta puhuttaessa modernista amerikkalaisesta kirjallisuudesta.

Tarinasta, lyhyesti. Ollaan 1870-luvun Cincinnatissa Ohiossa, jossa entinen karannut orja Sethe asuu teini-ikäisen tyttärensä Denverin kanssa: Sethen kaksi poikaa ovat lähteneet nuorina omille teilleen, ja anoppi Baby on kuollut joitain vuosia aiemmin, ja lisäksi talossa tuntuu olevan pienen lapsen aave, lapsen jonka Sethe on tappanut vuosia sitten, kun karanneiden orjien jahtaajat yrittivät ottaa nämä kiinni ja palauttaa omistajilleen: lapsella ei ollut nimeä mutta tämän hautakiveen kirjoitettiin 'Beloved' (Sethe joutuu orjaksi palauttamisen sijaan vankilaan, mutta välttää kuolemantuomion).

Sethen kanssa aikoinaan samalla tilalla orjana ollut Paul D tulee vierailulle taloon: aave tuntuu katoavan kunnes paikalle ilmestyy yllättäen outo nuori nainen, Beloved, joka kiehtoo niin Setheä kuin Denveriä: ja aiemmasta painostavasta ilmapiiristä otetaan aimo askel kohti painajaista ja hulluutta, kun tukahdutettu menneisyys alkaa pursuta taas pintaan...

Varsin raskas kirja siis, niin aiheeltaan kuin tarinaltaan. Morrison kirjoittaa myös varsin ekspressiivistä, runollistakin kieltä, joka välittää kokemuksellisuutta ihan tarpeeksi (myönnän että itse en ole erityisemmin tällaisen tyylin ystävä, ja samalla ymmärrän että monet muut lukijat arvostavat enemmän tällaista tyyliä, ja että silloin tämä toimii hyvin). Ja tietysti tapahtumat ja kuvastot ovat sen verran rankkoja, että tämä teos on myös suosittu kieltokohde amerikkalaisissa koulukirjastoissa; no, todellisuuden rumuuden käsittely usein vaatii vastaavaa kirjallisuutta (mutta en antaisi tätä kirjaa vaikka 12-vuotiaan käsiin).

Tarina on inspiroitunut todellisesta historiasta, Margaret Garnerista, joka 1856 tappoi nuorimman tyttärensä mutta otettiin kiinni ennen kuin ehti tappaa muut lapsensa tai itsensä. Ja ehkä monet muutkin kirjan tapahtumat ovat jossain muodossa joillekuille tapahtuneet...

Keskeisenä aiheena kirjassa on perhe, lasten ja vanhempien suhteet ja oikeudet toisiinsa. Kirjan kuvaamassa orjalaitoksessa oli taloudellisesti mielekästä pitää naiset tuottamassa usein lapsia, koska nämä olivat uutta työvoimaa ja kauppatavaraa, mutta varsinaisia perheyksiköitä tuli välttää: lapset teetettiin eri isillä, joita usein välitettiin siitostarkoituksissa, joten sen kummempaa suhdetta lasten äitiin ei tullut, ja lapset erotettiin äidistään nopeasti niin etteivät nämä yleensä tunteneet vanhempiaan, olivat ne ehkä joskus nähneet, ja samoin äitien elämistä lapset katosivat nopeasti. Perheitä ei ollut, laajemmista suvuista, sedistä, tädeistä, serkuista yms puhumattakaan. 

Erikoinen kontrasti oli lukea tämän kanssa yhtaikaa Celestial Bodies -kirjaa, hyvin perhekeskeistä kirjaa jossa myös oli orjia, mutta myös nämä orjat laitettiin naimisiin (isännät päättivät kenen kanssa, mutta toisaalta järjestetyt avioliitot olivat normi kaikilla), ja nämä muodostivat omia sukujaan (joiden lapsille ei annettu samoja nimiä kuin isäntäsuvuissa). Tässä tapauksessa tavallaan vain muodostuu jyrkästi polarisoitunut luokkayhteiskunta, mutta kategorista eroa ei ole. 

Morrisonin kuvaama amerikkalainen orjamalli taas hävittäessään perhesuhteet pyrkii tuhoamaan samalla kohteidensa ihmisyyden, tekemään näistä eläimellisiä. Ja samalla perhe on myös yhteiskunnan perusyksikkö, joten riistämällä perhesuhteet orjilta riistetään myös olemassaolo yhteisönä (suomennoksen nimi tuo selvemmin esiin nimen kirjallisen viittauksen, kirjan mottona olevan Roomalaiskirjeen 9:25, jossa suomeksi tosiaan puhutaan kansasta; englanniksi "my people" on moniselitteisempi ja venyvämpi ilmaisu joka voi tarkoittaa myös sukua, lähipiiriä, yhteisöä). 

Kirjaa lukiessa mietin kyllä tuota Paavalin jaetta, ja vieä enemmän profeetta Hoosean kirjaa, johon Paavali jakeessa viittaa (aikaperspektiivi venyy ja paukkuu). Hoosean kirja on Raamatun vanhimpia (n. 750 eKr), ja varhainen esimerkki rakkausmystiikasta, jossa juutalaisuudessa keskeinen Liiton käsite kuvataan aviollisena rakkautena Jumalan ja Kansan välillä, ja kritisoidaan kansaa, joka on sortunut aviorikokseen ja poikennut Liitosta. 

Ja samalla näissä vanhimmissa kirjoissa synti ymmärretään kollektiivisena tilana, vääristymänä joka vaikuttaa koko yhteisöön ja samalla josta koko yhteisö, yhteisönä, on vastuussa (koska synnin teot ja vaikutukset eivät useinkaan jakaudu tasaisesti). Tämä kollektiivisen synnin käsitys jäi myöhemmin sivuun, kun synti alettiin ymmärtää enemmän yksilön tekoina joista yksilö eikä kukaan muu on vastuussa juridisesti Jumalan edessä. Esim. Hesekiel 18:20 "Ei poikaa panna vastaamaan isänsä synneistä eikä isää poikansa synneistä. Vanhurskas saa vanhurskautensa mukaan, jumalaton jumalattomuutensa mukaan" kun taas Hoosea 4:14 "Mutta minä en syytä tyttäriänne siitä, että he harjoittavat haureutta, enkä miniöitänne siitä, että he rikkovat avion. Itsehän miehet lähtevät huorien matkaan, uhraavat temppeliporttojen kanssa. Ymmärtämätön kansa joutuu turmioon!" 

