Jaakko Haavio - Syystaivas

 

Useampi vuosi sitten luin kokoelman Jaakko Haavion lastenrunoja, mutta en niistä kauheasti innostunut...nyt sitten vuoroon kokoelma aikuisemmalle kohderyhmälle 40-luvun lopulta.

Luontorunoja löytyy tästakin, ja myös aika annos uskonnollista tematiikkaa, niin Raamatusta kuin vaikkapa modernimmasta kirkon elämästä ja hengellisyydestä...vaan kirjoittajalla on kyllä samat piirteet: riimirunous on hallittua, varsin selkeää ja yksinkertaistakin, mikä tekee runoista helposti lähestyttäviä, mutta jään kuitenkin kaipaamaan enemmän verbaalista leikittelyä, ehkä oivaltavuuttakin. Haavion ominaisuudet ovat sellaiset, joilla voi tehdä hyviä laulutekstejä, ja virsirunoilijana hän onkin kunnostatunut, mutta runoilijana ei ole tunkemassa suosikkieni joukkoon...

No, mm. tästä kyllä pidin (vaan se sanookin olevansa laulu):

Laulu lainatavaroista

Köyhä lapsi kapaloitiin,
pantiin seimeen nukkumaan.
Lainavuode, lainaheinät,
lainahuoneen harvat seinät
oli tuulensuojanaan.

Profeetaksi nähdä voitiin:
armon sanaa saarnasi.
Lainaleivät, lainakalat,
anomansa antipalat
toisille hän jakeli.

Laiturista laina-alus
purreksensa soudettiin.
Lainajuhta kaupungista
lainatuista ohjaksista
ratsuksensa noudettiin.

Ystäväinsä kanssa halus
ehtoollista viettää hän.
Lainalampun vaisu valo,
lainapöytä, vieraan talo -
kehys juhlan pyhimmän.

Kuoli sitten, balsamoitiin,
lainahautaan itkettiin.
Typötyhjä, köyhä vainaa -
kuolemansa lohdun lainaa
kuolemaan ja kyyneliin.

Ja Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa: näin loppukesästä syystaivas on tulevaisuutta, ja nimirunossa "[j]äljelle jää vain toivon lauha sini".

Raymond Radiguet - Le bal du comte d'Orgel (Orgelin kreivin tanssiaiset)

Olen joskus aikaa sitten lukenut Raymond Radiguet'n sen tunnetumman romaanin, Paholainen ruumiissa. Ja nyt sitten on vuorossa vähäisen tuotannon toinen romaani, postuumisti julkaistu: Radiguet kuoli 20-vuotiaana, Paholaisen kirjoitti n. 17-vuotiaana, ja tämän 18-19-vuotiaana (Jean Cocteau on mahdollisesti ainakin jonkin verran toimittanut tekstiä, kuinka paljon, sitä emme tiedä). 

Ja taas kerran meillä on nuoren miehen ja naimisissa olevan naisen rakkausjuttu, joskin tällä kertaa kyseessä on selvemmin kolmiodraama, kun naisen puoliso on myös mukana. Nuori François de Séryeuse ystävystyy Pariisin seurapiirien valovoimaiseen pariskuntaan, Orgelin kreiviin Anneen ja kreivitär Mahautiin (kyllä, Anne on myös miehen nimi). François rakastuu palavasti kreivittäreen, jolla saattaa myös olla lämmintä vastakaikua tunteille, mutta samalla François arvostaa paljon myös ystävyyttä Annen kanssa (ja vastavuoroisesti) joten suhde pysyy ainakin kirjan ajan platonisena. Ja samalla tilanne on, no, hankala, kolmiodraamassa kaikki osapuolet tosiaankin pitävät toisistaan mutta se on silti kolmiodraama...

Myönnetään, että vaikka perusproblematiikka tuleekin ilmi niin ei tämä kauhean helppoa tekstiä ollut lukea. Kirja on sadan vuoden takaa ja kirjan omat vaikutteet parisataa vuotta vanhempia, ja tämäntyyppinen seurapiirielämä aatelisten tanssiaisineen yms on aika etäällä omasta kokemusmaailmastani (mutta vaikka tässä seurapiirit muodostuvat aatelisista, saattaa olla että tapahtumat ja henkilöt sinänsä voisivat olla moderninkin ajan julkkisten suihkuseurapiirejä...joskin eivät ne silti minua lähempänä olisi). Kieli ei ole ihan helpointa ja lisäksi kerronta tuntuu vihjailevan paljon enemmän kuin sanovan suoraan, kevyen répartien alla on kaikenlaisia sävyjä ja viittauksia joista osan ehkä tavoittaa ja jotain ehkä ei. Tuli mm. mieleen mahtaako kirja vihjailla esim. biseksuaalisuudesta, ja pikaisesti nettikommentteja vilkuillen huomaan etten suinkaan olisi ensimmäinen, joka moista ajatusta esittää.

