19.5.2021

Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse (ja hieman sananvapaudesta)

 
Luin tämän sarjakuvan jo joku aika sitten, lähinnä napaten sen piirtäjä Dutreixin vuoksi (herran tuotanto ei ole laaja mutta se mitä olen nähnyt on ollut erinomaista), mutta albumikin on sen verran erinomainen että ansaitsi uudelleenluennan ihan vaan että voin sen esitellä blogissa.
 
Kyseessä on alunperin Libération-sanomalehdessä, ja sittemmin Fluide Glacial -sarjakuvalehdessä ilmestynyt strippi, jossa esitellään ranskalaisen satiiristen ja epäkonformististen julkaisujen historiaa; siis satiirisia huumorilehtiä poliittisella painotuksella tai ilman, ja joitain muitakin aatteellisia julkaisuja, radikaalimpia taidelehtiä yms. 
Alkaen ancien regimen ajoista ennen suurta vallankumousta, meidän päiviimme asti (julkaisuvuosi tällä on 2016, eli mukana on terrori-isku Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015, mutta sen jälkeenkin on tapahtunut jo joitain käänteitä, jotka varmaankin myös ansaitsisivat huomiota...).
 
Teos on tietysti niin syvällä kiinni ranskalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että allekirjoittaneelle tästä menee hyvä määrä yksityiskohtia ohi, tai useimmiten houkuttavat tutustumaan. Teoksen suomentaminen ei ole oikein mitenkään mielekästä, mutta samalla tähän tutustuminen on kyllä erinomaisen suositeltavaa monestakin syystä. 
Teos tarjoaa erinomaisen ikkunan ranskalaiseen kulttuuriin ja historiaan, ja jotkut kirjassa olevat ilmiöt näkyvät kyllä myös suomalaisessa uutisoinnissa ja keskustelussa (kuten vaikka tuo Charlie Hebdon tapaus) joten niiden taustoja on hyvä ymmärtää. Ja tietysti puheena on julkaiseminen, ilmaisun ja sanan vapaus, niiden perusteet ja käytäntö, asiat joita sietää tarkastella ihan ympäri maailmaa ja jotka ovat ajankohtaisia myös Suomessa myös toukokuussa 2021.
 
Stripissä Ludvig XIV ja Denis Diderot
 
Ja kuten kirjasta tulee ilmi, kyseinen aihe on Ranskassa ollut merkittävässä asemassa, ja siitä on kamppailtu jo vuosisatojen ajan, ja kamppailtavaa riittää...
Kirja alkaa tosiaan 1600-luvulta ennen suurta vallankumousta: ancien regimessa painoluvat tulivat kuninkaalta, mikä luonnollisesti vaikutti suuresti siihen mitä sai sanoa ja julkaista, mutta mm. valistusfilosofit olivat kyllä jo kärkkäästi kritisoimassa ja kannattamassa julkaisuvapautta...Suuri vallankumous sekoitti pakkaa, mutta sen jälkeenkin Ranskan hallitsijalla on suhteellisen paljon valtaa, ja aika moni sitä myös on käyttänyt myös...
1800-luvulla tapahtuneissa vallankumouksissa liberalismilla on ollut iso rooli, ja yhteisenä keskeisenä kysymyksenä juurikin julkaisuvapaus (ja tältä ajalta alkaa myös varsinaisesti poliittisen pilakuvan ja satiirin perinne). Uusia lehtiä perustetaan paljon, osa lakkaa ja osa lakkautetaan kun vapauksia vuoroin höllätään ja vuoroin kiristetään...
 
1900-luvun alussa valtio ja kirkko erotetaan toisistaan, ja laïcitén myötä myös uskonnot tulevat runsaammin satiirin kohteeksi (aluksi tietysti katolinen kirkko vallitsevana, joskin kun valtion uskonnollista neutraaliutta pidetään periaatteellisena lähtökohtana, julkaisuvapaus kaikkiin uskontoihin liittyen katsotaan periaatteeksi). 
Ranska kokee myös natsimiehityksen, joka luonnollisesti vaikuttaa myös julkaisuvapauteen, ja tämän jälkeen kasvavaa levottomuutta monissa siirtomaissa, erityisen tärkeänä ja traumaattisena vaiheena Algerian sota, jonka aikana tietysti myös julkaisemista ja sananvapautta pyrittiin rajoittamaan (ja presidentti Charles de Gaulle oli tunnettu varsin autoritaarisista otteistaan). 
Ja eräänlaisena kulminaationa toukokuu 1968. Vuoden 1968 aikalaismottoihin ei kuulunut "il est interdit d'interdire" (kieltäminen on kiellettyä), mutta se on sittemmin jäänyt edustamaan merkittävässä määrin ajan henkeä...

Tuo historia, ja runsas edustus monella tapaa radikaaleja intellektuelleja, anarkisteja, surrealisteja jne julkisessa keskustelussa, ovat pitäneet huolta siitä, että yleinen kulttuurinen ilmapiiri suhtautuu sananvapauteen ja julkaisuvapauteen itsessään tärkeinä ja puolustettavina arvoina ja niinpä suhtautuminen esim. Charlie Hebdon julkaisulinjaan on varsin salliva, ja muussakin kulttuurissa näkyy helposti varsin räväkkää ja provosoivaa ilmaisua...(olen toisaalla myös seurannut että moni ihan tavallinenkin ranskalainen sarjakuva on usein ongelmallista Yhdysvalloissa, koska niissä pelataan niin paljon mm. stereotyypeillä, niinpä syytökset eurooppalaisen sarjakuvan kasuaalista rasismista ovat yleisiä...)
 
Ja kentällä kyllä toimii myös tekijöitä, joille sananvapauden absoluuttisuus on niin keskeinen aate, että provosointi on jo itsetarkoituksellista. Ajatus, että jonkin pitäisi olla loukkaamatonta ja pilkkaamisen yläpuolella on suorastaan vaatimus tehdä siitä pilkkaa...ajoittain saatetaan käydä oikeudessa, ja ajoittain saadaan myös tuomioita, mutta arvokeskustelu ei voi ollakaan vain kysymys siitä mikä on laillista ja mikä ei, muutenhan oltaisiin yhä 1700-luvun tilanteessa. 
 
Stripissä Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné
 
Albumissa on esillä mm. Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné, joilla oli hyvinkin linjana että kaikkea voi ja pitää julkaista: jälkimmäisen Siné Massacre -lehti sai yhdeksällä numerollaan aikaan yhdeksän oikeusjuttua, ja myöhemmästä Enrage-lehdestään mainitaan mm. numero jossa julkaistiin sivukaupalla natsipropagandaa, ilman mitään sen kummempaa kommentointia, ihan vaan koska sitä pitää voida julkaista. 
Charlie Hebdokin syntyi aikoinaan, kun samojen tekijöiden Harakiri Hebdo oli joutunut sensuurin kohteeksi Charles de Gaullen kuolemaa käsittelevän jutun vuoksi: tästä inspiroituneena tekijät aloittivat uuden lehden Charlie Mensuel -sarjakuvalehden spinoffina (Charlie viittasi siis Tenavien Jaska Jokuseen, vaikka samalla nyt myös Charles de Gaulleen). Edes varsin yleisen ohjeen kuolleiden kunnioittamisesta ei siis anneta olla julkaisuvapauden tiellä...ja Harakiri Hebdon toimintakuvauksena olikin olla "bête et méchant", tyhmä ja ilkeä.
 