Tämä Hoosean vanhempi kollektiivisen synnin käsite tulee kuitenkin taas relevantiksi siinä mitä Morrison kirjoittaa orjuudesta ja siihen liittyvästä rasismista. Mitä tulisi ajatella Sethen aikoinaan tehdystä päätöksestä tappaa lapsensa? Kirja on hyvinkin neutraali teon oikeudenmukaisuuden suhteen, ei puolusta sitä eikä tuomitse, koska tämän teon oikeudenmukaisuudella ei ole oikeastaan merkitystä: se palaa joka tapauksessa vainoamaan Setheä ja myös muita, heitäkin joilla ei ollut teon kanssa mitään tekemistä. Ja samaan tapaan orjuus ja rasismi jatkavat kummitteluaan vielä sen jälkeen kun orjuus on virallisesti lakkautettu, vielä nykyhetkenkin Yhdysvalloissa. Ja synti korruptoi koko yhteisöä, vaikka sen vaikutukset eroaisivatkin, ja tämänkin Morrison tuo esiin: orjuus ja rasismi myrkyttää myös valkoiset, joita jää vainoamaan haamu piilevästä dehumanisaatiosta...

Ja tässä ei myöskään auta ajatus, että enhän juuri minä ole tehnyt mitään aktiivisesti rasistista, pitänyt orjia tms. koska kollektiivisessa synnissä yksittäisten tekojen oikeudenmukaisuudella ja juridisella vastuulla ei juuri ole merkitystä: jos elät vääristyneessä yhteiskunnassa, elät vääristyneessä yhteiskunnassa vaikka se ei olisi juuri sinä joka vääristymän on aiheuttanut.

Baby Suggs oli omalta osaltaan pyrkinyt parempaan, kunnes ei enää jaksanut, ja jossain määrin toiveikkaasti kirjan lopussa Denver, aiemmin taloon sulkeutunut, suuntaa kohti avarampaa maailmaa...

Ajatuksia herättävä kirja, josta löytyy varsin paljon bloggauksia: Tiina, Paula, Elina, Katja, Jorma, Sari...

---------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin ja Stonerin. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki on hyvä lukea myös muiden postauksia klassikoista, bongaten niin kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen ilmestyy Yöpöydän kirjoihin. 

Eric-Emmanuel Schmitt - Concerto à la mémoire d'un ange (konsertto erään enkelin muistolle)

Jatkan Eric-Emmanuel Schmittin tuotannon lukemista, muutamasta on tullut blogattua ja lisää lienee tulossa, koska sen verran olen näistä pitänyt...

Tällä kertaa vuorossa on novellikokoelma: neljä pitkähköä novellia ja kirjailijan jälkisanat. Schmitt sanoo kirjoittavansa novellikokoelmansa jonkinlaista yhtenäisyyttä tavoitellen, ei vain kokoelmiksi joissa on sekalaisia kertyneitä novelleja vaan sarjoiksi (ja pohtii onko romaani novelliin verrattuna muotona jotenkin pikkuporvarillinen, ei ehkä kovin vakavissaan kun molempia muotoja kirjoittaa).

Ja yhtenäistä teemaa tässä kokoelmassa on, vaikka henkilöt ja paikat vaihtelevat: kyse on moraalisista valinnoista, elämän suunnan muutoksista. Henkilömme joutuvat kohtaamaan menneet tekonsa, tähänastisen elämänsä ja päättämään mitä sen kanssa tekevät: onko muutos edes mahdollinen, ja jos on, valitako se ja mistä syistä? Jotkut valinnat päätyvät paremmin kuin toiset, joskus mahdollisuus elämän suunnan muutoksiin hylätään, ja joskus lopputulos on, no, ambivalentti.
Joka tarinassa vilahtaa symbolisesti pyhän Rita Cascialaisen, toivottomien tapauksien suojelijan, hahmo: esirukoilevana pyhimyksenä, hoitokodin nimenä, kyynisen tehtailijan kauppatavarana...

Vanha misantrooppinen nainen, jonka huhutaan myrkyttäneen kolme aviomiestään, tutustuu nuoreen pappiin, ja halutessaan tämän jakamattoman huomion, alkaa tunnustaa tälle kaikkia menneitä tekemisiään, laajasti ja yksityiskohtaisesti.
Merimies saa laivalle viestin tyttärensä kuolemasta, mutta viesti ei ole sen tarkempi, ja miehellä on neljä tytärtä. Ja nyt myös syytä ajatella suhdettaan jokaiseen näistä ja perheeseensä yleensä.
Ranskan presidentin vaimo toteaa alkaneensa inhota sitä mitä hänestä ja miehestään on tullut ja petettyjä ihanteita, ja kulissien takana alkaa puolisoiden välinen kylmä sota.

En elle survivait, malgré l'ascension sociale, l'élève des Beaux-Arts qui avait choisi l'anticonformisme et des études sans débouchés, la jeune fille sauvage qui préférait manger des pâtes pendant des mois que de subir le joug de ses parents, la femme libre qui avait rencontré Henri dans un bar près d'Assas sans croire que leur histoire durerait. Vingt-cinq ans plus tard, l'etudiante bohème se trouvait menottée à la gloire, figée en personnage officiel, Mme Morel, première dame de France, épouse du président de la Republique, épinglée dans le cadre doré du palais élyséen.
- En tout cas, ce qui est certain, c'est que cette bonne femme, là, sur les photos, je ne la fréquenterais pas.

