Claes Andersson - Den förälskade terapeuten

Jatkamme operaatiota "lue enemmän ruotsiksi" kirjastosta löytyvillä näytelmillä. Olen jotain Claes Anderssonin pohdiskeluteoksia lukenut aiemmin, ja yksittäisiä runoja olen nähnyt siellä täällä, mutta näköjään draamatuotantoakin löytyy (siitä tosin vaietaan noilla wiki-sivuilla, ehkä koska Suomessa näytelmät eivät ole kirjallisuutta).

Nimi vinkkaakin jo sisältöön. Kamarinäytelmässä on kaksi henkilöä ja neljä roolia: psykoterapeutti Oskar, potilas Emmadora ja kummankin sisäiset äänet erillisille näyttelijöille. Emmadora aloittaa terapian, ja terapian jatkuessa varsin epäprofessionaalisesti Oskar ja Emmadora rakastuvat toisiinsa ja menevät naimisiin, mutta aviomies Oskar ei olekaan sitten kuitenkaan sama henkilö kuin terapeutti Oskar...

Andersson psykiatrina tuntenee aiheen hyvin, vaikka tuskinpa tämä omaelämäkerrallinen teos onkaan: tapahtumat etenevät lyhyinä kohtauksina joiden välissä on lauluja, ehkä Brechtin vieraannuttamisen hengessä, ettei katsoja luule moista (laulut ovat kirjassa riimirunoina, sävelmiä ei ole annettu).

Ja, no, täytti tarkoituksensa olemalla kielellisesti varsin helppoa luettavaa: joka sanaa en ymmärtänyt mutta tapahtumissa pysyi kuitenkin hyvin mukana ilman sanakirjaakin...muuten ollaan aika lailla "tulipahan luettua"-osastossa ilman sen kummempia vaikutuksia suuntaan tai toiseen, ja sai tällä Helmet-haasteessa kohdan 21. Kirjassa käydään museossa (häämatka suuntaa Pariisiin, jossa käydään Louvressa). 

III (ote)

Hjälp mej men förändra ingenting!
Du ska göra med mej vad j a g vill!
Hjälp mej men ta inte bort min bipolaritet
min galenskap och promiskuitet
Så hjälp mej men förändra ingenting
Du ska göra med mej vad j a g vill!

En drottning är jag med min galna makt
Depressionen är min änglavakt
Vad vore jag utan mina konstigheter?
mina infall och förljugenheter? 
Så hjälp mej men förändra ingenting
Du ska göra med mej vad j a g vill!

Paul von Martens - Pieni onni

Nimeämätön minäkertoja ajaa moottoripyörällä tyttärensä kanssa Ruotsin läpi Norjaan, ilman sen suurempia päämääriä ja suunnitelmia, ja matkalla tavataan muita moottoripyöräilijöitä ja retkeilijöitä. Ympäristössä on katseltavaa, elämässä pohdittavaa, 15-vuotias tytär Irina vaikuttaa down-syndroomansa vuoksi ikäistään nuoremmalta mutta kasvaa kuitenkin koko ajan aikuisemmaksi...

Tämä Paul von Martensin pienoisromaani (suom. Jukka Kemppinen) tuo hieman mieleen Antti Hyryn kirjat: ulkoisesti kirjassa ei suuria dramaattisia käänteitä ole, asioita tehdään ja asioiden tekemisen ohessa tulee ajateltua kaikenlaista. En tiedä kirjailijasta juuri mitään, joten en tiedä onko hänen ja kertojan välillä mitä yhteyksiä (ikä ainakin osuu oikeaan, ja jonkinlaista moottoripyöräharrastuneisuutta täytynee olla), mutta varmastikin tämä voisi kertoa todellisista kokemuksista. 

Nimi on kuvaava (ja hieman tarkennettu alkukielisestä, 'Glädjen'): varsinaisesti kirjassa ei pohdita mitenkään erityisemmin onnea tai onnellisuutta, mutta tavallaan onnellisuus on koko kirjan läpäisevä taustaoletus, vallitseva tunnelma josta ei tehdä numeroa. Ja tällaisena tämä oli varsin miellyttävä lukukokemus: täytynee katsoa josko muitakin Martensin kirjoja tulisi vastaan (suomeksi niitä on näkäjään tullut vain osa tuotannosta).

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä. 

Tito Colliander - Ristisaatto

Vaikka nimenä on tullut varsin usein vastaan, ei ole aiemmin tullut Tito Collianderia luettua. Tämä varhainen romaaninsa sattui olemaan tarjolla ja sopii hyvin Suomen kirjat -haasteeseeni (julkaisuvuosi 1937), joten tartutaan. Suomennos on Kyllikki Härkäpään.

Teos jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa ollaan vallankumouksen jälkeisessä Pietarissa, jossa on puutetta monesta asiasta, ja elämä on varsin sekasortoista ja jännittynyttä. Nuori päähenkilömme Tomas palaa kaupunkiin, mutta kotona asuukin vieraita ihmisiä, ja vanhemmat ovat jo paenneet rajan yli Suomeen. Tomaskin alkaa selvittää mahdollisuutta seurata perässä, mutta siinä on omat ongelmansa ja kaupungin elämässä ristiriitansa ja jännitteensä. Ja lopulta matkaan päästään ja rajankin yli, mutta siinä sivussa Tomas aiheuttaa hyvän ystävänsä väkivaltaisen kuoleman. 

Toisessa osassa ollaan Suomessa: Tomas pääsi rajan yli, löysi vanhempansa, ja työpaikkojakin löytyy, vaimo ja lapsi...mutta niin myös eksistentiaalista ahdistusta, syyllisyyttä, juurettomuutta. Ahdistusta lääkitään vaihtamalla työpaikkaa, asuntoa, perheen ohella viihdytään kovasti myös toisen nuoren naisen seurassa ja alkoholikin maistuu holtittomissa määrin...vaikkei sitä tarkoitakaan, aiheuttaa Tomas kärsumystä itselleen ja läheisilleen, ja on myös tietoinen tästä ja siitä koettu syyllisyys vain pahentaa tilannetta.

Jonkinlaista katkosta siis tarvitaan, ja sattumalta kuultu kommentti etelä-Virossa tapahtuvasta ristisaatosta kuulostaa tarpeeksi hyvältä. Tomas katselee kylästä kylään kulkevaa pyhiinvaeltajien joukkoa taas hieman ulkopuolisena, mutta toisen Suomesta tulleen vaeltajan, vanhus Ivanin, mukana tulee myös liittyneeksi seurueeseen, pitemmälle kuin aikoikaan.

Jooh. Varsin psykologisella otteella mennään, ja eksistentialistisen ahdistuksen ja juurettomuuden kuvauksia ei tällä tasolla ollut kai suomalaisessa kirjallisuudessa niin nähty (vaikka samalla hieman tuleekin mieleen Dostojevski): myöhemmät ajat ovat sitten kuroneet tätä kiinni, mutta onhan tämä silti nautittavaa tekstiä. Ilmeisesti ainakin jotkut tapahtumat ovat Collianderin omakohtaisia kokemuksia, vaikka toki kaunokirjallisuudeksi filtteröitynä: ehkä myös ne vaikuttavimmat kohtaukset. Ja kirjailijan tuotannossa uskonnollisuus on ymmärtääkseni vahvasti mukana, eli ehkä myös kääntymystarinassa on omaa. 

Ei nyt suursuosikikseni noussut mutta ehkä muutakin Collianderia pitää joskus...Helmet-haasteessa tämä menee siis hyvin kohtaan 39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Ja kirjan on lukenut myös Anneli.

Runar Schildt - Galgmannen (hirsipuumies)

Suunnitelmissa oli lukea enemmän (eli siis edes jotain) ruotsiksi: sarjakuvia olen jo jonkin verran lukenutkin, mutta seuraavaan hyppäykseen päädyin kokeilemaan samaa ajatusta kuin mitä olin havainnut ranskaksi lukiessa: näytelmissä toimintaa liikutetaan dialogilla, joka on yleensä helpompaa luettavaa kuin kertojan kuvailu, eli niistä on hyvä aloittaa. Kovasti vanhemmissa teoksissa kieli tosin saattaa olla liian arkaaista tai lyyristä, mutta 1900-lukulaiseen tekstiin pääsee yleensä kiinni.

Kirjaston valikoimasta satunnaisesti valitsin tämän, Runar Schildtin näytelmän vaikka kirjailija ei olekaan tuttu (ja "galg" oli ensimmäinen sana katsottavaksi sanakirjasta). 