Stripissä Charb, Cabu, Georges Wolinski ja tekijät
 
Suomessa päin on ollut esillä lähinnä Charlie Hebdon Muhammed-pilakuvat, ja lehden linjaa on oikeutettu toteamalla että samalla tavalla lehdessä pilkataan Jeesusta. Tämä toteamus on keskinäisenä vertailuna jo ontuvaa, koska islamin ja kristinuskon asema ranskalaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole mitenkään tasapuolinen, vaikka valtion silmissä olisivatkin tasavertaisia, ja toisekseen kristinuskoon on perinteisesti kuulunut pyhän kuvallinen ilmaisu, ja kärsivä palvelija (mm. Jesaja 52:13-53:12), nöyryys ja ristin hulluus (mm. 1 Kor 1:18-31) ovat olennainen osa kristillistä teologiaa ja hengellisyyttä (Kristuksen herjaaminen löytyy uskonnollisessa taiteessa perinteisenä kuva-aiheena, ja myös modernissa taiteessa ja mystiikassa heikkouden, kärsimyksen ja nöyryytyksen meditointi on merkittävää...), siinä missä islamissa tämä on vierasta. 
 
Mutta erityisesti huomio ontuu siinä, että pitkälle sekularisoituneessa Suomessa kumpikaan aihe ei suurelle osalle yleisöä ole kovinkaan merkittävä. Otetaan kohteeksi ennemmin vaikka sotaveteraanit, saamelaiset tai black lives matter, ja katsotaan tuleeko enemmän kierroksia...


Paperilehtien julkaisemisen kannattavuus on Ranskassakin laskenut, joten lehtien määrä laskee. Joitain yhä porskuttaa (mm. täysin kaikkien julkaisumallien vastaisesti toimiva Le Canard Enchaîné), ja jotkut ovat siirtyneet nettiin, vaikka varsinaisesti non-konformistisen ja satiirisen paperijournalismin kulta-aika oli 60-70-luvuilla...
Varsin kyynisesti suhtaudutaan sosiaalisen median sisällön laatuun ja näiden takana olevien digijättien laissez-faire-kunhan-ei-sotke-bisneksiä-linjaan. Kirjan julkaisemisen jälkeenhän on esiin noussut runsaasti lisää huomestuneisuutta näiden digijättien kontrolliin, tarkalleen ottaen kenellä, tai kuinka rajatulla joukolla, on valtavasti mahdollisuuksia vaikuttaa siihen kenen ääni vaiennetaan ja kenen korostetaan, ja millä perusteella näitä päätöksiä tehdään...kyllä, tämä on sananvapauden kannalta valtava ongelma.
 
Bletner ja Dutreix toteavat myös, että non-konformistisissa julkaisuissa ei ole kyse vain itse julkaisemisesta, vaan yhtä lailla myös levityksestä ja saatavuudesta: jos lehteä ei ole saatavissa mistään, voidaan miettiä toteutuuko julkaisuvapaus vaikka painaminen olisikin ollut mahdollista. Laaja, riippumaton ja julkaisuvapauteen sitoutunut levitysverkosto on yhtä lailla välttämätön: aihetta raapaistaan albumissa samalla todeten että se on liian laaja tässä käsiteltäväksi.
Tässä vaiheessa voi taas miettiä Suomen tilannetta, Ranskassa sentään riittää itsenäisiä kirjakauppoja hyvinkin monipuolisilla linjoilla, Suomessa levityskanavat ovat suuressa määrin muutaman ketjun hallussa...


Olen sanan-, ilmaisu- ja julkaisuvapautta pohtinut aiemminkin, mm. tuolloin hieman Charlie Hebdon terrori-iskujen jälkeen. Aihe pysyy ajankohtaisena, uusia kysymyksiä nousee esiin, ja mm. tämä albumi (ja ranskalaiseen kulttuuriin tutustuminen muutenkin) on antanut lisää ajateltavaa ja uusia näkökulmia ajan ilmiöiden ja uusien keskustelujen seuraamiseen.
 
Ongelmahan on, että jos haluaa näppärästi ulkoistaa moraaliset valinnat jonkun muun tehtäväksi, niin oikeudenmukainen kommunikaatio on ylipäänsä edes mahdollista vain sen kahdessa ääripäässä: joko täysin vapaa ja rajoittamatoon kommunikaatio, tai täydellinen kommunikaation lakkauttaminen. 
Kaikissa noiden välimuodoissa täytyy tehdä hankalia arvovalintoja, ja yhteiskunnan ja lakien tasolla on kysyttävä kuka ne valinnat tekee, kenen arvoja edustetaan? Vastaus: ne joilla on riittävä poliittinen ja taloudellinen valta. Eroaako tilanne ancien regimen olosuhteista joissa painoluvat haettiin kuninkaalta ja jossa taloudellista ja poliittista valtaa ei saa arvostella, onko eroa onko tyranneja yksi vai useampi?
Vihapuhetta ei voi objektiivisesti määritellä, sitä voi käsitteenä väännellä sisällyttämään ihan mitä tahansa mikä ei miellytä. Esim. kirjabloggaajana jos kirjoitan negatiivisen arvion kirjasta, loukkaan julkisesti kirjailijaa ja yritän estää häntä harjoittamasta kirjailijan ammattia (kustantamoista, kirjakauppiaista yms. puhumattakaan), ja näin pyrin polkemaan maahan kirjailijan ihmisoikeuksia, jotka on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. 

Kirjabloggaamisen erottaa vihapuheesta vain se, että sitä ei ole sellaiseksi tahdottu määritellä, ja/tai sen tahtojilla ei ole ollut riittävästi valtaa toteuttaa tahtoaan. Toistaiseksi (Terveisiä Riku Korhoselle).
 
Koska en havaitusti ole itse suuntaamassa kohti kaiken kommunikaation lakkauttamista, joudun siis tarkastelemaan kentän toista laitaa. 
Ongelmahan on, että jotta sananvapaus voisi olla oikeudenmukaista, se asettaa hyvin paljon vastuuta kaikille osapuolille, mahdollisesti enemmän kuin kukaan voi absoluuttisesti kantaa, joskin voisin haluta uskoa, että siihen suuntaan voi kuitenkin pyrkiä...
 
Vastuuta on paitsi sanojalla, myös, tai ehkä erityisesti, kuulijalla. Ajoittain kommentoidaan että sanoa saa vapaasti mutta minulla ei ole mitään tarvetta tai halua kuunnella. Tässä on kuitenkin huomioitava, että on etuoikeus olla sellaisessa asemassa, että voi olla kuuntelematta itselleen vieraita tai epämiellyttäviä asioita tai että niillä ei ole vaikutusta omaan elämään, monilla ei tätä mahdollisuutta ole tai se on hyvin rajoitettu. Päinvastoin, yksilön velvollisuus on aktiivisesti etsiä, tutustua ja pohtia myös sellaisia ajatusmalleja, jotka ovat itselle vieraita ja mahdollisesti myös epämiellyttäviä, ja etsiä kuultavaksi myös niitä ääniä, joilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluville. Ja tässä tarkoitan todellista avoimuutta, ei pyrkimystä tarkoitushakuiseen väärinymmärrykseen tai omien ennakkoluulojen projisointiin toiseen (tätä harrastetaan nykyisessä polarisoituneessa "keskustelu"kulttuurissa ihan tarpeeksi, ja se on syöpä).

Myös usein esillä olevat vaatimukset boikoteille, painostus ja henkilöiden maalittaminen näiden esittämien ajatusten perusteella on syvästi ongelmallista, koska sananvapauden kannalta ero vaikkapa terrori-iskun Charlie Hebdon toimitukseen ja boikottikampanjan välillä ei ole ollenkaan niin suuri, että sillä kannattaisi rehennellä...kumpikin perustuu valtaan ja valtasuhteisiin, tuli se valta sitten siitä että sinulla on tuliase tai että sinulla on poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa, jolla voit vaientaa toisen.
 