Nimitarina (joka vuorostaan on ottanut nimensä Alban Bergin viulukonsertosta) kuulemma inspiroi koko kirjan. Alku on kuin suoraan jostain klassista musiikkia käsittelevästä mangasta: kaksi lahjakasta nuorta muusikkoa, teknisesti taitava, kunnianhimoinen ja häikäilemättömän itsekeskeinen pianisti Chris ja inspiroituneen rento viulisti Alex ovat yhdessä kansainvälisellä musiikkileirillä. Konflikti on yhdensuuntaista, Chris tuntee alemmuudentuntoa Alexin suhteen, ja leirin johtaja vitsailee näiden olevan kuin Kain ja Abel...
Ja yllättäen vähän ennen kotiinlähtöä Alex joutuu onnettomuuteen ja paikalla oleva Chris, no, ei reagoi niin kuin pitäisi vaan poistuu paikalta. Ja luullen että on aiheuttanut Alexin kuoleman, Chris palaa kotiinsa...
Vuosia myöhemmin Chris on ohjaajana ongelmanuorten hoitokodissa: Alexin kuoleman jälkeen Chris on hylännyt entisen elämänsä ja on omistautunut muiden auttamiseen. Mutta paikalle tulee Alex, joka ei kuollutkaan mutta vammautui vakavasti, ja entisestä viattoman puhdashenkisestä ja inspiroituneesta muusikosta on tullut katkeroitunut, kyyninen, häikäilemätön miljonääri joka on hautonut kostoa jo vuosien ajan...ja Kainin ja Abelin tarinaa päästään näyttelemään uudestaan, vaihtuneilla rooleilla. 

Schmittin tuotannosta tulee mieleen hieman maanmiehensä Michel Tournier, molemmat ovat leimallisesti tarinankertojia, jotka punovat teoksiinsa paljon filosofisista, eettistä, myyttistä, uskonnollista aineistoa. Mutta siinä missä Tournierin punonta on usein hengästyttävänkin tiheää (mikä on hyvä), Schmitt on tietoisesti kepeämpi (mikä myös on hyvä): jälkisanoissa Schmitt mainitsee Italo Calvinon Kuusi muistiota -teoksen ohjenuorakseen ja se sopiikin hyvin tuotantonsa malliksi...
Ja minä viihdyn näiden parissa erinomaisesti.

Mitäs kohtia Helmet-haasteessa vielä on auki? Sopivasti venyttämällä voi sanoa että 33. Kirjassa muutetaan maalle osuu ainakin pariin novelliin, eikä siihen kohtaan ole muuten varsinaisesti tunkua...

Jokha Alharthi - Celestial Bodies

Naistenviikon lopuksi kirja, joka on jo hetken ehtinyt odottaa lukemista: muutaman vuoden takainen Booker Internationalin voittaja, ja arabiankielinen kirjallisuus nyt muutenkin uteloittaa...

Jokha Alharthin romaani kertoo yläluokkaisesta omanilaisperheestä kolmessa sukupolvessa (ja myös tähän perheeseen liittyvistä muista henkilöistä ja suvuista), keskittyen erityisesti naisiin, perhe-elämään ja kotiin, mutta tämän mikrokosmoksen kautta tarkastellaan myös yhteiskunnan rajuja murroksia 1900-luvun aikana. Saliman sukupolvi on vielä juurtunut hyvin traditionaalisiin, feodaalisiin malleihin joissa myös orjuus on yhä voimissaan (vaikka virallisesti se onkin aikapäiviä sitten lakkautettu), tyttärensä Mayya, Asma ja Khawla elävät murroskautta jossa tyttöjen elämä on ollut hyvin kontrolloitua ja avioliitto naisen elämän tärkein asia, mutta koulutustakin alkaa eri tavoin olla tarjolla ja ihmiset alkavat siirtyä kohti suuria kaupunkeja, ja Mayyan tytär London taas kuuluu koulutettuun moderniin sukupolveen ulkomaisin yhteyksin...

Did she want Asma to know the value of the freedom that marriage would give her? She'd be one of the women now, and finally she would have the right to come and go, to mix freely with the older women and listen to their talk, to attend weddings, all of them, near and far, and funerals too. Now she would be one of the women who sat around their coffee in the late mornings and then again at the end of the day. She would be invited to lunch and dinner, and she would issue her own invitations, since she was no longer merely a girl. Marriage was her identity document, her passport to a world wider than home. 

Kerrontaratkaisu on omalaatuinen: paljon lyhyitä lukuja joissa vuoroin kaikkitietävä kertoja kertoo eri henkilöistä, ja vuoroin minäkertojana Abdallah, Mayyan aviomies ja Londonin isä, jolla on myös hyvin kompleksinen perhetausta...ja kronologia hajoaa usean vuosikymmenen ajalle: kun itse pidän fragmenttisesta kerronnasta niin tämä toimi minulle hyvin (vaikka kirjan alussa olevaa keskeiset henkilöt listaavaa sukupuuta pitikin konsultoida aika ajoin, koska henkilöitäkin on paljon: äänikirjana tämä olisi varmaan tuskaisempi) mutta jos lukijan mielestä kirjan pitää edetä suoraviivaisen kronologisesti, ei kannata edes yrittää...

Kulttuurishistoriallinen murros kerrottuna perheyksikön kautta on toki tuttu ja toimiva resepti: lukiessa mieleen tulivat niin Tanizakin Makiokan sisarukset kuin Wuolijoen Niskavuoret: maisemissa, tavoissa ja perinteissä on toki eroja mutta henkilöissä ja näiden suhteissa aika paljon myös samaa.

Alharthin kuvaamat piirit ovat ylempiä luokkia, joiden elämässä toki perinteisesti on monia tiukkoja rajoitteita, ja toisaalta sitten myös monenlaisia mahdollisuuksia. Ja vaikka näidenkin naisten elämissä on omat raaminsa, niin monenlaisia elämiä niissä voi tehdä. Ja joskus elää raamien ulkopuolellakin, kuten beduiini Qamar, jonka kanssa Saliman puolisolla Azzanilla on suhde, tai venyttää niitä hyvinkin pitkälle kuten orjanainen Zafira, jonka vaikutusvalta kauppias Sulaymanin taloudessa on suuri, ja joka on käytännössä Abdallahin kasvattiäiti...

Avioliitot ja muutkin sosiaaliset suhteet saavat paljon huomiota, mutta kirja ei kyllä anna kovin positiivista kuvaa romanttisesta rakkaudesta: Khawlan ja Londonin avioliitot, jotka sille perustuvat, ovat, no, epäonnistuneita, kun taas Asman ja Khalidin harkittu järkiliitto on varmaan kirjan tasapainoisin.