Näytelmä itsessään on hyvin kompakti: yksi huone, kaksi henkilöä, yksi näytös yhden talviyön aikana. Eversti on ollut metsästysretkellä, mutta etukäteissuunnitelmistaan poiketen palaakin kotiinsa keskellä, ja paikalla on vain kartanon emännöitsijä Maria. Rauhattomuudessaan eversti haastelee nykyisestä ja menneestä, Ja Maria kommentoi omiaan, ja pian eversti mainitsee 'galgmannen'in, hirsipuumiehen, maskotin joka veistetään hirsipuun puusta: se tuo omistajalleen onnea, mutta siitä on paras hankkiutua eroon ennen kuolemaa tai on luvassa ikuista piinaa...ja siitä pääsee eroon vain myymällä sen, ja kauppahinnan täytyy olla alempi kuin millä on sen itse hankkinut. Ja, no, siihen on syynsä miksi eversti sen mainitsee.

No, eipä tämä minusta kovin ihmeellinen tapaus ollut, vähän liiankin rajattu paketti että tässä olisi varsinaisesti päässyt kiinnostavia kehityksiä tapahtumaan. Mutta siinä mielessä täytti tavoitteensa, että oli varsin helppoa luettavaa: sanakirjaa konsultoin aika ajoin, mutta jos nyt keskimäärin yhden sanan per sivu täytyy tarkistaa (ja satunnaisia vähemmän tärkeitä kiinnostuksen mukaan), niin aika sujuvasti lukeminen etenee. (ja kas, myös Aino on samaan aikaan innostunut ruotsiksi lukemisesta).

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa: kumpi näistä kahdesta sitten onkin päähenkilö, pätee, vanhemmat ovat kuolleet tai muista syistä poissa kuvioista.  

Lena Andersson - Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

En ole ruotsalaisen Lena Anderssonin kirjoja lukenut, vaikka niitä on näköjään kohtalainen määrä suomeksikin viime vuosina tullut, vaan tämä uusin vaikutti kiinnostavalta joten otetaan luettavaksi (suom. Sanna Manninen).

Teoksen laji on sellaista "onko tämä novellikokoelma vai romaani"-tyyppiä, josta pidän: periaatteessa kaikki kirjan luvun toimivat myös itsenäisinä novelleina, kukin nimetty tarinan keskeisen naisen mukaan (naisen, joka ei välttämättä ole näkökulmahenkilö), mutta nämä myös liittyvät toisiinsa, tarinoissa on paljon samoja henkilöitä ja ne viittailevat ahkerasti toistensa tapahtumiin, kommentoivat toistensa henkilöitä. Ja tästä limittymisestä tuleva kokonaisuus on enemmän kuin osien summa, samojen henkilöiden ja tapahtumien näkeminen eri näkökulmista ja eri asenteilla on tärkeässä osassa kirjaa.

Andersson luonnehtii alkusanoissa tekstejä moraliteeteiksi, ja tämä pätee, tarinoissa on hyvin usein kyse moraalista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, niiden vaikutteista ja niiden usein julkisesta arvottamisesta: erityisesti performatiivinen moralismi, oman moraalisen position kyseenalaistamattomuus, hyvesignalointi ja siihen liittyvä sosiaalinen valta, on Anderssonin hampaissa ja siinähän riittääkin ironisoitavaa.

Ruotsalainen yhteiskuntakin on sellainen, että siellä saa vapaasti puhua ja ilmaista mielipiteensä, kunhan vain sanoo vain oikeita asioita ja mielipiteet ovat oikeita, eikä sekään riitä kun toisen pitää päästä todistamaan että hänen sanomisensa ja mielipiteensä ovat oikeammassa kuin muiden. Ja ei-ruotsalaisuus on jotenkin täysin käsittämätöntä missään muussa mielessä kuin kehittymättömyydessä vielä Ruotsin tasolle.

Sävy on viileän tarkkaileva ja kaikessa toteavuudessaan varsin piikikäs, tarinat ja niiden käsittelemät ilmiöt, tilanteet, tyypit yhtaikaa tunnistettavia ja tolkuttomia. Lukiessa mieleen tulivat jotkut Maarit Verrosen kirjat (kuten Normaalia elämää), Fay Weldon tai Patricia Highsmithin Little Tales of Misogyny, ja viimeiseen liittyen, ei ole sattumaa, että tämän kirjan inhimilliset käyttäytyjät ovat kaikki nimenomaan naisia, esillä olevat käytökset tuntuvat esiintyvän tyypillisemmin juuri naisilla...(pitäisikö misogyynien lukea enemmän naiskirjailijoita? Sopivilla valinnoilla saisi aikamoista validointia näkemyksilleen, but I digress).

Ehkä kirjan teemoja parhaiten tiivistävä tarina on Olga, jossa Ruotsissa asuva venäläinen naisopettaja ajautuu konfliktiin koulun rehtorin kanssa: Olgalle on tärkeää ymmärtää mikä sisäinen järjestelmä ja rakenne vallitsee pintatason ilmiöiden taustalla (kuten sanojen epäsäännöllinen taivutus, miksi nämä sanat eikä jotkut muut), kun taas rehtori on kiinnostunut yksinomaan siitä miltä asiat näyttävät, ja Olgan ajattelu on tällöin täysin käsittämätöntä ja tämän pitää heti lopettaa moinen. Ja siinä että rehtori järkähtämättömästi on ymmärtämättä Olgaa on luonnollisesti ongelmana, että Olga ei toisaalta tulleena ymmärrä ruotsalaista yhteiskuntaa. Ja, no, sen lisäksi että vastakkain ovat henkilö, joka melkein refleksinomaisesti analysoi ja kyseenalaistaa ja toisaalta henkilö, joka ei analyyseja tarvitse koska hän tietää olevansa oikeassa, niin siihen päälle koulun rehtorin ja ulkomaalaisen tulokasopettajan välinen valtasuhde ei määrity ajatuksen kirkkauden ja läpitunkevuuden perusteella...

Vaihtuvasti hauska ja kauhistuttava, molemmilla tavoilla ajatuksia herättävä, olihan tämä erinomainen teos: täytynee Anderssonin muuhunkin tuotantoon tutustua. 

Lars Gustafsson - Mehiläishoitajan kuolema

Joku aika sitten luin suomentamattoman Lars Gustafssonin kirjan, mutta kun näitä suomennettujakin näkyi pari olevan, niin piti hakea käsiin (suom. Eeva-Liisa Manner).

Ja kirjan nimi vinkkaakin mihin suuntaan sen toiminta menee: mehiläishoitajamme on entinen kansakoulunopettaja Lars, joka kyläkoulun lakkauttamisen jälkeen vetäytyi talviasuttavalle kesämökille varsin erakkomaiseen elämäntyyliin, mehiläisiä hoitamaan ja muistikirjoihin kaikenlaisia fragmentteja kirjoittamaan: nelikymppinen mies, mutta vaikuttaa ikäistään paljon vanhemmalta. Jotkin voimakkaat kivut vaivaavat, ja Lars on ollut niitä tutkituttamassa sairaalassa, mutta kun laboratoriosta tulee kirje, päättää Lars polttaa kirjeen avaamatta, tulkoon mitä tulee. Ja tämä kirja on kokoelma niitä muistikirjafragmentteja viimeiseltä keväältä.   

Varsinainen tarina on siis aika epämääräinen, ja toisaalta suunta on jo tiedossa, ja kerronta tuon edellisen lukemani tapaan vahvan subjektiivinen, polveileva ja myös aika epämääräinen. Osa huomioista on hyvinkin arkisia sattumuksia ja tapahtumakuvauksia, osa taas korkealentoisen filosofisia ja spekulatiivisia pohdintoja (ja epäilty lähestyvä kuolema ja tuskan läsnäolo tai sen odotus saa toki pohtimaan elämää, mielekkyyttä, maailmankaikkeutta, Jumalaa jne). Ja näistä fragmenteista kuitenkin kyllä välittyy erikoinen persoona varsin erityisessä tilanteessa: en tiedä pidinkö tästä varsinaisesti (tai pitäisikö kukaan muu) mutta oli tässä kiehtovuutta niinkuin siinä toisessakin lukemassani Gustafssonissa, ehkä siis pitää hakea se seuraavakin luettavaksi.

Koketteja pirulaisia. Hyvä vain kun kuolivat. Kesällä ne kuitenkin olisivat parveilukuumeen vallassa hankkiutuneet tuhoon. Jatkuvan vallankumouksen idea, niin sanoakseni.

Marengo, Austerlitz, Leipzig. En tiedä montakaan asiaa, joka tarjoaisi mahdollisuuksia keisarihulluuteen siinä määrin kuin mehiläisten pito. Voi kokea kaikki Napoleonin elämykset olematta julma hevosille tai näkemättä ainoankaan ihmisen kuolevan.

Sen sijaan kuolee oikein monta mehiläistä.

Avioliitto olisi voinut jatkua miten kauan tahansa: se oli hyvä, siinä oli harmoniaa, harmoniaa tiettyyn hintaan, mutta harmoniaa kuitenkin, niin, minä olisin miellelläni jatkanut.  

Selma Lagerlöf - Aarne herran rahat

Kirjaston vaihtohyllystä huomasin tämän hieman kärsineen teoksen, mutta kun olen aiemmin lukemistani Selma Lagerlöfin kirjoista pitänyt, niin otetaan lisääkin lukuun. 

Taas ollaan historiallisen romaanin parissa, tosin tällä kertaa reippaasti kaukaisemmassa ajassa, 1500-luvun Marstrandissa (eli Norjan puolella silloista rajaa). Ja lajityyppi lupailee alussa jonkinlaista proto- nordic noiria, alussa vieraillaan pappilassa, jossa iltaa viettää rikas herra Aarne, mutta ilmassa on uhkaavia enteitä. Ja vielä samana yönä talo yritetään polttaa, tarkoituksena peittää raaka ryöstömurha: Aarne herran raha-arkku on viety, ja koko talon väki raa'asti tapettu. Tai melkein: piilosta löytyy nuori neito Elsa, perheen kaukainen sukulainen joka on ollut talon tytären seuralaisena. 

Elsa päätyy kalakauppiaan huostaan, ja suruaan värittää halu saada kiinni perheen surmaajat, ja saada nämä vastuuseen. Tämä huvittaa suuresti Marstrandiin saapuneita varakkaita skotlantilaisia sotilaita, jotka Ruotsissa sotimisen jälkeen etsivät laivaa matkustaakseen takaisin kotimaahansa. Mutta kummasti meri on mennyt umpijäähän, eikä mikään laiva pääse liikkeelle, aivan kuin jotkut suuremmat voimat olisivat estämässä pakomatkalla...

Ihan ei siis dekkarina pysytä, kun mukaan tulee myös kummituksia ja muita yliluonnollisia aineksia. Ja lukija toki arvaa, mistä niitä Aarne herran rahoja kannattaisi lähteä etsimään, mutta eipä se menoa haittaa. Ja kyllä Elsakin sen pian hoksaa, mutta on siihen mennessä jo ehtinyt rakastua mieheen (ja mies Elsaan), mistä seuraa sitten vielä lisää kuohuntaa ja jännitettä...
Lagerlöf on tehnyt tästä varsin kiehtovan kauhusävytteisen dramaattisen jännärin: ei ehkä mitenkään erityisen syvällinen, mutta lajityypissään toimiva ja viihdyttävä teos.

Suomentajaksi tähän kirjaan oli merkitty pelkkä "J.", hieman oudosti kun tässä WSOYn valioromaani-sarjan muissa kirjoissa oli kuitenkin ihan nimekkäitä kääntäjiä, Hollo, Aho, Talvio, Koskenniemi...
Wiki paljastaa kääntäjäksi Jalmari Jäntin: kieli ei tosiaankaan ole kovin modernia eikä nykyistä standardisuomea (tai edes sellaista mitä Aho kirjoittaisi) mutta ehkä se on myös alkuteoksen ominaisuus, historialliseen tyyliin sopiikin arkaainen ilmaisuasu.

Helmet-haasteessa laitan vaikkapa kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä: Ruotsissa voisikin käydä taas. 

Göran Stenius - Nälkänotko

 (luetussa niteessä ei ollut kansipapereita, kuva siis Kirjasammosta)

Suomenruotsalainen kirjailija Göran Stenius vaikutti tutustumisen arvoiselta, mutta suomeksi tuotantoa löytyy yhden kirjan verran: tämä Hongergropen ilmestyi alunperin 1944, Kyllikki Ignatiuksen suomennos seuraavana vuonna, ja teos taisi jäädä varsin tuntemattomaksi (syistä joista alla: myöhemmästä tuotannosta ainakin Klockorna i Rom käännettiin monille kielille mutta ei suomeksi)  

Lajityyppi on historiallinen romaani, 1700-luvun lopusta Suomen sotaan 1809 asti, ja tapahtumapaikkana karjalainen Kinnaisen pitäjä, ja sen lähellä oleva vielä pienempi ja hajanaisempi Nälkänotkon alue, joka on aina ollut varsin omavaltainen, laajemmista valtakuntien asioista piittaamaton, mutta nimi viitannee myös taloudelliseen asemaan...

Varsinainen juoni on suuren osan kirjasta aika hajanainen, Kinnaisten kirkkoherran perhe saa hieman enemmän huomiota samoin kuin jotkut Nälkänotkon suuremmat persoonallisuudet: loppupuolella sotatoimet saavatkin sitten isompaa huomiota, kun ihan rajan pinnassa ollaan. Alkupuolesta tulikin tyylillisesti hieman mieleen aiemmin lukemani Gösta Berlingin taru, joskin yläluokkien ja kavaljeerien sijaan miljöö ja henkilöt tulevat suomalaisesta erämaalaiskuvauksesta (suomennoksen nimi viittaa vahvasti Joel Lehtosen Putkinotkon suuntaan, ja muitakin korpikirjailijoita lienee luettu). Ja kirjan arvelluista tendensseistä loppupuolella taas tuli mieleen Talvion Linnoituksen iloiset rouvat: samaan aikakauteen sijoittuva historiallinen romaani, jossa tunnutaan kuitenkin vahvasti (ja propagandisestikin) kommentoitavan julkaisuhetkellä käynnissä olevaa sotaa. Ja tämä ehkä vaikuttikin osaltaan että teos on tipahtanut tuntemattomuuteen, suomennoksen ilmestyessä se oli jo vanhentunut.

Ja totean kyllä että ne loppupuolen sotakuvaukset ovat kirjan vähiten kiinnostavaa antia: alkupuolen kuvaukset elämänmenosta Karjalan korvissa olivat sen sijaan ihan viehättäviä, ja vaikka kurjuutta ja köyhyyttä riittääkin niin on myös pilkettä silmäkulmassa, kuten ehkä allaolevasta kirjan alkuriveistä tulee ilmi. Lukukokemus päätyy siis lievästi positiiviseksi, vaikken nyt suosittelekaan ponnistelemaan saadakseen teoksen käsiinsä...

Tummanvihreiden seljapensaiden varjossa piika-aittojen takana väijyi seikkailu. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut heinänkorsien salaisuuksia selittävä teräväsilmäinen trapperi, ei nahkoihin puettu saarien asukas, joka peloissaan etsi jalanjälkiä kosteasta mullasta tai suolaveden kastelema merirosvo papukaija olallaan ja kädessä irtiruuvattu puujalka kuolettavaan iskuun valmiina. Kysymyksessä ei myöskään ollut myöhäissyntyinen amerikkalainen pojannulikka, joka haki aarteita tuvannurkan takana rehoittavasta nokkospensaikoista, ja mennyt oli se taruaika, jolloin voitiin kuvitella alastoman englantilaisen loordin apinan notkeudella kieppuvan sotkuisessa oksikossa. Ei suinkaan, Kinnalahden maailmankaihtamassa erämaapitäjässä ei suuri seikkailu ollut hahmottunut eksoottiseen muotoon. Se piilotteli suojaavassa seljavesaikossa peläten ankaraa papinrouvaa, joka kantoi leppymätöntä vihaa sen vilpillistä olemusta kohtaan.   

Helmet-haasteessa, öö, mieleen tuli vanha sanonta kuinka 'nälkä on paras mauste', eli laitetaan kohtaan 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste (kun ei siihen kohtaan ehdokkaita muuten liiaksi ole)

Gösta Ågren - Rakentaja

Poimintoja runohyllystä: olen joskus kauan sitten lukenut yhden Gösta Ågrenin kokoelman mutta en ollut kauhean innostunut, mutta hyvä kokeilla jotain toistakin: tämä uteloitti pohjatekstinsä, Markuksen evankeliumin vuoksi (suom. Caj Westerberg).

Kirjan aloittaa lyhyt esipuhe, jossa kirjailija esittelee evankeliumeista vanhimman, Markuksen tekstin ja kirjoittajan. En ole Ågrenin eksegetiikan yksityiskohdista ihan vakuuttunut (esittää että evankeliumi olisi kirjoitettu jo 50 AD jo ennen kuin Markus saapui Roomaan, mikä on varhaisempi ajoitus kuin oikein kenelläkään ainakaan nykyään), mutta hyvä että teemoja ja kontekstia tulee kuitenkin esiin. 

Varsinaiset runot seuraavat sitten hyvin evankeliumissa kuvattuja tapahtumia; varsin aforistisesti ja tulkiten niin että pohjateksti on hyvä tuntea, koska ei tämä varsinaisesti kertovaa epiikkaa ole, mutta jos teksti on tuttu niin kyllä yksittäiset runot siihen asettuvat. Ja tulkintaa tosiaan tehdään. 

Tuon pohjansa vuoksi kokoelma on tavallaan yhtenäinen (varsinkin kun Markuksenkin evankeliumi on lopulta hyvin suoraviivainen matka Galileasta Jerusalemiin) vaikka samalla en oikein osaa snaoa tavoitteliko Ågren jotain suuria teemoja joita halusi nostaa esiin Jeesuksesta: puhutaan vallasta, voimasta, ihmeistä, opetuksista jne. mutta aika paljon jää myös mysteeriksi (mikä sekin toki sopii Markukselle: kokoelman lopetuskin on sijoitettu samaan kohtaan kuin evankeliumin alkuperäinen). Kokonaisuudesta muuten kuin tarinallisella tasolla en siis saanut ihan kiinni, mutta olihan tässä paljon yksittäisiä kiinnostavia runoja, joissa on makusteltavaa ja mietittävää, eli on tässä ansionsa ja varmaan tämän ääreen voi palata myöhemminkin, ei kerrasta tyhjene.

Mihinkäs tämän laittaisi Helmet-haasteessa? Tulkitaan vapaasti vaikka kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: on valmis kuolemaankin sen puolesta.

Vertaukset

Ihmistä voi
kuvata, ei sitä
että hän on. Jos vertauksen
tulkinta sanoisi 
kaiken, ei vertausta
tarvittaisi.

Hän kertoi, ei
mitään sanoakseen
vaan lohduttaakseen
sydäntä, tätä raivokasta
vastausta kysymykseen
miksi se lyö!   

Karin Erlandsson & Peter Bergting - Yöjuna

Lisää poimintoja kirjaston lanu-fantasiahyllyistä periaatteella "ei sarja, käännetty jostain muusta kielestä kuin englannista": ruotsista käännetty (suomennos Anu Koivunen), kirjoittaja Erlandsson on suomalainen ja kuvittaja Bergting ruotsalainen.

Ja kansi vinkkaakin mahdolliseen lukutapaan: 24 lukua, joten joulukalenterilukeminen luku päivässä on mahdollista ja luultavasti tarkoituksenmukaistakin, ja tapahtumat tosiaan sijoittuvat joulukuulle. Eli miten käy, kun en ole varsinaista kohderyhmää (arvioisin siksi ennemmin 8-10-vuotiaita) ja luen tätä maaliskuussa useamman luvun päivässä?

Mistäs sitten on kyse? Nuori Danja tulee joulukuussa perheensä (isä, äiti, vanhempi sisko Nanda) kanssa vierailulle isoäidin luo, niinkuin joka joulukuu. Isoäiti (ja isoisä joka on vastikään kuollut) hoiti juna-asemaa ja asuu vieläkin aseman yhteydessä, vaikka se onkin jo jäänyt pois käytöstä, mutta ei ole isoäitikään enää oikein kuin ennen, muisti on mennyt jo selvästi huonompaan suuntaan.
Ja eräänä iltana isoäiti katoaa, ja samana yönä asemalle pysähtyy erikoinen juna, johon Danja nousee: juna jolla ihmiset matkustavat satumaiselta asemalta asemalle etsien tavalla tai toisella kadonneita läheisiään, joko fyysisesti tai sitten henkisesti sellaisia jotka eivät ole enää kuin ennen...joten Danjakin lähtee etsimään isoäitiään ja matkan varrella löytää paljon muutakin.

Noniin, perinteisen porttifantasian alueella toimitaan, eli arkisessa maailmassa elävä päähenkilömme löytää jonkin keinon siirtyä maailmaan, jossa asiat ovat fantasiamaisesti eri tavalla (ja tässä tapauksessa liikkuminen näiden välillä edestakaisin onnistuu). Ja tietysti on tehtävää ja hieman jännitystä ja hieman vaarallisia tilanteitakin (vaarallisia enemmän muille henkilöille, ja aika maltillisena tässä pysytään. Lisämausteena kirjassa tulee esiin myös aihe läheisissä tapahtuvista elämänmuutoksista: isoäidin dementia ja miten Danja käsittelee sitä on tärkeässä osassa tarinaa ja hieman myös isosisko Nandan teiniytyminen, ja muiden henkilöiden kautta mukaan tulee mm. läheisen mielenterveydelliset ongelmat, kuten vakava masennus, ja miten näitä tilanteita sitten käsitellään. 

Teksti on sujuvaa, kuvituksessa oli ansionsa, ja ilmeisesti kohdeikäryhmään tämä toimii ihan mallikkaasti (teos sai 2021 Runeberg Junior -palkinnon, jossa valitsijoina on porvoolaisten 6-9-vuotiaiden raati), mutta aikuiselle lukijalle (tai ainakin minulle) anti jäi kyllä niukemmaksi.
Mieleen tuli huomio joku aika sitten luetusta Kuplasta, jossa minua viehätti, että siinä tavalliseen maailmaan työntyvä fantasiaelementti oli intuitiivisesti ymmärrettävä mutta täysin selittämätön, se vain on. Yöjunassa mennään aika lailla toiseen suuntaan, sen fantasiaelementtia (eli itse yöjunaa) yritetään tavallaan tehdä jotenkin koherentiksi osaksi maailmaa, mukana on paljon kommentteja sen toiminnan periaatteista, ja yrityksiä sitoa tätä monin tavoin tavalliseen maailmaan, ja tässä lopputulos on aika sekava eikä kovinkaan tyydyttävä (jäin ihmettelemään esim. sitä mitä lopun tapahtumat lopulta merkitsisivät noin laajemmin, kysymys jota ei ehkä kannatakaan kysyä). 

Tuo teema suhteista läheisiin, jotka eivät olekaan enää kuin ennen, on myös käsitelty tavalla, joka kohdeikäisille toiminee, mutta vanhemmille lukijoille on varmastikin jo tullut vastaan syvällisempiäkin käsittelyjä, omista kokemuksista puhumattakaan...ja kuten sanoin, tarinassa on jännitystäkin annosteltu aika maltillisesti eli ei sekään oikein puolla lukemista (ja jos joulukalenterius on ideana, niin jouluisuuttakin kirjassa on aika niukasti).

Eli niin, kohderyhmä lukekoon, mutta sanoisin että tämä ei ole niitä lastenkirjoja, jotka ovat erityisen antoisia kaikenikäisille lukijoille.

Laitan Helmet-haasteessa tämän kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys. 
Ja bloggauksia löytyy muutama: Mai, Niina, Ruusa...

Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta

Voi herranjestas tätä kirjaa.

Luin aikoinaan ruotsalaisen Birgitta Trotzigin kirjan Liejukuninkaan tytär, ja vaikka en niin hyvin enää muistakaan tarinaa niin muistan sen vetovoiman, fyysis-myytillisen lyyrisyyden: kärsimyksissä ryvettiin, mutta myös päästiin jonkinlaiseen toivoon (tosin jos en väärin muista, siinäkin toivossa oli sen verran transendenttisuutta, että lukija joka ei sitä ulottuvuutta huomioiden lue, ei sitä huomaa). Pidin lukemastani sen verran, että houkutti lukea lisääkin, vaikka tuotantoa on suomeksi niukasti.

Mutta oli tämä parikymmentä vuotta vanhempi romaani (suom. Kyllikki Villa).

Ollaan 1400-luvun lopulla Åhusin kaupungissa Skånen itärannikolla: kaupunki on ollut merkittävä kauppakaupunki mutta suhteellisesti tähti on laskemassa. Varsinaista päähenkilöä tai yhtenäistä tarinaa tässä ei ole. Kirja alkaa Mereten syntymästä ja tämä on tärkeä henkilö myös kirjan lopussa, mutta katoaa näkyvistä pitkiksi ajoiksi kirjan keskellä, ja sen sijaan huomio kiinnittyy moniin muihin henkilöihin. Eli tässäkin ollaan Gösta Berlingin tapaan aika lailla kuvakudoslinjalla, kuvataan ennemmin laajempaa yhteisöä, kaupunkilaisten joukkoa niin nimettyinä kuin nimeämättöminä, ja näiden keskinäistä linkittymistä toisiinsa, kuin ketään yksittäistä henkilöä.

Tarinan sijasta yhteinäistä on tunnelma, eli aiemmin lukemani kirjansa tapaan tämäkin oli aikamoista vyörytystä rappiota, kurjuutta, kärsimystä niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. Toivon hippusia oli kovin niukasti jaossa ja kyllä nekin menivät varsin nopeasti ohi, tuskaa ja häväistystä sen sijaan riitti pitemmäksi aikaa vääjäämättömään vajoamiseen saakka. 

Mutta vaikka kirja oli lukijallekin aikamoista jatkuvaa turpiinvetoa, niin oli tässä kuitenkin oma vetovoimansa. Lyyrisen tyylin tuomalla etäännyttämisellä ja kerronnan hajottamisella useaan henkilöön vältetään tunne manipulatiivisesta heruttamisesta, eiks-oo-kauheeta-myötätunnon keinotekoisesta rakentamisesta, vaan ennemmin tämä kaikki näytetään eettis-soteriologisesti maailman tilana. Se joka kärsii jostain vähän vähemmän voisi olla tukena sille joka kärsii samasta enemmän, kuten eräs henkilöistä huomioi (ja sitten kaikki voivat huomioida ettei niin kuitenkaan tehdä, useimmiten päinvastoin). Ja vuodenkierto, niin luonnonilmiöinä kuin liturgisena kalenterina, on myös vahvasti mukana, ehkä asiat toistuvat loputtomiin mutta jatkuvasti ollaan myös menossa seuraavaan, ja asioiden tapahtumisissa tiettyinä ajanhetkinä on omat merkityksensä...

Ehkä tässä jonkinlainen katharsis pääsee syntymään, eli sitä kaipaaville tämä on varsin mainio kirja.

Nyt on myöhäissyksy, aika jolloin pimeys vain syvenee eikä vielä ole mitään toivoa, raskas aika joka on kuin ies ihmisten hartioilla, kuollut hiertävä ies.
Adventin alusaika, jolloin syksy suistuu talveen ja talven eloton nälkäinen kita ammottaa syvyydestä ihmistä kohti - silloin maisemasta tulee paha. Pilvet laahaavat ääneti kuin painavat tiineet eläimet. Mutta syysliejussa ei mikään idä, siinä on vain kuolleita kasveja mätänemässä ja hajoamassa. Vanhat härät äkäilevät ja puhkuvat vetäessään naatti- ja leväkuormia.
Tasangon yllä lepää pimeys. Kuin rajuilman lähestyessä. Äkillisessä raskaassa hämärässä talot hohtavat kovin valkeina, kalkinvalkoisina, haaltuneina - ne painautuvat lähekkäin niin kuin eivät tohtisi hengittää. Mutta etäällä näkyy meren loistava hopeajuova. Tasangolla ihmiset vaeltavat pimeissä maan uomissa, ilmaantuvat näkyviin, katoavat niihin jälleen. Pimeissä tien uurteissa jotka johtavat kohti hopeisen meren vaahtoa, kaukana merellä on aurinkoa.
Pelko painaa tasankoa alas liejuisiin uurteisiin. Pellonreunoille kasoiksi kootut kuihtuneet nauriinnaatit levittävät imelää lahon lemua ahdistavan taivaan alla. Etelässä kohoaa harju viiltävän sinisenä. Mutta täällä tasanko makaa matalalla laahaavien pilvitaakkojen alle kyyristyneenä kuin lapsi joka pimeänpelosta ei uskalla hengittää: tuleeko joku? kuka tulee?

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 26. Kirjassa on itse valittu perhe (no ehkä kyse on enemmän yhteen ajautumisesta, vaikka on siinä valinnankin hetkiä).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (klassikkohaaste)

Olen tässä viime vuosina lueskellut aika ajoin Selma Lagerlöfin tuotantoa: Peukaloisen retket aikaa sitten lapsena (ja animaatiosarja on tietysti nähty), mutta joitain muitakin kirjojaan on sittemmin tullut luettua ja niistä pidettyä sen verran, että on ollut jo pitempään aikomus tarttua tähän nimekkääseen esikoisromaaniinsa. Eli ihan selvää klassikkohaastemateriaalia. Lukemani painos on Joel Lehtosen suomentama ja Georg Paulin kuvittama.

Nimihenkilö Gösta Berling toimii kirjan alussa pienen paikkakunnan pappina, mutta on herättänyt pahennusta juopottelullaan, ja piispantarkastuksessa saattaa Göstasta tulla virkaheitto...ja vaikka tapahtumat ottavatkin hetkellisesti positiivisemman käänteen, niin pappisura päättyy kuitenkin lyhyeen. Harhailu ei kuitenkaan kauaa kestä, kun Gösta päätyy ylläpidettäväksi yhtenä kahdestatoista kavaljeerista Ekebyn kartanoon, jota hallitsee rikas majurinrouva Samzelius, Vermlannin mahtavin nainen. Ja loppukirja sitten vietetäänkin tässä vermlannilaisessa kartanossa ja sen lähistöllä, kartanoilla ja kylissä. 

Kirjan henki on varsin omalaatuinen: se sijoittuu jonnekin 1800-luvun puolivälin tienoille, kirjoitusajankohdasta katsottuna kuitenkin sen verran selvästi menneisyyteen, että vaikka Lagerlöfin nykyisyys ei mahdottoman kaukana olekaan, kerrontaa voi maalailla reippaasti legendamaisemmaksi, hahmoja paisuttaa elämää suuremmiksi ja näiden käytöksiä hieman erikoislaatuisemmiksi, tapahtumia melodramaattisemmiksi. Harvakseltaan mutta eittämättä mukaan tulee myös yliluonnollisia tapahtumia, ja muutenkin (kauhu)romantiikan henkeä on mukana. Tämä ei tietenkään ole Lagerlöfin tuotannolle poikkeuksellista, pikemminkin päinvastoin runsas  legendojen ja myyttien käyttö on ollut minulle vetovoimana. Ja oikeastaan tämä kirja on aika maltillinenkin tässä (mutta samalla ilmeisesti verrattuna muuhun aikakauden ruotsalaiseen kirjallisuuteen silti poikkeuksellinen). 

Varsinaista yhtenäistä juonta tässä on niukasti, kerronta etenee episodimaisesti henkilökuvina ja tapahtumina lähiseudun sosiaalisessa verkostossa, ja Gösta itse on usein sivuhahmona, ja joissain luvuissa ei sitäkään. Ja kuitenkin karismaattisena, älykkäänä ja energisenä, joskin usein myös holtittomana, häilyvänä ja vastuuttomana hahmona Gösta on usein katalyytti tai toimeenpaneva voima, joskus vaikkei olisikaan paikalla, ja jos tässä nyt jonkinlainen kirjan läpi kulkeva punainen lanka löytyy niin se on Göstan kasvukertomus suurempaan vastuullisuuteen. Mutta paremmin tämä oli silti kuvakudos Vermlannista, hieman mytologisoivien filtterien läpi katsottuna.  

Episodimaisuus toi myös hyvän lukurytmin: kirja jakautuu kahteen osaan ja sivuja on päälle 600, mutta päätin lukea kirjan luku päivässä -tahdilla, ensimmäisen osan marraskuussa ja toisen joulu-tammikuun vaihteessa, ja tällaiseen lukemiseen kirja sopi hyvin (vaikka loppupuolen viittauksissa kirjan alkupään tapahtumiin olikin joskus jo hieman vaikea muistella, että mihinkäs se episodi päätyikään, mutta ei se varsinaisesti ymmärrystä haitannut). 

Kuten sanottu, olen pitänyt Lagerlöfin tavasta käyttää myyttistä, legendamaista sävyä kerronnassaan, ja sitä riitti toki tässäkin. Mihinkään selvään muottiin ei asetuttu, kerronnassa liikuttiin sujuvasti seurapiiriromansseista melodraamaan ja kauhuromantiikkaan, komediasta tragediaan: mitään puolta ei liioiteltu joten tietty (hivenen synkeä) yhtenäisyys säilyy, mutta yhdistettynä episodimaiseen kerrontaan, ei oikein koskaan voinut arvata mitä seuraava luku tuo tullessaan. Mutta oli tässä kyllä myös pitkäpiimäiset hetkensä, ja luulen että erityiseen klassikkoasemaan on vaikuttanut, että tämä oli kirjailijan esiinmarssi: kirjana pidin enemmän esim. Ajomiehestä. Mutta luulen, että tämä ei jää viimeiseksi luettavaksi Lagerlöfiksi...

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Sill'aikaa kun lapsi kuulee kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista kärsimyksistä, pitää se päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rintaa vasten.
Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut tarinata kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.
Ja muita bloggauksia löytyi muutama.

---------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin ja Minun kansani, minun rakkaani. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki on hyvä lukea myös muiden postauksia klassikoista, bongaten niin kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen ilmestyy Tuulevin lukublogiin. 

Kerstin Ekman - Suden jälki

Mielessä on ollut lukea enemmän pohjoismaista kirjallisuutta: jotain tuttuja ja pidettyjä kirjailijoita ja kirjoja tietysti jo löytyy, mutta aika paljon on myös kaipaamassa parempaa tutustumista. Kerstin Ekman on nimenä tuttu, mutta mitään en ollut lukenut, joten kirjastosta sitten tämä (koska Keltaista kirjastoa ja lyhyt). Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.

Mieleen tuli jonkun kirjailijan (en enää muista kenen) ajatus, että jos haluaa hyväksi romaanin päähenkilöksi, ei ole niinkään avuksi elää hyvin värikäs ja kokemuksiltaan monipuolinen elämä, vaan ennemmin saada yksi kokemus joka jollain tavalla mullistaa koko elämän. Kirjan alussa juuri 70 vuotta täyttänyt Ulf näkee suden.

Tämä tuskin oli ensimmäinen nähty susi ikinä: Ulf oli tehnyt pitkän uran metsähallituksen virkamiehenä ja oli myös intohimoinen metsästäjä, jo pienestä pitäen, villieläimiin hyvin perehtynyt ja paikallisen metsästysseuran metsästysjohtaja vuosien ajan. Tästä sudesta, jonka mielessään nimittää Pitkäkoiveksi, Ulf kuitenkin kiinnostuu ihan yksilönä, ei vain minä tahansa lajinsa edustajana, ja alkaa kantaa huolta sen kohtalosta. Ja samalla tästä lähtee liikkeelle ajatukset menneisyydestä, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, metsänhoidosta ja metsästyksestä ja suhteesta luontoon ylipäänsä. Ja toisaalta omassa ikääntymisessä on myös sulateltavaa, niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. 

Tässä reflektoinnissa ja uudelleenarvioinnissa, ja sen vaikutuksissa, onkin kirjan keskeinen sisältö. Pitkäkoipi toimi laukaisuna mutta villinä sutena pysyy pääosin possa näkyvistä, mutta Ulf tarkoittaa myös sutta, ja omien jälkien katselemisessa on myös oma toimensa. Ja kirja toimii hyvin, lukijana uppouduin kyllä hyvin Ulfin mietteisiin ja puuhiin...
joskin kirjan loppupuolelle ympättyä dekkaristista juonenkäännettä en sitten niin arvostanut: tavallaan se oli ympätty myös hyvin psykologiseen kerrontaan, ja näköjään Ekmanilla on dekkaristitausta, mutta silti untui hieman kornilta, onko dekkaripaine ruotsalaisessa kirjallisuudessa niin kova ettei ilman sitä voi enää kirjoittaa proosaa (tai ehkä sitä ei sitten vain suomennettaisi?)

Mukava tuttavuus tämä kuitenkin oli, ehkä Ekmaniakin siis pitää lukea lisää.
Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira (koiria on ollut vuosien varrella useitakin, myös nykyinen Zenta).

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Totean alkuun, etten yleisesti ottaen ole kovinkaan innostunut tunnustus-, tilitys- ja vuodatuskirjoista. Motiivit niiden kirjoittamiseen tuntuvat usein epäilyttäviltä, ja mietin mahtavatko lukemisenkaan motiivit kestää kuinka paljon tarkastelua...
Kuvatuissa tilanteissa joutuu usein kysymään että miksi sitten pysyi siinä tilanteessa saamatta kunnollista vastausta, ja niissä tilanteissa, joissa ulospääsyä ei syystä tai toisesta ollut, ei myöskään siis tehdä moraalisia valintoja, mikä taas ei ole kirjallisesti kovinkaan mielenkiintoista: jäljelle jää jälkikäteinen syyttely ja raskaan elämän glorifiointi. 

Mutta jos sitä nyt aivan välttämättä haluaa tehdä, niin mieluiten runomuodossa.

Märta Tikkasen omaelämäkerrallinen runoelma (suom. Eila Pennanen) on eräänlainen vastine miehensä Henrik Tikkasen osoitesarjalle (erityisesti kirjalle Mariankatu 26). En ole jälkimmäisiä lukenut enkä luultavasti tulekaan lukemaan, koska, katso edellä. Tämä teos sen sijaan uteloitti hieman, koska, katso edellä.

Varsinaista kertovuutta tai kronologiaa ei kirjassa ole (ja julkaisuajankohtana tilanne oli vallitseva, joten tarinan kaari ei ollut vielä päätynyt minnekään), sen sijaan kirja jakautuu kolmeen temaattiseen osaan: ensimmäisessä puidaan perhe-elämää kun puoliso on alkoholisti. Toisessa puheena on rakkaussuhde itsessään, miten osapuolet sen ymmärtävät, tai usein eivät ymmärrä, ja niin rakkaus tukahduttaa tai kuihtuu. Kolmannessa kirjoittaja miettii omaa identiteettiään, omaa paikkaansa ja tilaansa edellisten teemojen puristuksissa.

Ironisen nimen takana riittää siis raivoa, inhoa, halveksuntaa, ahdistusta, vihaa, väsymystä. Henrikistä piirretty kuva on hyvin raadollinen, ja samalla Märta tunnistaa myös itsessään joitain varsin epämiellyttäviä piirteitä, jotka ehkä omalla tavallaan mahdollistavat tämän kipeän suhteen...koska kovin tyydyttävää vastausta ei kirjailija anna tilanteen jatkumiselle, ja tunnustaa sen itsekin.. 

Tekstin runomuotoisuus mahdollistaa juuri varsinaisesta narratiivisuudesta luopumisen, mutta samalla modernistinen runo on tekstinä aiheesta huolimatta hyvinkin sujuvaa luettavaa. Analyyttisyys ja ironisuuskin terävöityy, ja samalla teksti välittyy universaalimmaksi, monet lauseet nousevat päteviksi myös monissa muissa suhteissa, ennen Tikkasia ja Tikkasten jälkeen.

Muita bloggauksia löytyy kiitettävästi: Tiina, Sanna, Omppu, Jorma, Liisa, Tuomas, Susa... 

Ah, me tunnemme toisemme niin hyvin
aivan liian hyvin
vaitiolokin on välillämme
tiedotusta
luottamuksella on tuhat tapaa
osoittaa
että sitä ei ole
valheellinen huolenpito
iskee selkään
epäilysten sinappikaasu
leviää luihusti pitkin
maata
täyttää pahanhajuisena
jokaisen kuopan

Kaikki sanat
joita me heittelemme
joiden pitäisi olla yhteydenpitoa
ovat naamiointia
mutta kumpikaan
ei silti onnistu
salaamaan mitään
toiselta

Rehellisyyskin
on ase
käsissämme

Me emme koskaan
pääse irti
toinen toisestamme

Koska Eila Pennasella on muitakin kiinnostavia käännöskrediittejä, menee tämä Helmet-haasteessa kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Lars Gustafsson - La coiffeuse (parturi)

Ruotsalaisen Lars Gustafssonin kirjoja on näköjään tullut pari suomeksi: en ole niitä lukenut, ja suomentamatonta tuotantoa näkyy olevan paljon enemmän, kuten tämä teos (joka tuli vastaan ranskaksi, no, luen paremmin ranskaa kuin ruotsia).

Alkukielinen nimi 'Windy berättar om sitt liv, om de försvunna och om dem som ännu finns kvar' vinkkaakin jo sisällöstä. Windy on texasilainen parturi, ja kirja on laaja monologi: samalla kun Windy leikkaa vakioasiakkaansa, vanhan fysiikan professorin, hiuksia, tarinoi hän asioista joita mieleen tulee, elämästään, mitä kaikkea on sattunut, muista asiakkaistaan, nykyisistä ja entisistä (parturointisessioita on useita, ja puhetta riittää...)

Puhe hortoilee ja kiertelee aiheesta aiheeseen, kovin kauaa Windy ei pysy missään asiassa, ja toisaalta samoihinkin aiheisiin palataan aika ajoin. Arkisesta siirrytään sujuvasti epämääräisiin mysteereihin ja takaisin: puhutaan säästä ja parturisaksista ja kuinka lapset tappelevat ja missä tuomari Caldwell oli ennen Vietnamin sotaa ja keskusteluista kuolleiden kanssa ja aiemmasta työstä kirjakaupassa ja tutusta scifikirjailijasta joka näki Jumalan ja katosi ja tulevien asioiden näkemisestä ja tulipaloista ja huolesta etteivät lapset ala tupakoida...

Kirjassa luodaan omalaatuista tunnelmaa, arkisen realistista mutta kuitenkin epämääräisen vieraannuttavaa: jutustelu kiinnosti sen verran että sitä luki eteenpäin, ja samalla se on kuitenkin (epäilemättä tarkoituksellisen) epätyydyttävää: ei näissä puheissa ja tarinoissa varsinaisesti ikinä päädytä mihinkään. En siis oikein minäkään osaa sanoa mitä mieltä olin: Luin, en tiedä muistanko paljoa puolen vuoden päästä, mutta saatan kyllä johonkin toiseen Gustafssonin kirjaan joskus tarttua.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 10. luukku

Tervetuloa kirjabloggaajien perinteiseen joulukalenteriin! Tuulevi oli vastuussa eilisestä luukusta ja on vuorossa taas huomenna, ja koko osallistujien lista löytyy Yöpöydän kirjoissa (ja Niina on myös tehnyt kalenterin visuaalisen ilmeen). 