Menetelmissä toki on eroja. Kuten Maaria Ylikangas toteaa, suuri vastustus ole juurikaan vaikuttanut JK Rowlingin asemaan, tällä on itsellään sen verran tarpeeksi menestystä ja vaikutusvaltaa, että myrskyt eivät kovin helposti hetkauta. Jossain määrin arveluttavampana voidaan pitää vaikkapa Suomen sarjakuvaseuran päätöstä sulkea Sangatsu-kustantamo pois Helsingin sarjakuvafestivaaleilta yhtiön työntekijän yksityishenkilönä esittämien kommenttien vuoksi (no, festivaaleja fyysisenä tapahtumana ei pidetty ja kyseiselle firmalle festivaalit eivät ilmeisesti ole muutenkaan kovin merkittävä), ja vastaavia yrityksiä mm. saada henkilö erotettua työstään kyllä löytyy. 
 
Painostamiset ja maalittamiset toimivat sitä paremmin, mitä vähemmän omaa vaikutusvaltaa ja taloudellista turvaa niiden kohteella on, eli ne lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jossa sananvapautta on vain rikkailla ja vaikutusvaltaisilla. Onko tällainen sosiaalidarwinismi todellakin kannatettava suunta?
Ja joka tapauksessa on todettava, että yhdellä hetkellä kovaan ääneen julistaminen että "Je suis Charlie" ja seuraavalla hetkellä JK Rowlingin ja vastaavien boikotointivaatimukset on irvokasta tekopyhyyttä. 

Olen yhä sitä mieltä, että "sananvapaus" on varsin arveluttava argumentti: mitään tekoa ei oikeuta se, että teon saa tai voi tehdä. Mutta samalla on ilmeistä, että sananvapaus on välttämättömyys oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, ja vaikka vallanpitäjien etujen mukaista olisikin sitä rajoittaa, tätä rajoittamista pitää kategorisesti vastustaa: Aurinkokuninkaan hovi ei houkuttele.
 
Luulenpa, että joudun siis tekemään itse moraalisia valintoja ja miettimään tekojeni vaikuttimia ja oikeutuksia, en voi ulkoistaa moraalia muille. Luulenpa että okeudenmukaisuuteen pyrkivä kommunikaatio on mahdollista vain, jos Tuomas Akvinolaisen opetus omastatunnosta ja hyveistä on totta. Ja jos kommunikaatiolla ei pyri oikeudenmukaisuuteen, niin sitten sitä ei edes kannata tehdä.

33 kommenttia:

  1. Kiinnnostavia ja tärkeitä ajatuksia sananvapaudesta! Vapaus ja vastuu ovat parivaljakko, jota ei ei voi eikä pidä erottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Vain vapaat teot voivat olla moraalisia, mutta samalla tulee velvoite kehittää kykyä tehdä niitä moraalisia valintoja...

      Poista
  2. Todella hyvää pohdintaa! Maailman ja valtioiden monikulttuuristuessa tätä vapauden ja vastuuden välistä voimakenttää joutuu pohtimaan ihan uudella tavalla, ihan jokainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kulttuurit itsessään myös fragmentoituvat, ja hyvinkin erilaisiin ajatusmalleihin ja arvojärjestelmiin on niin mahdollista kuin syytä tutustua ja niistä seuloa totuutta...
      Ja siinä mielessä huolestuttaa nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä näkyvät kannanotot jossa halutaan rajoittaa sananvapautta, ajatuksella että se tasapainottaisi valtasuhteita ja vähentäisi yhteiskunnallisia epätasa-arvoisuuksia, kun rajoitusten vaikutus olisi ennemminkin vastakkainen.

      Poista
  3. "yhteiskunnan ja lakien tasolla on kysyttävä kuka ne valinnat tekee, kenen arvoja edustetaan? Vastaus: ne joilla on riittävä poliittinen ja taloudellinen valta."
    Näin on. Nimenomaan poliittinen valta + informaation levityskanavat.

    "kirjabloggaajana jos kirjoitan negatiivisen arvion kirjasta, loukkaan julkisesti kirjailijaa ja yritän estää häntä harjoittamasta kirjailijan ammattia"
    En tiedä mitä tällä tarkoitat, mutta olen jyrkästi eri mieltä. Tuotteesta saa olla tykkäämättä. Tämä olisi Ylenkin syytä ottaa huomioon puolueellisessa linjassaan.

    "on etuoikeus olla sellaisessa asemassa, että voi olla kuuntelematta itselleen vieraita tai epämiellyttäviä asioita tai että niillä ei ole vaikutusta omaan elämään"
    Samma meelt.

    Vaikka kirjoituksessasi pohditkin sananvapautta moraaliselta kantilta, niin haluan silti muistuttaa, että yhteiskunnan on pakko rajoittaa yksilön vapauksia, myös sananvapautta, kuten esittämäsi esimerkit ranskalaisten "kaivanpahan-verta-nenästäni"-lehtien oikeusjutuista osoittavat. Tietenkin lait sitovat meitä kaikkia eikä mitä tahansa voi julkaista tai jos julkaisee, niin seurauksia saattaa olla odotettavissa siinä missä ylinopeudesta liikenteessä. Voihan siitä olla seurauksena vain kirjablogeeraajan höpsö mielipide, jonka voi jättää omaan arvoonsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jesh, nuo levityskanavat ovat monella tavalla kriittinen tekijä, kuten nämä Bletner ja Dutreix myös toteavat.
      Kenen ääni kuuluu kovimmin, ja miksi, ja onko siitä syytä olla epäluuloinen, että se äänekkäin ääni ei ehkä kerrokaan koko totuutta...

      Voisin myös toivoa että kirjabloggausta ei nähdä tai tulla näkemään vihapuheena. Mutta jos se halutaan sellaiseksi tulkita, kyllä sen perustelu onnistuu.

      Ja juu, tietysti keskityn tarkastelemaan moraalisia periaatteita realpolitikin kustannuksella, ja ihan tarkoituksella, koska moraalin pitäisi kuitenkin toimia politiikan suunnanantajana eikä toisinpäin, ja kun tuo unohtuu, minkä tahansa poliittisen järjestelmän korruptoituminen on vain ajan kysymys.

      Ja monet tässä albumissa käsitellyt tekijät tosiaan ovat käyneet käräjillä ja saaneet tuomioitakin. Ja toisaalta, sen verran olen altistunut epäkonformistisille ja liberalistisille ajattelijoille, että huomaan mahdollisten oikeusjuttujen olevan vain yksi, ja kaikkea muuta kuin lopullinen, vaihe pohdittaessa ja keskustellessa mikä on oikein (täällä on yhä esillä tapaus Dreyfus vuodelta 1894...)
      Thoreau oli sitä mieltä että tyranniassa oikeamieliset ihmiset löytyvät vankiloista jne.

      Poista
  4. Annoitpa pohdittavaa, Gregorius! "Pilasit" melkein iltapäiväni kun katsoin Giron 6 tunnin etappia ja takaraivossa koko ajan velloi esittämiäsi pointteja. Hah.

    Jos ajattelen tiedon karttumista yhteiskunnassa, niin pidän oleellisena että vallitsee täysi "sananvapaus". Siihen tulee pyrkiä. Ei saisi olla mitään porukkaa (poppamiehet, papit, tiedemiehet, toimittajat, poliitikot) jotka syystä tai toisesta yrittävät estää tiedon julkaisemisen. On tilanteita joissa joku muu kuin em. ryhmiin kuuluva saattaa ensimmäisenä "sanoa" oleellisen asian - josta myöhemmin tulee hyväksytty "fakta".

    Tiedehän aika harvoin heti kerralla osuu oikeaan. Se kumuloituu, kerää tietoa tiedon päälle.

    Mutta onhan paljon "tietoa", joka itse asiassa on mielipiteitä siitä mitä pitäisi tehdä, mitä ei saisi tehdä ja miltä muuten vaan tuntuu. Tässä moraali tulee peliin. Se mihin yhteiskunta pyrkii on jo sellaisenaan moraalinen arvio hyvästä. Eikä mitään absoluuttista hyvää ole (kai) olemassa.

    Koska ei ole olemassa ketään tai mitään orgaania joka (tieteellisesti) pystyisi kertomaan mikä kussakin yhteiskunnallisessa tilanteessa on paras "teko" tai jopa ainoa "oikea" teko, ei kukaan objektiivisesti voi määritellä sananvapaudenkaan rajoja.

    Edellinen kuulostanee naiivilta. Entä jos joku porukkaa haluaa tappaa osan kansasta, jotta "oikea kansa" voisi paremmin? Onko tämänkin julistaminen sananvapautta?

    Pitääkö sitten alaistua siihen, että liberaaliin ja tasavertaiseen yhteiskuntaan pyrkimisessä sananvapaudellekin tulee asettaa rajoja, ainakin käytännössä jos ei teoriassa? Ehkä. Kuka ne sitten asettaa? Sekö joka vaatii että häntä itseään ei saa arvioida negatiivisesti, koska hän muuten tekee yhteiskunnassa hyvää työtä?

    Historian valossa sananvapautta on yleensä rajoitettu niiltä, jotka pyrkivät kumoamaan auktoriteetteja. Sanavapautta on vaadittu, koska auktoriteettien on ajateltu estävän yhteiskunnan kehittymisen paremmaksi. Ja auktoriteetit ovat puolustaneet etuoikeuttaan määritellä luvallisen sanomisen rajat ja sitä mukaa tiedon ja tietämisen rajat.

    Nyt tilanne näyttäytyy ironisesti semmoiselta, että sananvapaudelle asetellaan rajoja vähemmistöistä käsin eikä auktoriteettien tarpeesta.

    Valtio kaiketi syntyi, se Leviathan, ehkäisemään ihmisten välisiä ristiriitoja, kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Valtio on myös parhaassa tapauksessa vapauttanut yhteisön (kansalaisyhteisön) omien normien vankilasta; yhteisön normithan saattavat olla aika ankaria. Eli ironista tämäkin, valtio ikään kuin esittäytyy liberaalimpana kuin yhteisönsä.

    Tällöinhän sananvapaus on myös valtion eduksi, koska vapaus on kokonaisuudelle parempi tila kuin ahdasmielisyys.

    Mutta - kaikki tämä pohdiskelu tietysti palautuu moraaliin.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Absoluuttisen hyvän olemassaolosta on kyllä myös esitetty erilaisia arvioita :)

      Ja jep, sanoisin että tieteellisenkin tiedon kehittyminen vaatii kohtalaisen paljon sellaista "heitellään p***** seinään ja katsotaan mikä tarttuu kiinni"-toimintaa, jossa rajoittamiset heikentävät koko prosessia, ja kun mennään hypoteesien, mielipiteiden ja arvojen tasolle niin tuo tulee entistä välttämättömämmäksi.

      Kuten blogissasi jo kommentoin, katson että yhteiskunta joka kykenee tuottamaan suunnilleen rinnakkain Sartren, Bernanosin, Cocteaun, Celinen ja Bataillen (ja mainitsemasi Camusin ja monta muuta) ei voi olla täysin huono, yhteiskunta joka sietää epäkonformistisuutta ja hyvinkin erimielisiä ja teräviä ajattelijoita tuottaa monipuolisia ja teräviä ajattelijoita.
      Ja huomionarvoista on että näistä provokatiivisista ja sananvapauden rajoja venyttävistä lehdistä löytyvät myös mm. kolonialismikriitikot (natsien ja vastaavien sortajien vastustajien ohella tietysti), mikä ei aikalaiskeskustelussa kuitenkaan ollut mikään itsestäänselvyys...

      Auktoriteetit ovat tosiaan innokkaita määrittämään rajoja omia viiteryhmiään edistävästi. Sekalaisten vähemmistöjen esiin nouseminen on epäilemättä hyvä juttu, mutta nimenomaan silloin kun se tapahtuu vapauden ja kuuluvuuden suuntaan, että monenlaiset eri positiot, näkökulmat ja elämäntilanteet tulevat esiin julkisessa keskustelussa, mutta jos yksi näkökulma ihan vaan syrjäyttää toisen, niin on turha puhua vapaudesta tai moniarvoisuudesta tai -kulttuurista.

      Samoin voin kiinnittää huomiota siihen, että siinäkin on valikoitumista ketkä ryhmät pääsevät ääneen ja ketkä eivät, ja missä määrin näistäkin ryhmistä nousee esiin ne näkökulmat, kokemukset ja mielipiteet jotka sopivat johonkin tiettyyn skeemaan...ja mikä on tämä skeema, ketkä sen määrittelevät ja millä tarkoitusperillä?

      Tässä mielessä minua huolestuttaa tämä sosiaalidarwinistinen malli jossa vapaus ja rajat määrittyvät sillä perusteella kenellä on tarpeeksi mielipidevaltaa ne rajat vetää. Asiat ratkaistaan huutoäänestyksellä, paino sanalla "huuto".

      Poista
  5. Jatkan vielä vähän Gregorius. Esimerkkisi negatiivisesta kirja-arviosta ei minusta selvennä sananvapauden ongelmatiikkaa mitenkään. Päinvastoin.

    Kun itse ryhdyin (tai pääsin, miten vaan) kirjoittamaan kirja-arvosteluja Suomen Sosialidemokraattiin noin 50 vuotta sitten (huh, huh), ideanani oli kirjoittaa siitä millaisen "sanoman" romaani esittää enkä juuri lainkaan keskittynyt siihen millainen teos on esteettisesti tai rakenteellisesti. Miten kukaan kriitikko itse asiassa pystyy aidosti kritisoimaan kirjailijan esteettisiä valintoja? Minua kiinnosti yhteiskunta, ei estetiikka. Ehkä se oli väärin kirjailijaa ja kustantajaa kohtaan, mutta missään ei onneksi ole manuaalia joka määrää miten kirjoista pitää kirjoittaa.

    Tietysti tapani kirjoittaa kirjoista kuuluu "moraalikritiikin" piiriin, ja sitä ei kai pidetä niin hienona kuin vaikkapa uuskriittistä kritiikkiä, jossa kirja on jokin kummallinen itsenäinen esitys ulkopuolisesta maailmasta poistettuna, irti repäistynä.

    Graham Greene keskusteli aikoinaan yhden kirjan verran ranskalaisen toimittajan kanssa. Tässä kirjassa Greene toteaa, että marxilaiset ja katoliset kriitikot ovat ymmärtäneet hänen romaanejaan muita paremmin. Siis moraalikriitikot. Greenen mielestä nämä ovat ymmärtäneet muita peremmin kirjailijan tarkoituksen.

    Greene tuolla toteamuksella sanoo itse asiassa olevansa sitä mieltä, että romaanilla on jokin sanoma, jonka kirjailija lähettää maailmalle. Greenen kohdalla se yleensä on jokin moraalinen kysymys, joten sen arviointikin sopinee moraalikriitikolle.

    Kun sinä tai minä kirjoitamme negatiivisen arvion jostakin romaanista, arvioimmeko me kirjailijaa vai teosta vai molempia? Ehkä väistämättä molempia, mutta jos romaani on "huono", jos sen sanoma on minusta vääränlainen (omaan maailmankäsitykseeni rinnastettuna), niin eihän se tarkoita, että pitäisin kirjailijaa huonona ihmisenä tai epäonnistuneena. Tietenkin kirjailija saa olla "eri mieltä" kuin minä olen eikä tämän erimielisyyden toteaminen ole missään mielessä "vihapuhetta" eikä loukkaus ihmistä kohtaan. Ryhtyessäni arvioimaan romaanin ilmaisemaa sanomaa, asetan tietysti itsenikin arvioitavaksi - ehkä juuri minä olen väärässä eikä kirjailija, eikä sekään tarkoita että minä olisin huono ihminen (sen takia että olen eri mieltä jostakin, muuten saatankin olla huono ihminen).

    Sananvapaus siis toteuttaa mahdollisuutta - ellei jopa pakkoa - esittää eri mieltä olevia mielipiteitä kaikesta mikä liittyy ihmisten ja yhteiskunnan elämään. Tässä suhteessa on todella vaikea ryhtyä rajaamaan millaiset eri mieltä olevat mielipiteet ovat kiellettyjä niin ettei niitä saisi esittää julkisesti.

    No, tässäkin taidan liikkua vielä liian epämääräisessä ja korkealentoisessa sfäärissä. Todellisuuteen pudottautuminen tekee edellä sanotun huomattavasti vaikeammaksi perustella.



    Jos ja kun kirja julkaistaan, siitä tulee julkisen arvioinnin kohde ja sen pitää ottaa vastaan julkinen arviointi. Naapurin Villen ja Maijan tekemisiä en tietenkään ryhdy julkisesti arvioimaan ja jos ryhtyisin, heillä olisi oikeus pitää sitä kunnianloukkauksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka olenkin samaa mieltä, että tekijä ja teko on erotettava ja teon kritisointi ei tarkoita tekijän tuomitsemista, tuntuu että tämä erottelu on käynyt kovin hämäräksi, molempiin suuntiin...
      Aiemmin moista pidettiin ajatusvirheenä, nyt se tuntuu olevan jo normi.

      Olen seurannut paljonkin keskusteluja, joissa tekoja arvioidaan niiden tekijän perusteella, esim. taideteoksia arvoidaan niiden tekijän yksityiselämän tai mielipiteiden perusteella. Taiteilija kohteli huonosti perhettään, siispä taulunsa ovat vailla taiteellista arvoa, kirjailijalla oli antisemitistisiä mielipiteitä, siispä kirjansa ovat vailla arvoa.
      Ja keskusteluja, joissa argumentti todetaan vääräksi koska sen sanoja on väärä. Varmaan jos joku persona non grata sanoo että 2+2=4 niin silloin 2+2 ei ole neljä...

      Ja toisinkinpäin on kyllä näkynyt varsin kovasti kannanottoja, joissa tekoihin kohdistuva kritiikki otetaan koko henkilöä koskevaksi.
      Tämähän on tärkeänä pointtina myös käynnissä olevassa tapaus Päivi Räsäsessä, valtakunnansyyttäjän lehdistötietotetta luetaan ja kommentoidaan hyvin täällä:

      https://hapatusta.net/2021/05/17/paivi-rasanen-seksuaalivahemmistot-ja-oikeusvaltio/

      Siinä missä Räsänen jakaisikin näkemyksemme henkilön ja hänen tekojensa erottamisesta, valtakunnansyyttäjä ei niin tee, teon kritisointi on henkilön kritisointia.
      Samalla periaatteella jos minä sanon että kirjailijan X kirja on huono, sanon että kirjailija X on huono. Jos sanon että kirjailija X:n kirjaa ei olisi pitänyt julkaista, sanon että kirjailija X:ää ei pitäisi olla olemassa.
      Että kyllä sinutkin vielä voidaan oikeuden eteen saada :)

      Viimeisestä pointista tuli mieleen iskulause "henkilökohtainen on poliittista". Jos se on totta niin silloinhan henkilökohtainen on myös soveltuva kohde mm. poliittiselle satiirille...

      Poista
    2. Ja kiinnostava huomio tuo Greene, ja totta kyllä että niistä lukemistani Greeneistä saa varmaan eniten irti juurikin niitä moraalivetoisesti lukien, kuten just katolisella tai marxilaisella luennalla...

      Ja tavallaan se on minusta mm. kirjabloggaamisen juju, ja kuuluisi olla kirjallisuuskritiikin laajemminkin, lukija lukee omista lähtökohdistaan ja kiinnostuksenkohteistaan käsin, erilaisilla arvopohjilla ja kokemustaustoilla teoksista nousee hyvinkin erilaisia pointteja esiin ja eri teosten taiteellinen arvo tulee eri tavalla esiin lukemistavasta riippuen. Ja se on mielenkiintoista.

      Poista
    3. "Jos sanon että kirjailija X:n kirjaa ei olisi pitänyt julkaista, sanon että kirjailija X:ää ei pitäisi olla olemassa."

      Joissakin totalitaarisissa systeemeissä joinakin aikoina tuota on toteutettu niin konkreettisesti, että moiset kirjailijat (taiteilijat, ajattelijat) on todella häivytetty yhteisöstä, Siperiaan, keskitysleireille, vankiloihin.

      Lienee ilmeistä että ihmisessä, meissä jokaisessa, on sisällä monia yksilöitä ja erilaisia ajatussfäärejä, kenties jopa erilaisia ja ristiriitaisia moraalientiteettejäkin. Nyt sitten, "cancel"-väki ikään kuin väittää, että jos yksikin ihmisen monista sisäisistä "ihmisistä" on viallinen - jonkin normin kohdalla - niin koko ihminen on viallinen ja siksi hänen luomansa taideteoksetkin ovat viallisia - vaikka tuota viallisuutta ei itse taideteoksesta huomaakaan (koska sen on luonut tuon saman ihmisen ne "paremmat" sisukset).

      Väittäisinpä että tuommoinen ihmisten vs heidän luomien taideteosten "tuomitseminen" on selvää totalitaarista ajattelua joka kieltää yksilöllisyyden mahdollisuuden.

      Mutta kai asian, ihmisen, voi nähdä toisestakin suunnasta ja kysyä: onko olemassa mitään yksilöä? Ovatko yksilöt vain erilaisia itsensä ulkopuolisen todellisuuden heijastumia ja projektioita? Tästä sitten päästään pohtimaan omaa tahtoa ja kollektiivin tahtoa ja sitä onko tämä moraalinen kysymys vai pelkästään behavioristinen toteamus, sivulause.

      Poista
    4. Jep, ja tuollainen ajattelu, että kun jossain on jokin tietty vialliseksi katsottu piirre, niin se on läpeensä viallinen, johtaa kyllä automaattisesti polarisaatioon, ei edes yritetä nähdä toisten kommentteja ja näkökulmia koska ne ovat lähtökohtaisesti vääriä.

      Sivujuonteena, myös kirjallisuuskritiikin suhteen, tuli mieleen vastikään lukemani artikkeli Tintti Afrikassa -albumista...joka ymmärrettävästi on Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa aika lailla nyky-yleisön hampaissa sen kolonialismihenkisyyden ja naivin mutta blatantin rasismin vuoksi, ja sen julkaisemisen kieltämistäkin on vaadittu...

      Mutta Afrikassa ja erityisesti Kongossa teos onkin huomattavasti arvostetumpi: kokemukset rasismista ovat erilaiset, albumin rasistinen kuvasto ei ole niin relevanttia joten se sivuutetaan naivina, ja kiinnitetään huomiota juoneen, jossa ulkomaiset toimijat (albumissa amerikkalainen Al Capone) lietsovat maassa sisäisiä levottomuuksia ja korruptiota pystyäkseen riistämään maan luonnonvaroja. Sitä, että albumi on kuvannut jo tuolloin selkein sanoin näin keskeistä ongelmaa, kiitetään ja muita taiteilijoita ja journalisteja kehoitetaan ottamaan mallia Hergestä...