This is a man? This guy? As far as I am concerned what marriage is doesn't have a lot to do with love. Love is dreams, marriage is for real: life, responsibility, children. No illusions. The right person is the one who respects and honours you, and you feel totally comfortable with, the one who will be a father you can be proud of, for your children's sake. Not someone with a stupid inferiority complex who makes you feel jealous. Love, he said. Hah! I swear I thought you had some brains, London.

Myönnän että tietoni Omanin historiasta ennen tätä kirjaa olisi voitu kirjoittaa postimerkille, joten kiintoisa hyppäys uuteen kulttuuripiiriin (jotain tuttua yleisarabialaisuutta toki on), ja vieläpä kun kirja on erinomainen niin sopii suositella muillekin.

Naistenviikon kirjahaasteen kolmas kirja, ja Helmet-haasteessa tämä olkoon 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja.

 

Joanna Russ - How to Suppress Women's Writing

 (luin tämän e-kirjana, mutta Amazonista napattu kirjan kansi sisältää keskeisiä pointteja)

Tämä ei ole varsinaisesti otsikon lupaama oppikirja, vaikka kieltämättä antaakin hyviä vinkkejä aiheesta. Sen sijaan Joanna Russin esseeteos on kirjallisuuskritiikkiä ja erityisesti kritiikin kritiikkiä, jossa tunnistetaan mekanismeja, jotka ovat vuosisatojen varrella painaneet naiskirjailijoita marginaaliin. Jotkut mekanismit vaikuttavat toki laajemminkin: Russin kirjassa viitataan muutamaan kertaan myös mm. James Baldwiniin ja muihin mustiin amerikkalaisiin, ja paljon on sovellettavaa ja tunnistettavaa myös muilla sosiaalisilla ryhmillä ja yksittäisillä kirjailijoilla, sukupuolesta riippumatta, mutta suurin osa Russin esimerkkejä on naisia, ja suhteessa nämä mekanismit ovat olleet enemmän naisia kuin miehiä vastaan.

Tavallaan tämä on jatkoa Virginia Woolfin esseelle Oma huone, jossa tämä pohtii samaa ongelmaa, rajoitteita jotka ovat estäneet naisia kirjoittamasta. Russin kirjassa Woolfin keskeinen idea kirjailijan työlle välttämättömästä omasta huoneesta ja omasta rahasta sijoittuu ensimmäiseen lukuun, mutta Russ myös päätyy kritisoimaan Woolfia. Oman huoneen lukeneiden kannattaa siis jatkaa tämän kirjan parissa.

Ensimmäisessä luvussa puhutaan siis niistä käytännöllisistä rajoitteista, jotka ovat ylipäänsä estäneet monia naisia kirjoittamasta tai julkaisemasta. Seuraavissa lähdetään tarkastelemaan mitä tapahtuu kun nainen on kirjoittanut, mutta...
Miten kirja otetaan vastaan? Miten kirjailija käsitetään, käsitellään, esitellään? Miten kirjailija ja tuotantonsa sivuutetaan, selitellään marginaaliin, haudataan?

Ehkä nainen ei olekaan oikeasti kirjoittaja. Tai ainakaan ei kirjoittanut itse kokonaan. Nainen voi myös olla ensisijaisesti mieskirjailijan puoliso, rakastettu, äiti, sisar, tytär tms. joka siinä sivussa puuhasteli jotain itsekin. Nainen kirjoitti, mutta ilman taiteellista arvoa, kirjoja jotka olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Nainen kirjoitti, mutta dekkareita, romantiikkaa, spefiä, lastenkirjoja, vähäisempiä lajityyppejä joilla ei ole paikkaa vakavassa kirjallisuuskeskustelussa. Kussakin pointissa riittää kommentoitavaa ja esimerkkejä.

Huomionarvoinen luku on myös ajatus, että yhdenlaiset kokemusjoukot ovat arvokkaampia kuin toiset, että on jonkinlainen kirjailijanelämä tietyillä kokemuksilla joka pitää olla, että voi kirjoittaa mitään lukemisen arvoista. Nainen kirjoittaa kodista! Keittiöstä! Naisista, jotka ovat kodeissa, keittiöissä, onko mitään turhempaa aihetta kirjalle? Tämä on myös pointti, johon Russ syyttää myös Woolfin sortuvan Omassa huoneessa...(itse olen arvostanut Flannery O'Connorin ajatusta, että jokaisella, joka on selvinnyt hengissä 18-vuotiaaksi, on tarpeeksi elämänkokemusta josta kirjoittaa, ja joka ei osaa käyttää vähää ei hyödy paljosta). Russ kommentoi paljon Brontëja, joiden suljettua ympäristöä ja vähäisiä kokemuksia ympäröivästä maailmasta tavataan korostaa, ja huomioi että esim. Villettessä on mukana paljon sellaista kokemuksellisuutta, joka epäilemättä on vierasta heille, jotka eivät ole eläneet sellaista elämää kuin Charlotte Brontë.

Teoksia myös isoloidaan, nostetaan tuotannosta yksi teos joka nimetään merkittäväksi, ja sivuutetaan kaikki muut, varsinkaan jos ne eivät sovi siihen kuvaan joka kirjailijasta halutaan antaa. Kaikki tuntevat Jane Eyren ja Humisevan harjun, mutta Villetten ja Shirleyn kanssa on jo niukempaa (myös saatavuuden kanssa, joskin tilanne on nykyään parempi kuin Russin kirjoitusajankohtana 1983), ja kuka on lukenut Emilyn Gondal-runoja (Russin lisäksi)? Sivuutettava materiaali antaisi usein kirjailijasta monipuolisemman, laajemman kuvan, ja se on usein vieläpä ristiriitaisempaa, häiritsevämpää, radikaalimpaa kuin se joka kanonisoidaan...
Tämä sama ilmiö toki toteutuu myös monilla mieskirjailijoilla, mutta kuten Russ toteaa, yhdistettynä muihin marginalisoiviin ilmiöihin, tämä isolointi on naiskirjailijoille vahingollisempaa...