Mutta minulla on tämänpäiväinen vuoro. Hyllyyn oli osunut sopivan temaattinen kirja, ja se antoi myös päivän: 10. joulukuuta, Alfred Nobelin kuolinpäivänä, jaetaan Nobel-palkinnot, ja 1909 Selma Lagerlöf vastaanotti kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä ruotsalaisena ja ensimmäisenä naisena. Olen Lagerlöfin tuotantoa lueskellut sieltä täältä (muutakin kuin sen Peukaloisen retket), ja pitänyt myös lukemastani sen verran että tulen varmaan lisääkin lukemaan.

Tällä Le livre de Noël (joulukirja) -kirjalla ei ilmeisesti ole varsinaista alkukielistä vastinetta, vaan ranskantajat ovat sen myös koonneet kahdeksasta jotenkin joulunaikaan sijoittuvasta tarinasta, jotka on eri teoksista poimittu (ja vähän vastaavia kokoelmia hieman eri kokoonpanolla on vissiin muitakin). Suoraan jouluun liittyviä tarinoita ei itse asiassa ole kuin kolme, mutta edustettuna on myös Lucian päivä ja uudenvuodenyö, ja talvi muutenkin...

Lagerlöf on hyödyntänyt tuotannossaan paljon legendoja ja myyttejä, ja niitä on tässäkin kirjassa mukana, pari ihan suoraa legendakertomusta (jotka olivat tuttuja Legendoja Kristuksesta -kirjasta), ja joissain muissa taas muuhun toimintaan limittyneenä tai novellin kerrottuna sisätarinana...

Joissain tarinoissa on myös hienoista kauhuvibaa, kuten tarinassa jossa mies on kierrellyt kyselemässä tuttaviaan vieraiksi jouluillallisille, mutta kaikilla on jo muuta suunnitelmaa, mutta kun hautuumaan laidalla sattuu näkymään pääkallo niin pyydetään se sitten illalliselle. Tai pastori joka uudenvuodenyönä päätyy eläinten uudenvuodenkokoukseen, ja mitä siellä tapahtuu...Lagerlöfin tarinointi ei ajallisesti voine olla uuskummaa, mutta lajityypin suosijat kyllä tästä vanhakummastakin varmaan pitäisivät.

Mutta onhan myös realismia: kirjan niminovelli lienee kirjailijan oma idyllinen lapsuusmuisto eräästä jouluaatosta, ja perheen tavasta, että jouluyönä voi kynttilän valossa keskittyä lukemaan uutta joululahjaksi saatua kirjaa. Ja kun kertoja kirjoja rakastaa, on tämä tapa tietysti erityisen nautinnollinen. Mutta mitäs nyt kun joululahjoista näyttääkin löytyvän vain jotain ompelutarvikkeita, eikä yhtään kirjalahjaa ole vielä kertojalle näkynyt tulevan...
Eräänlaista psykologista kauhua siis tässäkin, mutta toki sieltä lahjasäkin pohjalta löytyy vielä yksi paketti (perheenjäsenet ovat ehkä tämän suunnitelleet ihan tarkoituksellisesti). Mutta tässä onkin vielä yksi yllätys: kirja on kreivitär de Ségurin satukokoelma, ranskaksi. Ja vaikka kertoja onkin jo ranskaa alkanut opetella, niin kovin riittämättömältä tuo taito tuntuu kirjan teksin edessä...mutta kirjan kuvitus on niin mieltäkiehtovaa, että niitä katsellessa sujuu jouluyö, ja joulunpyhinä kaivetaan sanakirja esiin ja aletaan käymään läpi millaisia tarinoita niihin kuviin liittyy, ja pian ollaan opittu enemmän ranskaa kuin opettajan johdolla. 

Kun nyt on taas ollut esillä huolta lasten lukutaidosta, heikkeneviä Pisa-tuloksia jne. niin kai muistatte, että lukevalle lapselle kuuluu joulukirjalahja (ja niin myös omalle sisäiselle lapselle, joka voi näyttää hyvää esimerkkiä).

Marianne Thorby - Irma Brannertin arvoitus

Aika kulunut pokkari on napattu ilmaishyllystä viime käynnillä Suomessa. En ole koskaan Marianne Thorbysta kuullut, suomenruotsalainen dekkaristi jonka tuotanto ei kovin laaja näy olevan, ja keskittynyt 60-luvun alkuun...mutta kun käsiin tulee obskuuri Sapo niin toki sen aina voi uteliaisuudesta lukea (suomennos käsikirjoituksesta Panu Pekkanen).

"Tietysti minä tapoin mieheni", alkaa kirja, puhujana nimihenkilö Irma Brannert, joka istuu tutkintavankeudessa miehensä, varakkaan tehtailijan Ola Brannertin myrkyttämisestä. Mutta tietenkään asia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen...vanha puolustusasianajaja Ernst Halse on vakuuttunut Irman syyttömyydestä, veljenpoikansa Peter joka on juuri aloittanut setänsä lakifirmassa (ja on Irman lapsuudentuttu, mutta ei kovinkaan lämpimillä väleillä) ei niinkään...mutta sitten Ernst kuolee tapaturmaisesti, ja juttu tipahtaa Peterin käsiin. Ja niin, kuinka usein dekkareissa kuollaan tapaturmaisesti? Ja muutakin merkillistä tapahtuu, ja juttu osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin mitä aluksi luulisi...

No niin, tämä oli varsin sujuva arvoitusdekkari, pikkukaupungissa henkilöt tuntevat toisensa ja toisaalta monella on jotain salattavaa. Erityisesti alkupuolella hieman häiritsi tapa, jolla moni henkilö tuntui suorastaan panttaavan tietoja (ja samalla kirjailija teki niin lukijalta), tavalla joka ei ollut ihan uskottava, mutta toisaalta kerronnan rytmityksessä on myös arvostettavaa, viimeisen luvun parlour scenen sijaan asiat paljastuvat pikkuhiljaa ja toisaalta vastaukset herättävät uusia kysymyksiä (ja lukijan kannalta reiluuttakin on mukana, ainakin itse keksin kyllä jotkut juonenkäänteet muutamaa sivua ennen henkilöitä, joskin toisissa kohdissa arviot menivät sitten pieleen). Tavallaan tässä tuntuu jo leffa- tai tv- tai radiosarjan kerronta ennemmin kuin perinteisen arvoitusdekkarin, lukija täytyy pitää tasaisemmin kiinnostuneena tasaisemmin sirotelluilla juonenkäänteillä. 

Kerronta on suurimmalta osin kolmannessa persoonassa, mutta välissä myös Irman minä-kerrontaa (kuten tuossa alussa). Kielessä kuuluu kyllä vanhojen filmien puheenparsi, joka ei usein kauhean realistiselta kuulosta, joskin ehkä tyyli on luontevampi ruotsiksi (tai 60-luvulla...)
Mutta samalla on todettava, että vaikka jännäripuoli kirjassa oli viihdyttävän vetävää, sitä pakollista romanssikuviota en pitänyt ollenkaan vakuuttavana, sen olisi voinut jättää pois.

Jep, ei tämä mikään unohdettu mestariteos ole, mutta tämä oli minulla junalukemisena ja siinä tarkoituksessa täytti tehtävänsä erinomaisesti.

Helmet-lukuhaasteessa sopivat haastekohdat alkavat olla täynnä, mutta olkoon sitten vaikka 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

 Edit: Ariel on lukenut tämän myös. 

Patrik Hagman - Vastarintausko

Taannoisten eduskuntavaalien yhteydessä kävin minäkin pallottelemassa vaalikoneilla, ja ihmettelemässä erityisesti Hesarin koneen kysymystä "kristillisistä arvoista", joita ei ollut mitenkään tarkennettu, ja jossa herätti suurta ihmetystä olikohan kysymykset laatineet toimittajat, saati sitten kuinka moni kysymyksiin vastanneista ehdokkaista, oikein selvillä mitä kysymyksellä oikein tarkoitetaan, mitä ne kristilliset arvot oikein ovat. Enkä ollut edes mitenkään ainoa, uutisvirrassani vilahteli kirjoituksia aiheesta.

Mitä politiikan ja kristillisten arvojen yhdistelyyn tulee, olen pitänyt hyvänä ohjenuorana aiemman sääntökuntamestarini Timothy Radcliffen ajatusta suhtautua epäluuloisesti kaikkiin määritelmiin "konservatiivikristityistä" tai "liberaalikristityistä", erityisesti kuvaamassa puhujaa itseään, koska nuo ovat aina ensisijaisesti konservatiiveja tai liberaaleja, ja kristittyjä vain toissijaisen satunnaisesti, kun asian pitäisi olla päinvastoin...

