Tällainen teos on joskus tarttunut mukaan: en ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan mutta näköjään Sylvi-Sanni Manninen on ehtinyt kaikenlaista tehdä: ensimmäinen psykologiasta väitellyt vainen Suomessa, joka on tehnyt myös kansainvälistä akateemista uraa taidepsykologian ja yliherkkien ihmisten parissa...
Ja julkaissut pari kokoelmaa satuja, joita on ilmeisesti kirjoittanut terapiakäyttöön, ja kyseiset kokoelmat on koottu tähän yhteisniteeseen (joka ei sekään ole kovin paksu...)
Olen aiemmin maininnut pitäväni kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa ja niinpä satumuotokin kiinnostaa sen verran, että tämä tuli luettavaksi (ja niitä on tullut luettua, linkkaan nyt vaikka Bân). Mutta näissä tarinoissa huomaa että ne on kyllä nimenomaan kirjoitettu: mukana on perinteisiä satuelementtejä, prinsessoja, taikajalokiviä, jonkin kaukaisen ja mahdottoman kuuloisen etsimistä jne. mutta tyyli on lähempänä runsaasti maalailevaa proosarunoa, ja toisaalta tarinaa eteenpäin vievää muotoa, dramaattisia kaaria, ei juuri noudateta.
Erityisesti vanhemman Viinipuu-kokoelman sadut ovat kovin muodottomia, tarinan alkuosalla ei välttämättä ole juurikaan tekemistä tarinan loppuosan kanssa, asioita vain tapahtuu peräkkäin...myöhemmässä Helmikauppias-kokoelmassa tarinoihin tulee hieman enemmän koherenssia, mutta ei se niissäkään ole mitenkään tärkein asia.
Joten näiden tarinoiden olisi aika hankala toimia suullisena perinteenä, jossa kaikilla mukaan tulevilla seikoilla tapaa olla joku merkitys kokonaisuuden kannalta, ja jos ei ole, se karsiutuu helposti pois kerronnassa: muodon puutteessa tarinat hajoavat.
Ehkä nämä toimivat paremmin juurikin terapiatilanteissa, tietty satu puhuttelemassa juuri tiettyä henkilöä, jolloin perinteisen sadun tiukempi rakenne ohjaisi liian raskaalla kädellä kuulijaa/lukijaa, ja tilanteessa on parempi vain antaa sarjan kuvia virrata ja lukijan löytää ehkä jotain puhuttelevia yksityiskohtia...mahdollista, mutta minä en ole kirjan parissa terapiassa, vaan lukemassa tarinoita, joten kirja menee minulla ohi.
Helmet-haasteessa saan tällä kuitenkin kohdan 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo. En ollut Iliaasta kustantamona ennen kuullutkaan, mutta toimi ilmeisesti aktiivisen paikallisesti Pohjois-Karjalassa useiden vuosien ajan.
Hauska sattuma, juuri postasin kirjasta Evan neljä elämää, ja siinä kuvanveistäjä Eva Ryynänen tapaa pikaisesti Sylvi-Sanni Mannisen. En ollut minäkään kuullut Mannisesta aiemmin.
VastaaPoistaKas, jännä osuma.
PoistaMutta vissiin Mannisella oli kontakteja erityisesti kuvataiteilijoihin...