Ja kun naiskirjailijoiden osuus antologioissa, kaanoneissa yms. pysyy vähäisenä, näiden väliset yhteydet jäävät myös näkymättömiksi: yksittäiset naiset ovat anomalioita jotka ilmestyvät tyhjästä eivätkä jätä suoraa perintöä. Jane Austen vain yhtäkkiä oli siinä ja kirjoitti kuusi romaania, ilman edeltäjiä ja vaikuttimia (vaikka esikoisromaaninsa käsittelee runsaasti lukemista ja romaaneja, ja tiedetään Austenin lukeneen paljon aikalaisiaan ja läheisiä edeltäjiään: Arielin blogissa oli vastikään juttua aiheesta). Emily Dickinsonin tiedetään lukeneen ja ihailleen Elizabeth Browningia, mutta niin Browningin kuin Dickinsonin tutkijat ovat usein vaienneet tästä, koska Dickinson halutaan kuvata eristäytyneenä anomaliana. Ja Browning taas luki aivan kaikkea ja kaikkia. Ja tietysti ainakin jotkut naiskirjailijat tunsivat paljon toisia naiskirjailijoita ja pitivät aktiivisesti yhteyttä...
No, tuntuu että tämä puoli on ehkä hieman parantunut nykyaikana, joskin joskus toiseen suuntaan, että joidenkin kirjailijoiden välillä nähdään yhteyttä ja verrattavuutta lähinnä siksi että molemmat ovat naisia...olen myös aika ajoin kirjallisuuskeskustelussa seurannut kuinka usein mieskirjailijaa verrataan johonkin naiskirjailijaan, tai että miehelle esitetään esikuvana ja vaikuttajana naiskirjailija...voin todeta että aika harvoin :)
(Nyt aloin kanssa miettiä että mistä Minna Canth tuli, mitä Canth itse luki?)

---------------------------------------------
Oikeastihan luin tämän kirjan jo reilu kuukausi sitten, ja mielessä oli että voisi kirjoittaa jotain blogiin, koska onhan kirjassa paljon ajatuksia herättävää asiaa esitettynä mukavan ironisella tyylillä: kirja on siis erinomaisen suositeltava jos kirjallisuus noin nyt vähänkään kiinnostaa. Mutta arvelin jo että bloggaus paisuu varsin runsaaksi...No, naistenviikon kirjahaasteeseen tämä olikin sitten oikein osuva valinta.

Russin huomion kohteena on siis erityisesti kirjallisuuden kritiikki, julkinen vastaanotto tai sen puute, ja erityisesti tietysti sen osittain piilossa olevat, tiedostamattomat rakenteet: luulen, ja oletan myös Russin luulevan, että aika harva tietoisesti etsisi otsikon mukaista oppikirjaa pyrkiäkseen tietoisesti nujertamaan kirjoittavia naisia. Tiedostamattomasti kyllä tähän saattaa sortua monikin, myös sukupuolesta riippumatta (ja kuten sanottu, samoja prosesseja löytyy myös monien muiden sosiaalisten ryhmien kirjoittamisen käsittelyssä).

Ja kun nyt itsekin teen tätä kirjallisuuden vastaanottoa, julkista kommentointia ja kuratointia mitä kirjallisuuden osia haluan nostaa esiin ja miten, niin pohdintoja herää myös omasta toiminnasta. Missä määrin olisi hyvä pyrkiä kiinnittämään kirjailijaan sukupuoleen huomiota, ja missä määrin taas olisi hyva pyrkiä olemaan niin tekemättä? Russ, ja tuskin kukaan mukaan, ei anna yksiselitteistä vastausta, ennemminkin tuntuu että pitäisi yhtaikaa tehdä molempia tai ei kumpaakaan.

Ja kun tässä keväällä yhdellä kurssilla luettiin muiden ajattelijoiden joukossa myös Judith Butleria, voi pohtia että onko edes olemassa mitään sellaista universaalia luonnollista kategoriaa kuin "nainen"? Onko mielekästä edes yrittää tarkastella vaikkapa Shikibu Murasakia, Mateli Kuivalatarta, Faïza Guènea, Virpi Hämeen-Anttilaa, Clarice Lispectoria jne. yhtenäisenä ryhmänä, eri-ikäisiä "naisia" jotka tulevat hyvin erilaisista kulttuurisista ja historiallisista konteksteista, eri etnisyyksistä, yhteiskuntaluokista, koulutustaustoista jne? Identiteettipolitiikassa ongelmana on että representaatiolla saatetaan myös luoda niitä kategorioita joista halutaan vapautua...
Olisiko parempi olla viettämättä naistenviikkoa ja siihen liittyvää kirjahaastetta?

No, on toki hyvä huomioida että vaikka ideaalitilanteessa asiat olisivat yhdellä tavalla, niin joudumme kuitenkin lähtemään nykyisestä vallitsevasta reaalitilanteesta ja reagoimaan siinä esiintyviin häiriöihin ja vääristymiin. Mutta onko Woolfin Oman huoneen 1929 tilanne sama kuin tämän kirjan 1983 ja kumpikaan sama kuin meidän 2024? Onko tilanne sama Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Suomessa, Ranskassa, Japanissa, Senegalissa, Brasiliassa, ja jos ei, miten?

Ja mitä muita sosiaalisia kategorioita, olivat ne sitten luonnollisia tai sosiaalisia konstruktioita, sivuutetaan ja nujerretaan tiedostamatta tai ehkä tietoisestikin näillä samoilla mekanismeilla mistä Russ kirjoittaa? Miten tunnistaa ettei tunnista?
Olenko kirjoittanut aiheesta aiemminkin?

Hyvää nimipäivää kuitenkin Joannalle.

Sophie Laroche - Le livre qu'il ne faut surtout, surtout, surtout pas lire ! (kirja, jota ei missään nimessä pidä lukea)

Jatkamme ranskalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa, ja tämä teos nousi luettavaksi erityisesti sopivuutensa Helmet-haasteeseen vuoksi: 26. Kirjan nimessä on sana kirja.

Muuten en Sophie Larochea tunne, mutta tuotantoa varsinkin nuoremmille lapsille näkyy olevan, tämä taas ehkä menee parhaiten siinä kymmenen vuoden tienoilla...

Max on varsin tavallinen koulupoika, yhdellä oikulla: häntä ei kiinnosta lukeminen yhtään, mieluummin tekee mitä vain kuin tarttuu kirjaan: hän toki kuuntelee kyllä mielellään, kun vanha rouva Coquelicot käy viikottain koulussa lukemassa ääneen, mutta itse lukisi, ei kiinnosta.

Mutta joulun alla ilmestyy tuntemmatommudesta nousseen esikoiskirjailijan Marc Norenêtin nuortenkirja L'aventure de tes rêves (unelmiesi seikkailu), joka leviää kulovalkean lailla Ranskan uudeksi hittikirjaksi, ja niinpä joululoman jälkeen moni Maxin koulussakin lukee kirjaa...ja lukee kirjaa...ja lukee kirjaa, kaikki välitunnit ja kun on kerran lopettanun niin alkaa uudestaan. Näin käy myös Maxin ystäville, ja pian koko koululle. Ja kun Max ihmettelee tätä opettajalle niin tämä pitää sitä myös merkillisenä ja epäilyttävänä, mutta seuraavana päivänä, vilkaistuaan itse kirjaa, opettaja toteaa että kirja vain on todella hyvä ja mukaansatempaava ja lukeminen on hyvä harrastus, parempi kuin moni muu...

Mutta yhden liittolaisen Max löytää, lukutoukka Hortensen joka myös viettää usein välitunnit lukien kirjaa, mutta se kirja ei ole L'aventure de tes rêves. Toki Hortense on sen lukenut, ja piti sitä suorastaan loistavana, mutta ei koskaan lue samaa kirjaa kahdesti, joten merkillinen lumovoima ei ole sen pitemmälle tepsinyt...ja jotain merkillistä tässä on, koska ei ole mahdollista että kaikki pitäisivät samaa kirjaa ylivoimaisen loistavana. 

Ja lisää liittolaisia saadaan mukaan Maxin vanhoista kavereista, kun näiden lumous on murrettu, ja rouva Coquelicotista joka myös suhtautuu kirjaan epäluuloisesti, ja, no, selvitettävää ja ikäryhmälle sopivan jännittäviä juonenkääneitä riittää.

Noniin. Kirjan luin sujuvasti, vaikkakin on todettava että loppu jäi aika löysäksi, ja kirjan kerronta on runsaasti lukijalle jutustelevaa, tyyli jolle en itse ihan lämmennyt, ja joidenkin tarinaelementtien uskottavuus ei ehkä ihan kestä kriittistä tarkastelua (Norenêtin kirjan alussa on kehoitus olla spoilaamatta kirjaa ja näin olemaan keskustelematta muiden kanssa sen sisällöstä, ja vaikea uskoa että sitä näin hyvin noudatettaisiin kuin mitä tässä tehdään...mutta okei, ehkä se on myös osa siihen kirjaan sisältyvää addiktoivuutta). Joten en nyt mitenkään suosikkien joukkoon voi nostaa, ehkä kohdeikäluokassa olisi mennyt paremmin.

Tässä on kuitenkin joitain kiinnostavia ajatuksia lukemisesta. Kirjailija lienee Harry Potterinsa lukenut ja niistä inspiraatiota ottanut niin hahmoihin ja tarinankerrontaan, ja myös metatasolla Potter-ilmiö lienee ollut inspiraationa, hieman ironisoiden, vaikkakin enemmän kuin kirjasarjaa itsessään Laroche kommentoi kriittisesti lukemisen tapoja.

Viehättävä piirre kirjassa oli, että Max ei koe lopussa mitään suurta valaistumista lukemisen autuudesta, häntä ei jatkossakaan lukeminen kiinnosta. Samalla kuitenkin Hortensen, Alexandren ja rouva Coquelicotin kiinnostus lukemiseen ja kirjoihin oli yhtä lailla hyvä ominaisuus, ja välttämätön tämän mysteerin ratkaisulle: on hyvä että ihmiset ovat kiinnostuneita eri asioista, ja se, että kaikki eivät ole kiinnostuneita sanoista asioista on vahvuus.

Olen myös ollut aiemminkin aika kriittinen sitä väitettä kohtaan, että lukeminen olisi joku automaaginen taikapilleri joka kaikin puolin tekee elämästä parempaa ja toimii aina ja kaikkialla, yhtään välittämättä miten ja mitä lukee. Väitteeseen törmää varsin usein yleisessä kirjakeskustelussa, ja tässäkin kirjassa se esiintyy muutamaan kertaan: joku saattaa ihmetellä että on hieman outoa kuinka innokkaasti kaikki lukevat samaa kirjaa mutta kuitenkin, sehän on kuitenkin hyvä että lukevat, hyvä harrastus, parempi kuin mitkään videopelit yms. Ja kuitenkin Larouchen kuvaama lukeminen on varmaan huonointa mahdollista: ollaan lukkiuduttu lukemaan samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan, ja (spoilaan nyt tässä vähän) kyseessä oleva kirja mukautuu vastaamaan kunkin lukijan mielihaluja, odotuksia ja toiveita täydellisesti: se ei lopulta anna mitään vaan lukeminen on vain addiktiivisen itsetarkoituksellista. 

Lisäksi tietysti nämä kirjat eristävät lukijat toisistaan, kunkin omaan sisäiseen maailmaansa joka keskittyy vain oman navan tuijotteluun, kun kirjastakaan ei voi jakaa toisten kanssa mitään muuta kuin että "se on tosi hyvä" (Potterit tunnetusti tekevät tämän paremmin, kun varsinaisten kirjojen ympärille kehittyi myös runsas fanikulttuuri). Kun C.S. Lewis kuvasi kirjassaan Suuri avioero helvettiä, se toimi aika lailla samalla periaatteella: ympäristö, joka sopeutui vastaamaan täydellisesti kunkin yksilön omia haluja, mutta joka samalla eristi jokaisen omaan illuusioonsa yhä kauemmaksi kaikista muista ja kaikesta mikä voisi häiritä sitä mitä minä juuri nyt haluan...
Hortense haastaa itseään, haluaa ymmärtää asioita enemmän ja paremmin, ja silloin ei voi juuttua yhteen kirjaa joka vieläpä vastaa täysin jo olemassaolevia odotuksia, pitää lukea paljon ja erilaista. Rouva Coquelicotille lukemisen sosiaalinen ulottuvuus on tärkeä, kirjat, joista voi keskustella ja puhua ja joita voi lukea ääneen ja yhdessä, ja Norenêtin kirja ei vastaa myöskään tähän.

Jesh, vaikka kirjana tämä ei minusta nyt napakymppi ollutkaan niin antoi se kuitenkin ajateltavaa...

Ja vaikka Sofia ei nimipäiviään vietäkään naistenviikolla, laitan kirjan kuitenkin mukaan Tuijan vetämään naistenviikkohaasteeseen.

Raymond Chandler - The Long Good-Bye (Pitkät jäähyväiset)

Jatkan Raymond Chandler -tuntemukseni kasvattamista: muutaman olen lukenut, yhdestä blogannut, ja nyt sitten tämä uran loppupuolen kirja, lajityyppinä tietysti kovaksikeitetty dekkari ja sankarina yksityisetsivä Philip Marlowe.

A white night for me is as rare as a fat postman. If it hadn't been for Mr Howard Spencer at the Ritz-Beverly I would have killed a bottle and knocked myself out. And the next time I saw a polite character in a Rolls-Royce Silver Wraith, I would depart rapidly in several directions. There is no trap so deadly as the trap you set for yourself.

Marlowe tapaa sattumalta Terry Lennoxin, omalaatuisen mutta eittämättä charmantin miehen, jonka ajoittain holtiton alkoholinkäyttö vaatii huolehdintaa, mutta eräänlainen ystävyys Marlowen ja Lennoxin välille syntyy. Ja niinpä Marlowe auttaa, kun Lennoxille tulee äkillinen tarve siirtyä diskreetisti Meksikon puolelle: syytä voi jo epäillä, ja sellaiseksi paljastuu pian Lennoxin rikkaan vaimon väkivaltainen murha. Pian Lennox tavoitetaan pienestä meksikolaiskylästä, tunnustuksen ja itsemurhan tehneenä, joten juttu paketoidaan nopeasti ja siististi kasaan vaikka se aika paljon Marlowea häiritseekin (ja varsinkin kun useampikin henkilö käy vinkkaamassa että olisi paree jos juttua ei sen enempää tongittaisi).

Pian tämän jälkeen Marlowe saa toisen pestin: menestynyt kirjailija Roger Wade pitäisi löytää. Wadellakin on ongelmia alkoholin kanssa, ja nuori ja kaunis vaimo Eileen on huolissaan niin Waden ollessa poissa kuin läsnä. Ja tietysti tämä juttu ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kuin miltä aluksi näyttää, ja asiat liittyvät toisiinsa...

Vaikka tarina on perinteiseen tapaan polveileva ja juonenkäänteitä riittää, ei tämä ihan niin labyrinttinen ollut, ja joitain käänteitä saattoi arvata jo ennalta ja tapahtumat keskittyivät kuitenkin pieneen joukkoon henkilöitä ja paikkoja. Mutta samalla tuntui että lukemistani Chandlereista tämä oli heikommasta päästä. Marlowen toiminnan perusteet ja motivaatiot tuntuivat usein köykäisiltä, romanttista moraalista omaehtoisuutta korostetaan mutta monta kertaa mietitytti miksi hän ylipäänsä niin innokkaasti menee mukaan juttuihin joissa kuitenkin korostaa pitävänsä etäisyyttä; Kerrontatyylin purevuus ei ollut oikein edellisten kirjojen tasolla, Chandler on kuitenkin tarjonnut paljon viehättäviä kielikuvia ja fraaseja jotka suorastaan haluavat tulla siteeratuiksi, mutta tässä niukemmin, ja myös ympäristökuvauksen elävyys on ollut kiinnostavaa, mutta vaikka mukana oli ehkä yhteiskunnallisesti kriittisiä sävyjä korruptiosta, poliisiväkivallasta yms. niin tämäkin puoli jäi jotenkin, no, vajaaksi.

Kirja kulki kyllä hyvin matkalukemisena joka vei mukanaan, ja ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta se tuntui kaikin puolin vaimeammalta kuin mitä tohdin odottaa.  

Mutta löytyi tästä Helmet-haasteeseen osuma kohtaan 19. Suomi mainittu. "The first was a big, bond roughneck named Kuissenen or something Finnish like that. He jammed his massive bottom in the customer's chair and planted two wide, horny hands on my desk and said he was a power-sovel operator, that he lived in Culver City, and the goddam woman who lived next door to him was trying to poison his dog."

Alba de Céspedes – Avant & après (ennen ja jälkeen)

Tällainen löytyi. Alba de Céspedes on nimenä tuttu, ja Kielletty päiväkirja on vilkkunut blogeissa ja muussa kirjallisuuskeskustelussa viime aikoina, mutta tätä teosta vuodelta 1956 ei kai ole suomennettu.

Irène, 35-vuotias roomatar, elättää itsensä journalistina: ehkä vaatimattomammin kuin siinä elämässä mitä äitinsä ja vanhempi sisarensa pitävät ainoana oikeana, sopivana ja tavoittelemisen arvoisena naiselle. Mutta ainakin boheemi intellektuelli tienaa oman elantonsa ja voi elää sellaista elämää kuin haluaa (johon kuuluu myös pitkäaikainen miesystävä, jonka kanssa ei ole ollut suunnitelmia mennä naimisiin, ja joukko muita liberaaleja ystäviä, niin naisia kuin miehiä).

Kirjan alussa Irènen taloudenhoitaja Herminie (tai kirjassa sanotaan “bonne”, mutta “piika”-sanalla on nykysuomessa epäilemättä huonompi mielikuva kuin mikä tähän sopii) ilmoittaa lähtevänsä, palaavansa edellisen työnantajansa talouteen: rikkaan naisen joka kohteli Herminiea huomattavsti huonommin kuin Irène. Tämä hämmentää Irènea, ja samoin talouteen syntyvä sosiaalinen aukko, kuin ystävän lähtö...

Ja tämän hämmennyksen seassa Irène sitten pohtii omaa elämäänsä, miten ja millä ehdoilla se on rakennettu ja miten siihen on päädytty, mitkä ovat olosuhteet, jotka ovat tähän johtaneet.

Ei tämä siis mitenkään juonivetoinen kirja ole, iso osa kirjasta on Irènen pohdintaa ja muistelua. Kirjaa ei ole jaettu mitenkään lukuihin ja kerronta seilaa edestakaisin nykyhetkessä ja ei-kovin-järjestäytyneessä menneessä, joten oli ihan työlästä yrittää pysyä mukana missä kohtaa milloinkin oltiin ja miten palapelin palat liittyivät toisiinsa, missä vaiheessa ja miten Maurice oli mukana elämässä kunnes ei enää ollut, ja Marthan luona Napolissa käytiin kahteen kertaan mutta onko tämä kohta nyt ensimmäinen vai toinen matka, ja miten se lehtiura käynnistyi...