Jokseenkin samantyylinen lähtökohta on myös tässä suomenruotsalaisen teologin Patrik Hagmanin kirjassa (suom. Salla Ranta), jonka nappasin aiheensa vuoksi luettavaksi viime Suomen reissulla, koska aihe kiinnostaa. Kirjailija suhtautuu kritiittisesti moderniin kulutusyhteiskuntaan ja sen arvoihin, mutta on myös epäluuloinen perinteistä poliittista vaikuttamista kohtaan, koska se toimii myös samoilla kulutusyhteiskunnan säännöillä, riippumatta miltä kohdalta poliittista kenttää yrittää ponnistaa...

Hagman nostaakin toiminnan ja arvojen lähtökohdaksi varhaisen kristillisen asketismin perinteen, erityisesti siinä muodossa jossa se tunnettiin myöhäisantiikin erämaaisien piirissä. Erityisen huomion kohteena on minullekin tuttu Evagrius Ponticus, erämaaisä, joka kehitti asketismia ja monastisismia järjestelmällisempään suuntaan (ja joka muistetaan yleisesti myös seitsemän kuolemansynnin määrittelijäna, joskin Evagriuksen systeemissä syntejä on kahdeksan...)

Ja nämä asketismin periaatteet on teoksen ydintä: modernissa keskustelussa se yhdistetään yleensä vain konkreettiseen paastoamiseen yms. joten sen päämääriä, arvoja, ihmiskäsitystä yksilönä ja yhteisönä on syytä esitellä tarkemmin. Historiallinen tarkastelu on mukana niiltä osin kuin on relevanttia, mutta isossa osassa on myös samojen ajatusten ja periaatteiden soveltaminen nykypäivään. Modernin kulutusyhteiskunnan paheet (kunnianhimo, tehokkuus, status, individualismi, penseys, monien vanhojen tuttujen kuten kateus, ahneus jne ohella) ja niidne vaikutukset esitellään, jotta ne olisi helpompi tunnistaa, ja vastaavasti miten nykyisessä yhteiskunnassa voisi harjoittaa kristillisiä hyveitä kuten vieraanvaraisuutta, kärsivällisyyttä ja nöyryyttä.

Lähestymistapa pysyy (Evagriuksen tapaan) hyvin käytännöllisenä. Fokus on ruohonjuuritasossa, ensisijaisena tavoitteena muuttaa omaa elämää ja omia toimintatapoja, joiden vaikutukset toki säteilevät myös ympäristöön. Mutta samalla pyrkimyksenä on kyetä harjoittamaan tutkiskelua, tunnistamaan paheita jotta niitä voisi välttää, ja tunnistamaan hyveitä jotta niitä voisi harjoittaa. Eli mitään self-help-henkistä kymmenen kohdan tee-näin-älä-tee-näin-ohjelmaa, jolla kolmessa viikossa pysäytetään ilmastonmuutos, parannetaan oma elämänlaatu ja saadaan kiinteämmät pakarat ei ole tarjolla (tuollaisia tarjoaa se kulutusyhteiskunta jota tässä kritisoidaan).

Erinomaisen kiinnostava, selkeästi esitetty ja ajatuksia herättävä teos aiheesta, johon tutustumista jatkaisin ilomielin. Mutta tästä sitten se kirjan iso miinus, kirjassa ei ole mukana lainkaan kirjallisuusluetteloa. Tekstissä itsessään mainitaan edellämainittu Evagrius ja Tuomas Akvinolainen, mutta muuten viitteitäkään ei löydy...toki Evagriusta löytyy suomeksi kai vain joitain tekstejä Filokaliassa, ja mainittuja Tuomaan tekstejä ei taida myöskään löytyä suomeksi, siinä missä ruotsiksi tilanne saattaa olla toinen. Ja toki olen itse jo tutustunut niin erämaaisiin kuin moniin näiden perinteiden moderneihin jatkajiin, ja kristillisiin arvoihin yleensä (mm. Fratelli tutti on päätynyt blogiin, samoin Augustinuksen sääntö, ja mielessä on ollut kirjoittaa niin yllämainitusta Radcliffesta kuin vaikka Jacques Ellulista, mutta on toistaiseksi jäänyt) mutta toki aiheeseen tutustun mielelläni yhä lisää (ja samalla oletan että itse olen jo suhteettoman hyvin perehtynyt aiheeseen, ja monet muut lukijat hyötyisivät kirjallisuusluettelosta vielä enemmän).

Mutta tuosta puutteesta huolimatta, erinomaisen tutustuttava kirja mm. heille jotka elävät modernissa yhteiskunnassa.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin (aihe mainitaan, vaikka siitä siirrytäänkin nopeasti laajempaan kulutusyhteiskunnan ja sen arvojen käsittelyyn).

Matti Järvinen (toim.) - Synkkä satu

Tällaisen bongasin Suomessa käydessäni. Nysalor-kustantamon tuotantoon olen tutustunut aiemminkin, linjassa on useampi näitä antologioita jokseenkin tuntemattomista vanhoista tarinoista (joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet), joissa Matti Järvinen on kuitenkin ihan hartaudella tehnyt toimitustyötä, kuratointia, kielenkorjausta ja tarvittaessa uusittuja käännöksiä (ja teosten hinnatkin pysyvät kohtuullisina).

Tässä kokoelmassa, kuten kannesta näkyy, aiheena ovat kummitukset, ja tekijöinä tunnetumpia ja tuntemattomampia 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Z. Topeliuksen ja Samuli Paulaharjun tiesin (joskaan en tiennyt että Paulaharju kirjoitti fiktiota), joitain aikakauden kirjailijoita joita en kuitenkaan ole ennen lukenut enkä monista edes kuullut (Elvira Willman, Aaro Vallinmäki, Selma Anttila, Knut Karmanne...) ja mukaan mahtuu myös yksi selvittämätön nimimerkki, Aino...

Taso vaihtelee toki reippaasti, samoin aiheet ja lähestymistavat, eivätkä kaikki kummituksetkaan ole ihan sitä miltä näyttävät). Paljon löytyy varsin perinteisen folkloristisen kummitusjutun tyyliä ja niiden juttujen kertominen voikin olla tarinan raamina (mm. Hilda Tihlän Lauantai-ilta metsämailla), ja joidenkin juttujen ideat olivatkin jo tuttuja lukemistani kansantieteellisemmistä kummitusjuttukertomuksista. Jotkut lähtevät enemmän lyyrisen ihmesadun tielle (Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema), mutta mukaan mahtuu myös kiihkeänkuumeista eksotiikkaa (mm. Jalmari Karan Okura), yhteiskunnallista allegoriaa (Elvira Willmanin Murhaenkeli) tai ihan puhdasta pulppia (mm. Knut Karmanteen Tiflisin kummitus).

Enemmän kuin juonillaan, parhaat tarinat erottuivat tunnelmallaan ja ilmaisuillaan, joihin tietty vanhahtavuus sopi hyvin. Olihan Väinö Vuorion Kylän ainoa punainen varsinaiselta tarinaltaan aika köykäinen mutta kuvastoltaan, sanotaanko, mieleenjäävä (eikä suositella herkemmille lukijoille), Aaro Vallinmäen Lyijypalasessa tarinan perusidea oli toisista lähteistä tuttu mutta silti toteutus oli kuitenkin originelli, Topelius nyt tietysti osaa kertoa tarinan ja niinpä Tuhkakeskiviikon morsian ei petä, Paulaharjun Paksujalka noitavainajan ajomiehenä viehätti myös vahvalla miljööllään (runsaista lappalaismurreilmaisuista johtuen alaviitteet olivat tarpeen, en tiedä olivatko ne mukana alkujulkaisussa vai tähän painokseen lisättyjä) ja jotkut muut jutut voivat olla ehkä hieman roskaa mutta ovatpahan värikästä roskaa.
Ja Fredrik Berndtsonin nimitarina tietysti oli vaikuttava, vaikka se kesken jääkin (kirjailija ei saanut sitä kirjoitettua loppuun, niinpä vain pari osaa ilmestyi lehdissä) joten se muodostuukin enemmän avoimeksi tunnelmapalaksi...mutta tunnelma on kyllä hallussa.

Erinomaisen viihdyttävä kokoelma siis, joidenkin näiden tekijöiden tuotantoa voisi ehkä lukea enemmänkin jos jossain divarinkulmassa tai kirjaston kirjavarastossa sattuu tulemaan vastaan.

Helmet-haasteessa olen tätä miettinyt kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet (toinen kirja odottaa hyllyssä lukuvuoroa), jos se toinen kirja sattuukin jäämään kesken niin sopisi kyllä myös kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Topeliuksen Tuhkakeskiviikon morsian alkaa näin:
""Ja aikooko ruukinpatruuna todellakin pitää häät itse tuhkakeskiviikkona?""
Kirjallisessa tunnebingossa osutaan useampaankin kohtaan, laitetaan vaikka Kirja sai minut irvistämään (vaikka kauhukirjallisuutta onkin, ei varsinaisesti pelottanut, mutta olihan tässä aika irvistyttäviä kohtia...)