Kirjassa on melkein kiehtovan ruma kansi, ja toisaalta siinä on pointtinsa.
Mikaël Ollivierin nuortenkirjan alkuasetelma on monista nuortenkirjoista tuttu, melkeinpä klisee: varhaisteini Hugon perhe muuttaa uuteen paikkaan, ja tähän vierauteen ja aluksi ulkopuolisuuteen pitää sitten sopeutua. Kirjassa paikkana on Mayotte, yksi Ranskan merentakaisista departementeista, pieni saari Madagaskarin ja Afrikan mantereen välissä.
Hugon vanhemmat ovat opettajia, joita Mayottelle tulee Heksagonin alueelta kahden vuoden määräsopimuksilla (vanhemmat uusivat kerran sopimuksen, eli oleskelu kestää neljä vuotta), ja sopeutumista on, ollaan kuitenkin aika lailla eri puolella maailmaa ja Hugo on luokkansa ainoa valkoinen...
Ihan perinteisenlaiseksi koulutarinaksi jossa alkuvaikeuksien jälkeen Hugo löytää uuden asuinpaikkansa hyvät puolet ja uusia ystäviä jne. tämä ei kuitenkaan asetu: kerronta on kuin Hugon jälkeenpäin kertomaa, etäisempää ja analyyttisempaa kuin mitä olettaisi...melkein kaikki valkoiset saarella ovat vain muutaman vuoden pesteissä Hugon vanhempien tapaan ja pysyvät omissa piireissään joten vaikka paikalliset eivät Hugoon suhtaudu mitenkään vihamielisesti, tämä on kuitenkin vain väliaikainen kävijä saarella. Joten muista koululaisista tai arkisista tapahtumista ei juuri puhuta, ja varsinaisesti Hugon uskotuksi tulee vain koulun dokumentalisti Françoise (en ihan tarkkaan tiedä mitä tuohon työhön kuuluu, vähän kuin koulukirjastonhoitaja muttei kuitenkaan?) joka manner-ranskalaisista on harvoja Mayottelle varsinaisesti integroituneita.
Ja Mayotten vuodet kattavat vain ensimmäisen puoliskon kirjasta, loppupuolisko sijoittuu pohjois-Ranskaan Hugon perheen palattua Mayottelta. Entisten ystävien kanssa ei tunnu olevan enää paljoa yhteistä ja muutenkin Hugo on kovin epäsynkassa toveriensa kanssa, ei kuulu joukkoon. Erityisen häiritseväksi alkaa käydä ympärillä pyörivä massiivinen konsumerismi, itsetarkoituksellinen shoppailu, merkkituotteista rakennetut identiteetit, joiden ympärillä niin luokkatovereiden kuin Hugon perheenkin elämä tuntuu pyörivän. Suurimmaksi kritiikin kohteeksi nousee mainostus, ja Hugo tutustuukin joihinkin anti-mainos-aktivisteihin (joka liikkeenä on suht aktiivinen Ranskassa)...
Mayottelle, tai muutenkaan tuolle alueelle, sijoittuvia kirjoja ei ole juuri tullut nähtyä (toisaalta viime aikoina olen kuunnellut jonkin verran musiikkia seudulta, enemmän Madagaskarilta ja Réunionilta mutta jotain myös Mayottelta, joten ainakin tiesin missä se on) joten ehkä sen perinteis-kliseisemmänkin nuortenromaanin olisin lukenut sieltä, mutta kiinnostava tvisti oli kääntää tarina nurin ja alkaa käsitellä paluumuuttajan kokemuksia: oikeastaan siitäkin olisi voinut tehdä kokonaisen kirjan. Ja konsumerismin, itsetarkoituksellisen ostamisen, mainosten ja merkkien teema oli toki myös hyvin kiinnostava, joistain sivujuonteista puhumattakaan.
Siinä onkin kirjan ongelma: 150 sivun mittaisessa kirjassa oli kyllä ihan liikaa aiheita, että oikein millekään saattoi tehdä sen antaitsemaa oikeutta. Ollivierin puolustukseksi voi toki todeta että sama piirre tuntuu minusta löytyvän monista muistakin nuortenkirjoista: niissä toki usein käsitellään hyviä aiheita yhteiskunnasta, etiikasta, filosofiasta jne. mutta mitä aiheita käsitellään ja miten niitä käsitellään on eri asia, ja jälkimmäinen on usein turhan pinnallista minun makuuni (ja tässäkin kirjassa tendenssit ovat selvästi näkyvissä: sentimentaalisiksi ei sentään heittäydytä).
Niin, kirjan luki sujuvasti ja siinä oli kiinnostavia aiheita ja ratkaisuja, mutta huomaan kyllä myös miksi nuortenkirjat ovat lukemistossani vain satunnaisena vähemmistönä. Ehkä varsinaiseen kohderyhmään puree paremmin.
Ranskalaisten vähäinen kiinnostus kirjankansitaiteeseen on toki myös huvittava, joskin kuten sanottu tässä sillä on perusteensa, kirjan myyminen trendikkäällä ulkonäöllä olisi sen sisällön vastaista (ja kirjan nimi taas viittaa alennusmyynneissä nähtyyn mainoskylttiin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti