Satunnaisia käsiin osuneita runokirjoja. Joskin näköjään tämä Matti Paavilaisen runokokoelma sai 1982 kirjallisuuden valtionpalkinnon, eli huomiota on saatu.
Ihan aikakauden perinteiseen suomalaiseen runolinjaan tämä ei asetu, niukan modernismin sijaan mennään hieman laveammalla kielenkäytöllä, kulttuuriviittauksilla, abstraktimmilla pohdinnoilla konkretian sijaan...ja hyvä niin, kirjan parasta antia oli keskellä oleva sarja jossa ollaan jo lähellä proosarunoa, kun taas muutamat modernistisen runon keinoja käyttävät pätkät eivät tuntuneet niin hyviltä.
Kirjan nimestä tulee teema, paljon on puhetta muistista, muistoista ja niiden värittymisestä ja valikoitumisesta, mitä muistetaan ja mitä unohdetaan. Ja toisaalta irtautumisesta arjesta kesän ja loman olosuhteisiin, huviloille, mökeille ja mitä kenelläkin on ja miten niitä nimittävät. Kiinnostavin osio on tosiaan keskellä oleva sarja lähes-proosarunoja lapsuudesta, leikeistä ja niissä näkyvistä asenteista: Paavilaisen oma lapsuus osuu sota-aikaan mutta toki sotaa on leikitty muinakin aikoina, ja lapsen suhtautuminen viihteelliseen väkivaltaan on usein aika lailla mutkattomampaa kuin kompleksisilla aikuisilla, ja tässä on käsiteltävää, miten lapsi kokee aikuisten maailmaa ja miten aikuinen kokee oman lapsuutensa muistoja...
Mutta minusta olisi pitänyt puhua äidinmaasta, kun se aina
tonki ja istutti jotain ja kitki rikkaruohoja.
Ja sitten olsi pitänyt puhua isänkielestä,
kun se sönkötti niin höpösti eikä osannut d-kirjainta ja
minä opetin sitä sanoen, että viisaimmat lapset
kasvattavat itse omat vanhempansa.
Möröt, rosvot ja tiikerit ovat mukavia vieläkin ja niitä on
oikeissa ihmisissä enemmän kuin lapsena ikinä osasin kuvitella.
Ryssät ovat kokeneet inflaation eikä ne ole sillä tavalla muodissa,
vaan käy kiltisti molottaen ostoksilla tavarataloissa.
Mutta natseista sen sijaan on tullut jännäreitten noitaukkoja.
Harmi, ettei kukaan puhunut minulle niistä silloin,
kun en vielä kuulunut vanhustyön keskusliittoon
ja viihtynyt yhdessä ja tullut rauhantahtoiseksi,
lempeäksi ja melkein elävältä nukkuneeksi
kuolleeksi, joka hyräilee virsiä
kirjahyllyä siivotessaan.
Kiinnostaisipa hieman tutustua laajemminkin. Runokokoelmat on siitä jänniä, että niissä ei aina päällepäin näy se, mitä on löydettävissä, vaan pitää hieman pöyhiäkin. Aina tosin ei se pöyhiminenkään auta, vaan sanat jää avautumatta. Tätä teosta minä kuitenkin haluaisin hieman pöyhiä.
VastaaPoista