      Kummassakin luentatavassa on pointtinsa, koska ne tulevat hyvin eri näkökulmista ja kokemuksista. Teos on kuitenkin sama, joten voiko sen tuomita vain yhden näkökulman perusteella?

      Poista
  6. Jos minä syrjään jääneenä pitkäaikaistyöttömänä teilaan suuren kustantamon käännösviihdebestsellerin rumin, jopa vulgäärein sanankääntein, rajoitanko tuon ulkomailla vaikuttavan miljonäärikirjailijan ansainnan mahdollisuuksia? Ja tuleeko kirjailija itse koskaan kuulemaan kritiikkiäni, jos vielä teen sen tällä marginaalikielellämme?

    Siis en vakuuttunut tuosta bloggariesimerkistäsi. Muuten arviosi on timangia, ja kiitos varsinkin kattavasta ranskalaisen sananvapauden aatehistoriallisesta katsauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta menee aika haastavaksi lähteä arvioimaan kunkin henkilön "grievance"-indeksiä määrittämään kuka saa sanoa kenestä mitä :)
      Entäpä jos netti-influensserina teilaan pienkustantamolta tulevan marginalisoidun esikoiskirjailijan teoksen, joka osuu yhteiskunnalliseen sokeaan pisteeseen...

      Poista
  7. Hurjan paljon ajatuksia ja ajateltavaa tuli tekstistäsi. Päällimmäisenä minulle tuli mieleen ajatus siitä, että sananvapaus käsittää itsessään myös ajatuksen vastuusta niin kuin vapaus aina.
    Siksi ehkä "bête et mechant" kuulostaa korviini vähän oudolta periaatteelta. Kovin ranskalaiselta tosin myös, ilkeily kuuluu jokaisen ranskalaisen perustaitoihin ja ranskan kieli taitaa antaa siihen poikkeukselliset mahdollisuudet kaikilla sanojen moninaismerkityksillään.
    Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että "sananvapaus" on välttämätön, mutta ei oikeuta sanomaan mitä vain. Vastuu painaa ja erityisesti sen pitäisi tuntua harteilla niillä, joilla on valtaa - annettua tai otettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ranskalaisessa huumorissa on usein mukana aimo annos ilkeyttä ja kulttuurissa kukoistaa muutenkin sellainen periaatteellinen vastarinta, eri mieltä oleminen ja vastaanväittäminen (ja sen takana kuitenkin myös tietty klassinen "comme il faut", miten asioiden kuuluu olla...ristiriitaista väkeä joka tapauksessa).

      Ja kyllähän minuakin oudoksuttaa sellainen itsetarkoituksellinen ilkeily ja provoilu, "porvarien shokeeraus", ja suututtaakin kun siihen liittyy nimenomaan valta-asemien väärinkäyttöä, mutta toisaalta kun huomaa että siinä sivussa, ja usein samoiltakin tahoilta, tulee myös hätkähdyttävän innovatiivisia, tarkkanäköisiä ja punnittuja puheenvuoroja (jotka nekin tietysti voivat olla, ja mielellään ovatkin provokatiivisia ja totuttuja periaatteita ja status quota horjuttavia), että ehkä yhtä ei voikaan sitten olla ilman toista.

      Poista
  8. Itselleni ranskalainen sananvapauskeskustelu on näyttäytynyt nimenomaan Charlie Hedbon tapauksessa. Uutisointia seuratessa on tullut tunne, että pinnan alla on paljon sellaista historiaa ja yhteiskunnallista kontekstia, jota itse ei tunne. Siinä mielessä tämä on varmasti oivallinen teos.
    Sananvapauskysymyksistä noin muuten, aihepiirihän on kenties ajankohtaisempi kuin aikoihin. On ”mitään ei saa enää sanoa” -nillitystä ja sitten taas toisaalta sananvapauteen vedoten sanotaan julkisesti mitä kammottavimpia asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jooh, Charlie Hebdon tapaus on ollut näkyvin, joitain muuta juttua varsin runsaasta stereotyyppeihin perustuvasta huumorista ja taipumuksesta provokaatioon oli kanssa jonkin verran havaintoja (myös muissa taiteenlajeissa, kyllähän esim. Houellebecq on ollut aika hyvin esillä kanssa).
      Ja olin kyllä kanssa enemmän epäluuloinen niitä pilakuvia kohtaan, mutta siihen tosiaan liittyy paljon historiaa ja yhteiskunnallisten aatteiden käänteitä, joihin tutustuminen antaa jutulle paljon kontekstia.

      Ja aihehan on tosiaan erittäin ajankohtainen, netissä liikkuu monenlaisia lynkkausjoukkoja ja toisaalta kovaa pyrkimystä rajoittaa mitä saa sanoa...

      Just nappasin luettavaksi uuden Charlie Hebdon teemanumeron, aiheina cancel culture, identiteettipolitiikka jne ja mitä ehdin alkaa lukea, esillä paljon niitä kysymyksiä joita Dutreix ja Bletner eivät ehtineet käsitellä ja mitä kehityksiä sananvapauden suhteen on tapahtunut viime vuosina (ja tietysti runsaasti provokatiivista ja varmaankin lukuisia loukkaavaa kuvastoa, koska Charlie Hebdo).

      Poista
  9. Todella kiinnostava kirjoitus, mutta koen kommentoinnin vaikeaksi. Ranskan sananvapauskeskustelu rajoittuu minullakin lähinnä siihen, mitä tiedän Charlie Hebdo -keissistä. Hyviä pointteja tuot esille: esimerkiksi minä olen juuri sellainen ihminen, jolle on ihan sama vaikka uskonnoista väännettäisiin vitsiä. En niistä pahastu, tosin olen agnostikko ja eronnut kirkosta (huom. en silti uskontovihaaja). Pakostikin kyllä tulee mieleen, että jos kokee (oman) uskonnon pyhäksi eikä kestä jos siitä tehdään pilakuvia, kannattaako itsekään tehdä sellaisia toisista uskonnoista. Kunnioitus kulkee kahteen suuntaan.

    Itse miellän vihapuheen jokseenkin systemaattisemmaksi kuin esim. satunnainen blogikirjoitus. Vihapuhe voisi tulla kyseeseen, jos koko blogi on pyhitetty mustamaalaamiselle ja bloggaajalla on selkeä agenda levittää aggressiivisesti väärää tai puutteellista tietoa ja solvata. En siis näe kritiikkiä vihapuheena, ajatus on outo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta onko sinulla sitten sellaisia muita asioita tai arvoja joista et haluaisi nähdä käsiteltävän pilkallisesti :) Koska tosiaan, miksi rajoittua puhumaan vain uskonnoista.

      Omaan kristillisyyteeni on kyllä vaikuttanut suuresti mestari Eckhartin, Flannery O'Connorin, Georges Bernanosin, GK Chestertonin yms. kaltaiset ajattelijat ja apofaattimystikot, joilla on taipumus kyseenalaistaa niitä käsityksiä joita ihmisillä on, ja puhkoa mielellään itsetyytyväisyyden ja tekopyhyyden kuplia. Joten omaan uskonnolliseen ajatteluuni kuuluukin provokaatiota ja haastavuutta, joten hyvä pilailu ja provokaatio auttaakin pyrkimään kohti parempaa ymmärrystä ja totuutta (ja huono taas, no, se tuomitsee itse itsensä).
      Mutta hyvä minunkin muistaa että vaikka minun hengellisyyteeni moinen kuuluisi, se ei sitä tee kaikille, eikä varsinkaan ole syytä odottaa sitä muilta uskonnoilta (koska se kuitenkin perustuu vahvasti juuri kristillisyyden ominaispiirteisiin).

      Poista
    2. Hyvä kysymys! Lähes kaikesta jo tehdään pilaa ja käsitellään huumorin varjolla. Minuun voisi ehkä kolahtaa mielenterveyteen liittyvät irvimiset, mutta osaan erottaa huumorin faktasta (ja pilailen näillä asioilla itsekin – tosin turvallisessa seurassa). Mutta jos esim. yleinen uutisointi mielentervyteen liittyviin asioihin olisi lähinnä ivallinen/pilkallinen/väheksyvä, se varmaan voisi loukata. Ja kyllähän jotkit asiat ärsyttävät minua henkilökohtaisesti (eivät välttämättä ketään muuta), vaikka kyseessä ei sinänsä olisi vihapuhe. Täytyy vain suodattaa.

      Poista
    3. Joo, ja nyt olen kanssa lukenut joitain tekstejä joissa on kyllä elementtejä joista olen kovasti eri mieltä, mutta se että ne on julkaistu mahdollistaa kuitenkin että voin olla niiden kanssa eri mieltä...

      Poista
  10. Onpa todella avartava katsaus merkityksistä sanojen takana. Tähän on maallikon vaikea sanoa mitään viisasta, tähän bloggaukseen palaan vielä. Kiitos!

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiaa on pureksittu jo useampi sata vuotta, eikä vielä ole tullut valmista, tulee vaan uusia tvistejä :)

      Poista
  11. Olipa hieno teksti ja mielenkiintoinen keskustelu! Meillä Suomessa sananvapaus on karkaamassa kritiikittömän Amerikasta tuodun gender-, rotu- ja kulttuuriomimisvouhotuksen jalkoihin. Kaiken maailman hurskastelijat viettävät nyt riemujuhlaa Hesarin tuella. Toisaalta Jumalaa saa pilkata ihan vapaasti, myös luterilaisia. Meillä myös julkinen sana ja media vaikenee uskosta ja uskonnosta täysin, joten tuo laïcité-periaate hyvin saavutettu ilman lainsäädäntöä. Hieno huomio myös tuo, että jumlanpilkka on yksi kristinuskon juonne, mikä erottaa sen merkittävästi vaikkapa islamista.

    Ranskassa on kriittisellä kirjallisuudella pitkät perinteet. Omaa sielunelämääni ovat rikastuttaneet Voltaire, Huysmans, Houellebecq ja parhaillaan Bataille, kaikki varsin ristiriitaisia, epäsovinnaisia mutta nerokkaita kirjailijoita. Ranskassa sananvapauden katto on korkealla ja siksi se on aito kulttuurimaa.

    Kirjoitat myös kauniisti bloggaajista, jotka kukin oman viitekehyksensä kautta tulkitsevat itselleen kiinnostavaa kirjallisuutta riippumatta ajassa olevista trendeistä. Blogimaailmassa on enemmän sananvapautta kuin vaikkapa lehdistössä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaan kun laïcitésta ei ole lainsäädäntöä niin se toteutetaan ennemminkin valtio-idolatrialla joka pyrkii syrjäyttämään kaikki kilpailijansa, ei varsinaisella laïcitélla...

      Mainitsemasi kirjailijat ovat niminä tai vähäisesti tuttuja mutta parempi tutustuminen on vielä edessä...mutta näitä epäsovinnaisia tekijöitä tosiaan riittää.
      Nyt olen jatkanut hieman lisää nimenomaan karikatyyri-aiheen parissa, ihan lisää tutustunut nimenomaan karikatyyreihin, ja jonkin verran myös keskusteluihin karikatyyreista: ainakin pitäisi lukea Henri Bergsonin Nauru, johon viittaillaan aiheen perusteoksena (oli sen kanssa sitten samaa mieltä tai ei). Jotain jatkoa tullaan varmaan käsittelemään blogissa, kun aihe on kiinnostava...

      Blogeissa on etuna riippumattomuus, lehdet ovat kuitenkin kaupallisia toimijoita jotka ovat usein riippuvaisia mainostuloista (ja Yle taas poliittisista päättäjistä) ja näin ollen lieka on helposti lyhyt.

      Poista
  12. Hieno termi tuo "valtioidolatria"! Ranskassa on pitkät perinteet tuolle ajattelutavalle: Comten ja Durkheimin keskeisiä ajatuksiahan on juuri tuo valtiovallan jumalainen olemus, joka on kehittynyt vaiheittain "yksinkertaisemmista" ajattelumuodoista, kuten uskonnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sillä on kanssa perinteitä, ajattelua ja teorisointia, ja tästä syystä myös paljon keskustelua puolesta ja vastaan...

      Poista
  13. Hieno ja paljon ajatuksia herättävä kirjoitus sananvapaudesta (vaikken ehkä kaikesta olekaan samaa mieltä)! Jumiuduin kirjoituksesi, linkkien ja keskustelun pariin pitkäksi aikaa, vaikka oli tarkoitus tehdä ihan muuta.

    Kuten jotkut muutkin kommentoijat, mielestäni vihapuheeksi ei voi sanoa mitä tahansa, kuten vaikka negatiivista blogiarviota, samoin kuin tieteeksikään ei voi sanoa vaikka kreationismia vain sen takia että itse sattuisi olemaan sitä mieltä. Kyse on määrittelystä, joka rajaa tietyn asian tiettyjen kriteerien sisäpuolelle tai ulkopuolelle, mihin suuri osa lainsäädännöstä myös perustuu.

    Minusta on huolestuttavaa se, mistä linkkaamasi Maaria Ylikankaan Leena Krohnia käsittelevä kirjoitus puhuu: se, että typeriä asioita ei enää saisi sanoa ääneen ilman että sillä on vakavia seurauksia sanojalle (ja typeryys on tietysti kuulijan mielessä), että korrektiuden nimessä harjoitetaan ehkä tosi vahvaa sensuuria. Miten se menikään se vanha amerikkalainen iskulause? Jotain sellaista, että "vihaan sitä mitä sanot, mutta olen valmis taistelemaan kuolemaan asti sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se". Moniarvoisuus, vapaus ja asioiden kehittyminen vaatii sitä, että asioista keskustellaan, eikä niistä voi keskustella tai keskustelussa ei ole mitään mieltä, jos kaikki ovat (pakosta) samaa mieltä.

    Sananvapauden rajat ovat tietysti ikuisuusaihe, ja omasta mielestäni raja pitäisi vetää ainakin väkivaltaan ihmisiä tai eläimiä kohtaan (ja joo, tiedän ettei tämäkään ole suoraviivainen asia). Monien ihmisten typerinä pitämien mielipiteiden esittäminen omalla nimellään vaatii myös rohkeutta, ja mielestäni siinä on myös rangaistusta, että leimautuu mielipiteidensä takia juntiksi (mutta pitää niitä silti niin tärkeinä että haluaa esittää ne). Tähän ei enää tarvita sitä, että ihmiseltä kielletään oikeus sanoa mielipiteensä, jos se ei kuitenkaan ole vihapuhetta (lainsäädännössä yhteisesti määriteltyjen kriteerien mukaan).

    Tosi tärkeä tuo Kyöstin esiintuoma ajatus siitä, että ihmisen ajatuksia ja ihmistä itseään ei pidä sekoittaa keskenään.

