Joitain vuosia sitten luin yhden Iris Murdochin kirjan, nyt sitten toisen, ja onhan näissä samoja piirteitä...
Monen vuoden jälkeen Edmund palaa lapsuudenkotiinsa. Äiti, Lydia, on kuollut ja hautajaiset ovat seuraavana päivänä, ja kanssasurijoina on veli Otto, tämän vaimo Isabel ja tytär Flora, ja perheessä pitkään ollut palvelija Maggie, viimeisin ja pitkäaikaisin italialaistytöistä, vaihtuneista lastenhoitajista ja palvelijoista jotka kaikki ovat olleet Italiasta ja jotka jossain määrin sekoittuvat keskenään.
Välit perheeseen eivät ole kovinkaan läheiset, Lydian läsnäolo on pitänyt Edmundin poissa, ja Edmund arvelee että jahka hautajaiset on hoidettu, Lydian poissaolo pitää hänet vielä tehokkaammin poissa, ja tarkoituksena on palata hautajaisten jälkeen vielä samana päivänä kotia kohti...mutta perheessä on omat hämmentävät kuvionsa käynnissä, ilmitulevat kytevät kriisit saavat Edmundin jäämään ainakin vähän pitemmäksi aikaa taloon, ja kyllähän niitä salaisuuksia alkaa putkahdella enemmänkin esiin, ja niille dramaattisia reaktioita.
Edellisessä lukemassani Murdochissa mieleen jäi hyvin tiivis ja monimutkainen, jopa insestinen suhteiden verkosto johon henkilöt olivat kietoutuneet, ja samat piirteet oli tässäkin: tiivis ja monimutkainen suhdeverkosto, joka antaa kirjalle painostavan, tukahduttavan sävyn, vaikka samalla koko touhuun suhtaudutaan hieman humoristisella otteella (samoin kirjan flirttailut goottilaisuuteen luovat vahvaa tunnelmaa, ja samalla niihin ei suhtauduta suurimmalla vakavuudella).
Liekö sama sitten muissakin Murdochin kirjoissa? Ja ymmärrän kyllä miksi Murdochin nimi nousee esiin kun puhutaan vaikkapa Elizabeth Bowenista, Elizabeth Taylorista, Ivy Compton-Burnettista, Beryl Bainbridgesta jne, arvostamistani brittikirjailijoista...ja samalla totean, että näiden teosten perusteella luen kuitenkin mieluummin Bowenia, Tayloria, Compton-Burnettia, Bainbridgea jne., Murdoch tuntuu liian tukahduttavalta, yltämättä kuitenkaan Compton-Burnettin tai Bowenin huikeisiin tyyleihin. Itse asiassa mieleen tuli myös Evelyn Waughin satiirit (joista en juurikaan pidä).
No, tulipa luettua täsmäosumana Helmet-haasteeseen: jos olisin lukenut tämän suomeksi, olisin lukenut Eila Pennasen suomennosta, ja sen turvin laitan tämän toiseksi kirjaksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Vuosisadan rakkaustarina oli se ensimmäinen).
En ole lukenut kumpaakaan noista sinun lukemistasi Murdocheista, mutta kahdeksan muuta romaania olen ja aviomiehensä John Baileyn kirjoittaman elämäkerran. Tunnustaudun siis Murdoch-faniksi. Suosikkejani ovat The Sea, The Sea, The Black Prince ja The Sandcastle. Murdochin tausta moraalifilosofian parissa näkyy teoksissa, mutta usein melko erikoisesti sävytettynä. Murdoch voi tosiaan olla tuskastuttavakin, varsinkin kun kirjansa ovat yleensä tiiliskiviosastoa. Viimeinen lukemani Murdoch (The Book and the Brotherhood) oli tehdä hulluksi, kun joka välissä kuvailtiin pikkutarkasti henkilöiden vaatetusta. Väitän, että kirjan sivumäärän olisi saanut puolitettua, jos olisi poistanut vaatekuvailut. Tuskastuttavaa, silti rakastan 😅
VastaaPoistaNämä kaksi lukemaani ovat kyllä olleet aika tiiviitä (tämäkin meni alle kahdensadan sivun) ja toisaalta molemmat ovat myös alkupään tuotantoa 60-luvun alusta, tiedä sitten mitä tapahtuu 70- ja 80-luvuilla.
PoistaMielestäni tiivistit osuvasti Murdochin kirjailijanlaadun tuossa arviossasi.
VastaaPoistaOlen lukenut yhtä lukuun ottamatta kaikki Murdochin romaanit, monet useampaan kertaan. Ihailu alkoi herkässä iässä, enkä vieläkään pysty suhtautumaan Dame Irisin teoksiin kriittisesti. Omat suosikkini ovat Bruno's Dream, A Word Child sekä tuo Tiinankin mainitsema The Black Prince, josta on muuten olemassa myös näytelmäversio.