Tyyli on siis enemmän psykologinen romaani, vaikkakaan jännästi tämä ei tunnu olevan oikein yksilöpsykologiasta kiinnostunut, vaan ennemmin tietystä elämäntavasta suhteessa toisiin elämäntapohin. Irène on tyyppi, samoin kuin ystävänsä, ja niin ovat myös Irènen äiti ja muut henkilöt, jotka elävät toisenlaista elämää. Sosiologinen romaani? Ja kirjailijan sympatiat ovat toki asettuneet puolueellisesti tässä vastakkainasettelussa, muttei tämä kuitenkaan manifesti ole, sitä rikkoo juurikin Herminien tuoma näkökulma, joka haastaa Irènen ymmärryksen niin itsestä kuin maailmasta. Hyvä ratkaisu nostaa Irènen ja Herminien suhde näin esiin, koska tämä on kirjan kiinnostavin osuus: aikalaisia ehkä provosoivat osiot joissa nainen elättää itsensä intellektuaalisella työllä eikä ole kiinnostunut naimisiinmenosta ovat nykynäkökulmasta tietysti koko lailla laimentuneet, kun taas Herminien näkemyksissä on yhä haastavuutta moneen suuntaan (Irènen työteliäs arki ei tarjoa samanlaisia mahdollisuuksia hohdokkaaseen haaveiluun kuin rouva Pasinottin joutilas rikkaan seurapiirirouvan puuhastelu, eikä tämän ystävällisyys tarjoa palvelusväelle mahdollisuuttaa nauraa tämän selän takana, talousvarojen omaan pussiin laittamisesta puhumattakaan...)

Helmet-haasteessa sopii vaikkapa kohtaan 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (sodan aikana Irène suuntaa Roomasta Napoliin, ja kun rintamalinja halkaisee reitin niin aikaa joudutaan viettämään piileskelemällä metsässä...)

Yaël Hassan - Un grand-père tombé du ciel (taivaalta tipahtanut isoisä)

Ranskalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukeminen jatkuu: tällä kertaa varsin tuotteliaan Yaël Hassanin esikoisromaani, joka näköjään ilmestyessään keräsi aika kasan lanu-palkintoja (Hassanilta ei vissiin ole suomennettu mitään).

Kymmenvuotias Leah-tyttö elää isänsä ja äitinsä kanssa Pariisissa: elämä on leppoisaa, mutta hieman Leahia harmittaa, että toisin kuin kavereillaan, hänellä ei juuri ole sukulaisia, ei tätiä, setiä, serkkuja ja varsinkaan ei isovanhempia: vanhemmat ovat vain kuitanneet, että näin se vain on. 

Kunnes käy ilmi, että itse asiassa Leahin äidin isä asuu New Yorkissa, mutta on nyt vanhoilla päivillään myöntynyt tulemaan asumaan tyttärensä perheen luo, vaikka välit eivät tietenkään ole olleet kovin läheiset ja lämpimät. Ja isoisä ei ole mitenkään helppo ja mukava persoona, ja erityisesti Leahin kanssa välit yltyvät jatkuvaksi kahnaukseksi...mutta miksi isoisä hermostui valtavasti Leahin luokkatoverin satunnaisesta antisemitistisestä kommentista? Ja keitä ovat vanhassa valokuvassa nuoren isoisän kanssa oleva nainen (joka ei selvästikään ole isoäiti nuorena) ja pieni tyttö joka näyttää aivan Leahilta? Pikkuhiljaa isoisästä alkaa paljastua uusia puolia ja suhde perheeseen ja erityisesti Leahiin käy lämpimämmäksi...

Olen aiemminkin kommentoinut näistä kirjoista nousevaa lapsikäsitystä, jossa korostuu lapsen ymmärtämättömyys ja tolkutonkin käytös: jonkin verran sitä on tässäkin mukana, joskin ymmärtävästi ja oikeutetustikin, ja aikuisten toimintaa kyseenalaistetaan selvemmin. Isoisän käytös varsinkin alussa on tosiaan varsin huonoa ja tämän hän joutuu myöntämään itsekin, ja vanhemmat myös pimittävät asioita ja tarjoavat selitykseksi että "ymmärrät sitten isompana". No ehkä niin, mutta nykyhetkessä Leah joutuu toimimaan nykyisen ymmärryksensä mukaisesti. (Samoin se koulutoverin antisemitistinen kommentti oli mitä hänen äitinsä oli sanonut, ei lapsesta itsestään tullut). 

Juutalaisuus on myös runsaasti esillä: Leahin perhe ei ole kovin aktiivisesti uskontoa harjoittavaa mutta isompina juhlina mennään toki synagogaan yms., isoisän suhde taas on kompleksisempi. Ja tietysti myös historiallisella ulottuvuudella: isoisä on ollut Auschwitzissa. Leah tietää maailmansodan tapahtumat yleisellä tasolla, on lukenut Anne Frankin päiväkirjan jne. ja isoisänkään lyhyt kuvaus ei lähde mihinkään kauhumaalailuihin mitä tapahtui, keskeinen pointti oli että isoisä, tämän ensimmäinen vaimo ja pieni tytär joutuivat leirille ja vain isoisä tuli takaisin (juonipaljastus mutta aikuiselle lukijalle varsin helposti arvattava sellainen). Merkityksellisempää on ollut miten se on vaikuttanut myöhempään elämään ja nykyhetkeen.

Ja tietysti sen tärkeyteen, että moinen ei unohtuisi. Ja, no, nykyinen Suomen eduskunta äänestää iloisin mielin luottamusta että on täysin jees olla natsi, Oulussa puukotellaan satunnaisia maahanmuuttajia julkisilla paikoilla, ja Ranskassa Front National on uhkaamassa vaalivoitolla...että miten menee noin niinku omasta mielestä?

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 16. Kirjassa on valokuvia. Siis tarinan sisällä, kirjassa itsessään on Marcelino Truongin piirroskuvitus.