Elina Vaara - Huone holvikaaren päällä

Ja vaihteeksi runoutta: Elina Vaara on tullut vastaan kääntäjänä, esim. Petrarcan, mutta oma tuotanto on jäänyt aikeisiin, tähän asti. 

 

Tämä runokokoelma on vuodelta 1943, ensimmäisissä runoissa vaellellaan italialaisissa maisemissa, annostellaan eksotiikkaa romanttishenkisesti ja samalla varmasti miljöö on kirjailijalle tuttu...ja myöhemmissä tulee ajoin sota esiin, vaikka pääosin seulotaan sisäisiä kokemuksia varsin abstraktis-klassillisella tasolla, ja kokoelman päättää muutama käännös englannista (Shelley, Swinburne, Poe, Blake).

 

Vaara kirjoittaa korostetun mitallista runoutta, mutta tässä tuntuu kuitenkin kynä olevan kesäterässä: arvostan taidokasta mitallisuutta mutta tästä en nyt innostu, tyyli on jo 40-luvulle vanhanaikaista sillai ikävällä tavalla, kuin heikentyneenä kaikuna tulenkantajuudesta, rakenteet ovat usein liioitellun vääntyneitä ja siellä täällä riimittelyssä näkyy jopa hämmästyttävää kömpelyyttä, kun puhutaan kuitenkin ihan arvostetusta runoilijasta.

Ja runojen aiheista ja kuvistakaan en nyt oikein jaksanut innostua: siinä missä se matkailueksotiikka on ehkä aikalaisille vielä palvellut tarkoitustaan, se ei vanhene kovinkaan arvokkaasti. Ja monissa muissa runoissa ollaan usein liiankin epämääräisiä, unenomaisia ja väisteleviä, etten niistä oikein kiinni saanut. Okei, oli tässäkin kirjassa pari runoa joiden tunnelmasta päädyin pitämään (yksi esimerkki noin kahdesta alempana).

 

Mutta laajasti ottaen tämä teos jäi nyt vakuuttamatta, saatan joltain muulta aikakaudelta kyllä vielä Vaaraa kokeilla.

Helmet-haasteessa, sopiikohan tämä mihinkään...8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua? Tai sitten ensimmäinen kirja kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun, jos luen vuoden aikana Lauri Viljasta tai Tatu Vaaskiveä, joiden kanssa Vaara oli ollut naimisissa (ja Vaaskivi oli kuollut syksyllä 1942, josta voi ehkä vetää jotain ajatuksia...)

Nainen ja luola

On meressä luola ja luolan sisällä luola.

Siell' eksyen nainen syvässä unessa käy.

Väliin loistaa tähdet ja kirpeä lyö meren suola -

taas onkalot umpilukkoon pimentäy.

On meressä luola ja luolan sisällä luola.

Hän laulaa: Syvälle painuu kaikki, mi kuolee,

meren kuiluihin, missä mustekalat, yö

ja pelko asuvat - pohjavirta vuolee

yhä hautoja, joita on etsiä turha työ.

Unen mereen syvälle painuu kaikki, mi kuolee.

 

Alas sinne laskeuduin, sinun kasvojas etsin,

joit' en minä kohtaa silmin valvovin.

Kedot aaltosivat punakelmein korallimetsin,

minut ahmaisi luolan suu iki-uumenin.

Alas sinne laskeuduin, sinun kasvojas etsin.

 

Polyyppien polttavain, monikimmelteisten

kera sieluni sous, kera unien, muistojen sous.

Repi okaat kätketyt mua lailla veisten.

Hymys liljat elotta kuin vaha, kuplat nous

polyyppien polttavain, monikimmelteisten.

 

Uponneita haaksia katkennein oli köysin

leväpermannoilla, ruumiit silpomat hain

oli kauheat nähdä! Kasvojas etsin - ja löysin

hiuskäärmein uivia päitä medusain.

Uponneita haaksia katkennein oli köysin.

 

Miten raskas kuolema on! yhä syvemmäs painut.

Kiven lailla painaa katkera kärsimys.

Syvyyksien kirjaa luin, ja merkki jok' ainut

oli ansa, ympäri synkkeni pimeys.

Miten raskas kuolema on! yhä syvemmäs painut.

 

Ajatuksia hiljemmin ui kalat välkkyvin evin

yli kattokourun aukkojen vihreäin.

Suu luolan tukkeutui meritähdin ja levin.

Epätoivon jäytävän minä vangiks jäin.

Ajatuksia hiljemmin ui kalat välkkyvin evin.