    Transihmisillä täytyy tietysti olla oikeus olla sellaisia kuin ovat. Minusta transnaiset ovat tietyssä mielessä enemmänkin naisia kuin itse olen, koska he ovat itse valinneet naiseutensa ja varmaankin kärsineet asian takia melko paljon, kun taas naissukupuoli on itselleni tullut annettuna ja sen takia tietyssä mielessä helppona. Transihmiset ovat kuitenkin prosentuaalisesti aika pieni osa yhteiskuntaa, ja ihmettelen, miksei suututa samalla tavalla niistä kommenteista, jotka koskettavat paljon suurempaa osaa ihmisiä, esimerkiksi abortinvastaisista tai maahanmuuttovastaisista kommenteista? Kuinka moni ihminen on saanut potkut (tai työsopimus on jätetty uusimatta) sellaisten takia? Kuinka montaa ihmistä pidetään moraalittomana niiden takia? Tuntuu, että transihmisten puolustaminen (joka on toki hyvä asia) vie huomiota yhteiskunnallisesti laajemmilta ja merkityksellisemmiltä asioilta. Enkä tarkoita tällä sitä, että abortinvastaisista tai maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvista kommenteista pitäisi saada potkut, vaan sitä, että vapaassa yhteiskunnassa pitäisi voida keskustella kaikesta ja pitää mielessä myös asioiden mittasuhteet.

    Sinulla on kiinnostavia ajatuksia siitä, kuka käyttää valtaa ja että cancel-toiminta vaikuttaa eri tavalla eri ihmisiin. Myös mainitsemasi islamin ja kristinuskon väliset erot ovat kiinnostavia ja uskottavan tuntuisia, ja tuntui, että pitäisi perehtyä enemmän islamiin oppina nähdäkseni, pitävätkö ne todella paikkansa (mutta todennäköisesti en jaksa :-) ). Islamissahan on kuitenkin eri suuntauksia, kuten kristinuskossakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sananvapauden aihe on iso ja olen jatkanut uteliaana siihen tutustumista (parastaikaa kehitteillä seuraava postaus jossa palaan aiheen piiriin, siitäkin tulee aika pitkä...katsotaan jos huomenna tai ylihuomenna tulee julki, ja joitain teoksia lisää aihepiiristä on jo huomioitu "voisi lukea"-listalle...)

      Se mikä on vihapuhetta ja mikä ei on tosiaan määrittelykysymys, ja sellaisena myös tarpeen tullen hyvin venyvä: maailmassa on maita joissa nykyäänkin hallitsijan minkäänlainen kritisointi on määritelty rikokseksi, ja viattominkin periaattein tehty kirjabloggaus vaikkapa Stalinin Neuvostoliiton poliittisessa ilmapiirissä olisi varmaan ollut...monimutkaista (jos silloin olisi blogeja ollut).

      Muistelen tuon "vastustan mitä sanot mutta puolustan oikeuttasi sanoa se"-periaatteen ainakin jossain muodossa tulleen Voltairelta, mutta se on tosiaan levinnyt varsin keskeiseksi ohjenuoraksi mihin sananvapaus perustuu.

      Abortinvastaisesta kommentoinnista voin sanoa, että kyllä siitä aika nopeasti saa monelta suunnalta moraalittoman leiman...joku aika sitten kävin FB-seinälläni tuttavapiirissä väittelyä vastustaessani ajatusta, että ihmisten tappaminen olisi ihmisoikeus, ja aika laaja, mutta varsin asiallisena pysynyt keskustelu siitä saatiin (joka lähinnä päätyi kysymykseen standardeista joilla määritetään mikä on ihminen, kysymykseen joka on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen)...mutta sen yhteydessä kyllä huomasin kaverimäärän laskeneen parin henkilön verran, ja tiedä kyllä että vastaavan keskustelun käyminen julkisemmin somessa olisi mennyt aika nopeasti aika kauheaksi.

      Islamissa on tosiaan myös vaihtelua, ja ainakin sufi-mystikoilla on kyllä myös perinteitä varsin provokatiivisista ja ihmisymmärrystä haastavista ulostuloista...joista monet ovat kyllä myös saaneet hyvinkin kovaa vastustusta (Al-Hallajin tappaminen kuuluisimpana esimerkkinä), ja vallitsevammaksi linjaksi on noussut että ekstaattisten tilojen kokemuksista on kuitenkin parempi olla hiljaa :)

      Poista
    2. Tuosta abortinvastaisuudesta puhuessa oli lähinnä kai mielessä eräs entinen ulkoministerimme. Ilmeisesti mekin saisimme tästä asiasta aikaiseksi väittelyn, mutta pidän sinua silti edelleen älykkäänä ihmisenä ja blogikaverina :-). On hienoa että Facebook-keskustelusi pysyi erilaisista mielipiteistä huolimatta asiallisena, ja se on tärkeää.

      Lueskelin uudelleen kommentteja ja tuo Tintti-esimerkkisi siitä, miten eri tavalla Tintti Afrikassa -albumia on tulkittu länsimaissa ja Kongossa, on mielenkiintoinen, samoin moni muukin asia tässä ja myöhemmässä sananvapauskirjoituksessasi. Kiitos näistä.

      Poista
    3. Asiallista keskustelua kiistanalaisissakin aiheissa auttaa juuri että henkilöt, mielipiteet, teot pystytään ainakin jollain tasolla erottelemaan toisistaan, joten se on epäilemättä helpompaa jonkintasoisen tuttavuuden pohjalta, lähtökohtana voi pitää että ne eri mieltä olevat henkilöt ovat kuitenkin järkeviä ja moraaliseen toimintaan pyrkiviä, ja siltä pohjalta käydä läpi ja analysoida että mitkä lopulta ovatkaan ne pointit joista erilaiset johtopäätökset syntyvät.

      Eräästä entisestä ulkoministeristä, on myönnettävä että poliittisesti en Soinin (tai Räsäsenkään) linjan kannattaja ole lähimainkaan (ja toisaalta ei minulla kyllä nykyisellä poliittisella kartalla ole kotia missään muuallakaan) mutta silti joutuu ihmettelemään asioiden käsittelyä ja niiden oikeudenmukaisuutta...kun hallitus jossa Soini oli mukana muodostui, näin uutisissa kommentointia yliopistoprofessorien tasoisilta henkilöiltä, että Soinin uskonnollisella sitoutumisella (ja mm. aborttivastaisuudella) ei pitäisi tulla valituksi ministeriksi...ottaen huomioon että poliittisessa virassa toimiminen on ihan kansalaisoikeus, tässä siis haluttiin kieltää katolilaisilta kansalaisoikeudet. Tajuavatko nämä henkilöt mitä oikein sanovat?
      Ja se, että tuollainen kommentointi ei herättänyt yhtään enempää vastakonnetointia tai kritiikkiä kertoikin kaiken olennaisen julkisen keskustelun tasosta nyky-Suomessa.

      Tuo Tintti-pointti on tosiaan ajatus joka on syytä pitää mielessä, monet tulkinnat ja luennat riippuvat kuitenkin hyvin suuresti kunkin paikan ja ajan ominaispiirteistä. Ja niitä on hyvä tuoda esille, ja aktiivisesti tarkastella, ja samalla yhdessä paikassa ja kulttuurissa tehtyjä johtopäätöksiä ei voi aina siirtää sellaisenaan toiseen paikkaan ja kulttuuriin: esim. Yhdysvaltojen rotukäsitteistö on hyvin omanlaisensa, eikä suoraan sanottuna aina kovinkaan mielekäs Euroopassa tai erityisesti Suomessa, joissa on omat Yhdysvalloille vieraat ilmiönsä.
      Tai Ranskan laïcité, kristittyjen, muslimien, juutalaisten jne asema, tilanne, keskinäiset suhteet ja niistä käytävä keskustelu ei ole sama kuin vaikkapa Suomessa (tai Yhdysvalloissa).

      Poista