Totean alkuun, etten yleisesti ottaen ole kovinkaan innostunut tunnustus-, tilitys- ja vuodatuskirjoista. Motiivit niiden kirjoittamiseen tuntuvat usein epäilyttäviltä, ja mietin mahtavatko lukemisenkaan motiivit kestää kuinka paljon tarkastelua...
Kuvatuissa tilanteissa joutuu usein kysymään että miksi sitten pysyi siinä tilanteessa saamatta kunnollista vastausta, ja niissä tilanteissa, joissa ulospääsyä ei syystä tai toisesta ollut, ei myöskään siis tehdä moraalisia valintoja, mikä taas ei ole kirjallisesti kovinkaan mielenkiintoista: jäljelle jää jälkikäteinen syyttely ja raskaan elämän glorifiointi.
Mutta jos sitä nyt aivan välttämättä haluaa tehdä, niin mieluiten runomuodossa.
Märta Tikkasen omaelämäkerrallinen runoelma (suom. Eila Pennanen) on eräänlainen vastine miehensä Henrik Tikkasen osoitesarjalle (erityisesti kirjalle Mariankatu 26). En ole jälkimmäisiä lukenut enkä luultavasti tulekaan lukemaan, koska, katso edellä. Tämä teos sen sijaan uteloitti hieman, koska, katso edellä.
Varsinaista kertovuutta tai kronologiaa ei kirjassa ole (ja julkaisuajankohtana tilanne oli vallitseva, joten tarinan kaari ei ollut vielä päätynyt minnekään), sen sijaan kirja jakautuu kolmeen temaattiseen osaan: ensimmäisessä puidaan perhe-elämää kun puoliso on alkoholisti. Toisessa puheena on rakkaussuhde itsessään, miten osapuolet sen ymmärtävät, tai usein eivät ymmärrä, ja niin rakkaus tukahduttaa tai kuihtuu. Kolmannessa kirjoittaja miettii omaa identiteettiään, omaa paikkaansa ja tilaansa edellisten teemojen puristuksissa.
Ironisen nimen takana riittää siis raivoa, inhoa, halveksuntaa, ahdistusta, vihaa, väsymystä. Henrikistä piirretty kuva on hyvin raadollinen, ja samalla Märta tunnistaa myös itsessään joitain varsin epämiellyttäviä piirteitä, jotka ehkä omalla tavallaan mahdollistavat tämän kipeän suhteen...koska kovin tyydyttävää vastausta ei kirjailija anna tilanteen jatkumiselle, ja tunnustaa sen itsekin..
Tekstin runomuotoisuus mahdollistaa juuri varsinaisesta narratiivisuudesta luopumisen, mutta samalla modernistinen runo on tekstinä aiheesta huolimatta hyvinkin sujuvaa luettavaa. Analyyttisyys ja ironisuuskin terävöityy, ja samalla teksti välittyy universaalimmaksi, monet lauseet nousevat päteviksi myös monissa muissa suhteissa, ennen Tikkasia ja Tikkasten jälkeen.
Muita bloggauksia löytyy kiitettävästi: Tiina, Sanna, Omppu, Jorma, Liisa, Tuomas, Susa...
Ah, me tunnemme toisemme niin hyvin
aivan liian hyvin
vaitiolokin on välillämme
tiedotusta
luottamuksella on tuhat tapaa
osoittaa
että sitä ei ole
valheellinen huolenpito
iskee selkään
epäilysten sinappikaasu
leviää luihusti pitkin
maata
täyttää pahanhajuisena
jokaisen kuopan
Kaikki sanat
joita me heittelemme
joiden pitäisi olla yhteydenpitoa
ovat naamiointia
mutta kumpikaan
ei silti onnistu
salaamaan mitään
toiselta
Rehellisyyskin
on ase
käsissämme
Me emme koskaan
pääse irti
toinen toisestamme
Koska Eila Pennasella on muitakin kiinnostavia käännöskrediittejä, menee tämä Helmet-haasteessa kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.
Olen lukenut tämän silloin, kun YLE:llä tuli ohjelma kymmenen kirjaa rakkaudesta. Pidin askartelublogia ja tein ATC-kortteja (artist trading cards) näiden kymmenen kirjan pohjalta, Harva noista kymmenestä kirjasta oli mun genreä, mutta tulipahan koettua. Tässä linkki, jos kiinnostaa kurkata. https://einontytar.vuodatus.net/lue/2009/07/kymmenen-kirjaa-rakkaudesta-vuosisadan-rakkaustarina.
VastaaPoistaHieno kortti!
PoistaLuin kirjan jokunen vuosi (?) sitten ja teki ison vaikutuksen. Aivan kammottava avioliittokuvaushan tämä on, mutta jokin Märtan tavassa sanallistaa kaikki säväyttää tietyllä tavalla. Ehkä se on kaiken tiedostaminen niin selkeästi sekavasta kuviosta huolimatta, en tiedä.
VastaaPoistaJoo, vaikka korostetusti tuodaan oma puoli tilanteesta esiin niin sitäkin käsitellään selkeydellä, ja mitään marttyyrinkruunuakaan ei sovitella omalle otsalle...
PoistaJos hieman ironisesti filosofoi, niin historia on siitä kumma juttu ettei sitä olemassa muualla kuin nykyhetkessä. Mikä tarkoittaa, että kaikki nähdään tästä ja nyt.
VastaaPoistaHenrik Tikkasen kirjoja ei varmaankaan saa nykyään kehua eikä niitä missään kehutakaan. No, en ole pitkään aikaan lukenut mutta hyvällä omatunnolla kerron, että kehuin niitä riivatusti silloin kuin ne ilmestyivät, kehuin siis Suomen Sosialidemokraattiin kirjoittamissani arvosteluissa. Nimenomaan kirjallisen tyylin ansioita, ehkä, kukapa muistaa niin pitkälle.
Eikä tarvitse takkia kääntää.
Eikö Aurgust Strindbergään kiinnosta? Tilitystä? Mutta vuonna 2024 tuskin kukaan pystyy sanomaan (paitsi joku tutkija) kenestä Strindberg kirjoittaa kun kirjoittaa. Ts. ajan päästä tilityskirjoja ei ole olemassakaan. On vain kirjoja, hyviä ja huonoja ja kaikkea siltä väliltä.
No ei kai Strinbergistäkään saa nykyään myönteisesti kirjoittaa, eihän hänkään sovi metoo-ajan puritaaniseen ilmapiiriin. "Kauhukertomukseksi" hänen teoksensa toki käyvät v 2024.
Henrik Tikkasen osoitesarja on kyllä ainakin niminä esillä, ja oletan että niilla lukijoitakin on, vaikka tosiaan tuntuu että tämä on päätynyt vahvemmin klassikkoasemaan.
PoistaMuusta tuotannosta en sitten ole juuri kuullutkaan (jotain niitä vanhoja piirroksia olen joskus nähnyt).
Strindbergiltä olen lukenut Hemsöläiset ja joskus ikuisuus sitten Neiti Julien, ja voisin enemmänkin lukea, vaikken ehkä sitten sitä tilityspuolta. (Ja vaikka Augustinuksen Tunnustuksia on myös klassikkoteos jolla on lukijoita ja ihailijoita nykyaikanakin niin totean ettei sekään oikein minua jaksanut innostaa)