Hankala kirja, ja kuitenkin tässä epämääräisessä seurapiiripelissä on jotain kiinnostavaa ja mietityttävää, joten kai tämän lukemiseen täytyy kuitenkin olla tyytyväinen. Ja samalla todeta yhä suuri hämmästys että joku 19-20-vuotias kirjoittaa tälläisen romaanin: mitäköhän Radiguet'lla olisi ollut vielä tarjottavaa jos olisi pysynyt hengissä.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön: Roubaudin runokirjan tapaan ollaan Pariisissa. Ja kuriositeettina mainitsen, että tämä oli jo toinen lukemani kirja suht lyhyessä ajassa jossa esiintyy mies nimeltä Anne, L'annonce fait à Marien Violainen isä jakaa myös tämän nimen...aiemmin ei ollut tullut vastaan, mutta näköjään historiallisia esimerkkejä on.

Marianne Thorby - Irma Brannertin arvoitus

Aika kulunut pokkari on napattu ilmaishyllystä viime käynnillä Suomessa. En ole koskaan Marianne Thorbysta kuullut, suomenruotsalainen dekkaristi jonka tuotanto ei kovin laaja näy olevan, ja keskittynyt 60-luvun alkuun...mutta kun käsiin tulee obskuuri Sapo niin toki sen aina voi uteliaisuudesta lukea (suomennos käsikirjoituksesta Panu Pekkanen).

"Tietysti minä tapoin mieheni", alkaa kirja, puhujana nimihenkilö Irma Brannert, joka istuu tutkintavankeudessa miehensä, varakkaan tehtailijan Ola Brannertin myrkyttämisestä. Mutta tietenkään asia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen...vanha puolustusasianajaja Ernst Halse on vakuuttunut Irman syyttömyydestä, veljenpoikansa Peter joka on juuri aloittanut setänsä lakifirmassa (ja on Irman lapsuudentuttu, mutta ei kovinkaan lämpimillä väleillä) ei niinkään...mutta sitten Ernst kuolee tapaturmaisesti, ja juttu tipahtaa Peterin käsiin. Ja niin, kuinka usein dekkareissa kuollaan tapaturmaisesti? Ja muutakin merkillistä tapahtuu, ja juttu osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin mitä aluksi luulisi...

No niin, tämä oli varsin sujuva arvoitusdekkari, pikkukaupungissa henkilöt tuntevat toisensa ja toisaalta monella on jotain salattavaa. Erityisesti alkupuolella hieman häiritsi tapa, jolla moni henkilö tuntui suorastaan panttaavan tietoja (ja samalla kirjailija teki niin lukijalta), tavalla joka ei ollut ihan uskottava, mutta toisaalta kerronnan rytmityksessä on myös arvostettavaa, viimeisen luvun parlour scenen sijaan asiat paljastuvat pikkuhiljaa ja toisaalta vastaukset herättävät uusia kysymyksiä (ja lukijan kannalta reiluuttakin on mukana, ainakin itse keksin kyllä jotkut juonenkäänteet muutamaa sivua ennen henkilöitä, joskin toisissa kohdissa arviot menivät sitten pieleen). Tavallaan tässä tuntuu jo leffa- tai tv- tai radiosarjan kerronta ennemmin kuin perinteisen arvoitusdekkarin, lukija täytyy pitää tasaisemmin kiinnostuneena tasaisemmin sirotelluilla juonenkäänteillä. 

Kerronta on suurimmalta osin kolmannessa persoonassa, mutta välissä myös Irman minä-kerrontaa (kuten tuossa alussa). Kielessä kuuluu kyllä vanhojen filmien puheenparsi, joka ei usein kauhean realistiselta kuulosta, joskin ehkä tyyli on luontevampi ruotsiksi (tai 60-luvulla...)
Mutta samalla on todettava, että vaikka jännäripuoli kirjassa oli viihdyttävän vetävää, sitä pakollista romanssikuviota en pitänyt ollenkaan vakuuttavana, sen olisi voinut jättää pois.

Jep, ei tämä mikään unohdettu mestariteos ole, mutta tämä oli minulla junalukemisena ja siinä tarkoituksessa täytti tehtävänsä erinomaisesti.

Helmet-lukuhaasteessa sopivat haastekohdat alkavat olla täynnä, mutta olkoon sitten vaikka 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 Edit: Ariel on lukenut tämän myös. 

Alan Garner - The Weirdstone of Brisingamen

Aikoinaan kuulin vinkattavan Alan Garnerin The Owl Service (Huuhkajalaakso) -kirjaa sen verran kiinnostavasti, että piti etsiä luettavaksi, ja kyllähän se oli hyvä. Jatkoin Elinorilla (Mustan tornin portilla), ja suomentamaton Red Shift on päässyt blogiinkin, ja suunnitelmissa on ollut lukea lisää. Lajityyppinä on periaatteessa lasten/nuortenfantasia, mutta lähestymistapa ja aiheet ovat usein merkillisiä, kerronta haastavaa ja elliptistä, lastenkirjallisuutena ei-ihan-lapsille-soveltuvaa...

Ja nyt sitten sattui löytymään esikoiskirjansa, joka heti ilmestyessään oli lukijoiden suosiossa, niin myynnissä kuin kritiikissä. Joskin kun vilkaisin teoksen taustoja, niin huomaan, että Garner itse on sittemmin pitänyt tätä (ja jatko-osaansa) heikkona, mutta teos on siitä huolimatta jatkanut suosion nauttimista.

Ja, no, luettuani ymmärrän molempia näkökulmia: tämä on toimivaa lastenfantasiaa, jossa sisarukset Susan ja Colin ovat saapuneet Cheshiren maaseudulle ja sotkeentuvat pian seikkailuun, joissa on noitia ja velhoja, kääpiöitä, peikkoja jne. ja tietysti kirjan nimessä oleva maaginen jalokivi. Perustarina on lopulta aika suoraviivainen, ja suoraan kerrottu. Ehkä lajityypissään ihan hyvä, mutta myöhemmin lukemieni perusteella odotin kuitenkin Garnerilta enemmän kuin ihan toimivaa seikkailullista lastenfantasiaa. Kymmenvuotiaana tämä varmastikin menisi paremmin kuin Huuhkajalaakso tai Red Shift, mutta jälkimmäiset on syytä lukea myös yli kymmenvuotiaana...

Garnerin suosimaa tyyliä toteuttaa fantasiaa kyllä tässä jo näkyy hyvin: tapahtumat ankkuroidaan hyvin konkreettiseen, hyvin realistiseen miljööseen. Cheshire on kirjailijalle tuttua seutua, ja monet kirjassa mainitut paikat ovat todellisia ja tunnettuja. Ja kun tähän hyvin konkreettiseen ja realistiseen miljööseen alkaa työntyä legendojen ja myyttien taso, ja myytit ja legendat tosiaan kuulostavat myyteiltä (paitsi että tapahtuvat juuri nyt kirjan henkilöille) niin onhan se eittämättä tehokkaan tunnelmallista. Joskin tässä teoksessa Garner on kovin ihastunut erikoisiin ja hassuihin nimiin, niitä viljellään paljon. Ja tokihan kirjailija onnistuu hyvin kirjoittamaan jännittäviä juonenkäänteitä (klaustrofoobikkojen kannattanee kokeilla jotain muuta kirjaa). 

Grimnir looked on with much bad grace as Shape-shifter moved tediously through the ritual of preparation. He did not like witch-magic: it relied too much on clumsy nature spirits and the slow brewing of hate. He preferred the lightning stroke of fear and the dark powers of the mind.
But certainly this crude magic had weight. It piled force on force, like a mountain wave, and overwhelmed its prey with the slow violence of an avalanche. If only it were a quick magic! There could be very little time left now before Nastrond acted on his rising suspicions, and then...Grimnir's heart quailed at the thought. Oh, let him but bend this stone's power to his will, and Nastrond should see a true Spirit of Darkness arise; one to whom Ragnarok and all it contained, would be no more than a ditch of noisome creatures to be bestridden and ignored. But how to master the stone?

Noniin. Luin tämän kyllä läpi ihan ilokseni, kuvailuissa oli vaikuttavuutta, mutta ennakko-odotukset olivat korkeammalla. Helmet-lukuhaasteessa tällä sai kuitenkin kohdan 1. Kirjassa on kartta.