18.9.2024

Tittamari Marttinen - Tuhkamorsian

Tittamari Marttinen - Tuhkamorsian runo suomi

Joskus kauan kauan sitten luin yhden runokokoelman Tittamari Marttiselta, ja jopa pidin siitä silloin kun suhtauduin hyvin epäluuloisesti runouteen. Mutta ei tullut luettua enempää, joten paikataan tilannetta. 

Marttinen harrastaa tässäkin varsin narratiivista runoutta, roolirunoja ja historiaa. Kirja jakautuu kolmeen sarjaan, ensimmäisessä keskitytään japanilaisiin ja toisessa kiinalaisiin legendoihin ja niiden naisiin, ja kolmannessa taas siirrytään Välimeren seudulle, antiikin naispyhimyksiin joista aika moni oli marttyyri. Ja kun niissä itämaisissakin tarinoissa painotus on kummitusjutuissa, niin kuolleita naisia riittää, mutta kuolemaankin toki voi suhtautua monella tavoin...

Runojen pohjana ovat siis olemassaolevat legendat, jotka on sovitettu jonkun henkilön puheeksi, tai parissa tapauksessa vuoropuheluksi. Joitain tarinoita tunnistin joskus muuallakin kuulluksi, mutta erityisesti kahdessa ekassa sarjassa oli joskus varsin paljon kerronnallista taustaa, jossa oli vaikea pysyä mukana, että mitä tässä nyt tapahtuu, kuka puhuu ja mistä ja miksi. Kolmas osa oli siinä mielessä helpompi että niin moni legenda oli marttyyrikertomus, jotka ovat kuitenkin yksioikoisempia samoilla päälinjoilla, vaikka yksityiskohdat vaihtuvatkin.

Symppis teos, vaikka muistelen yhä sitä aiemmin lukemaani Käärmesormusta paremmaksi.

Vankikopissani joka päivä
        enemmän tilaa.
Vuodet saartavat, ikiliikkujarenkaat.
Heikkoa hetkeäni pelkäsin
kuin jotkut kuolemaa.
Arkuutta en hyväksynyt:
   naisen sulous ei pääse oikeuksiinsa
jos se piiloutuu
miesten selkien taakse.

Tuuli on hiekan koti.
Kiviseinä pehmenee vahaksi,
        kaiverran sanat joille mielihyvin
uhraan kauneuteni.
Ihoni on kirjoitettu ilmaan.
Tyhjä kuin ruumiini
          huomisen talo.

Ihmiset kiusaavat minua,
pahemmin koettelee Jumala.
Häntä kiitän mutta teitä
            ylistän!
Olen roikkunut naulittuna tappajieni käsiin,
rintani on vuoltu irti
      eikä kukaan kuitenkaan
          ole minuun kajonnut.
Kasvoille sakkautuvat tulen leikit.
Yhä muistan lemmenlauluni:
tosiaan on tuo mies
        jumalainen -

Hameen alta esiin repäisty häpy
on tavoittamaton,
      häpeäksi en nimittäisi
kiusanne hiomaa peilipalloa.
Selvemmin näen kuvani.
Vankikopissani joka päivä
      enemmän tilaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti