Norjalainen nobelistikirjailija Sigrid Undset tunnetaan kai parhaiten historiallisista romaaneistaan: yhden tällaisen olen lukenut, samoin kuin esseekokoelmansa (jossa myös historiallisia tapahtumia sivutaan). Tämä vanhempi romaaninsa (alunperin ilmestynyt 1914, Väinö Jaakkolan suomennos 1924 josta sitten on otettu tämä uusi painos vuonna 1990) sijoittuu kuitenkin vakaasti nykyaikaan (tai siis kirjoitusaikaan).
Torkild ja Rose ovat lapsuudenystäviä, molemmat varsin ongelmallisista perheistä: Torkildin perheessä perhesuhteet ovat aika nimellisiä, kukaan ei oikein tule toimeen toistensa kanssa lapsena tai aikuisena, ja Rose taas on varsin läheisriippuvan leskiäitinsä ainoa lapsi, molemmat tietysti myös taloudellisesti varsin ahtaalla...kasvetaan aikuisiksi, ja ystävyys jatkuu läheisyyden ja etäisyyden vaihdellessa, Torkild toki päätyy rakastamaan Rosea (samoin kuin veljensä Aksel) ja Rose taas ei oikein tiedä mitä tuntee, ei ainakaan rakkautta, mutta päättää kuitenkin mennä naimisiin Torkildin kanssa, mutta vaikeutensa tässä liitossa on...
Alkupuoli kirjasta tuntui aika tuskastuttavalta, lapsuuskuvauksista en jaksanut innostua vaikka ne jatkon kannalta merkityksellisiä olivatkin, ja nuoruusaikakin oli vähän, no, muodoton, ja tilannetta ei varsinaisesti parantanut suomennoksen selvästi vanhentunut kieli (jos kirjailija olisi ollut tuntematon, olisi ehkä ollut suurempi houkutus jättää kesken alkumetreillä, Undsetille olin kuitenkin valmis antamaan mahdollisuuksia). Torkildin ja Rosen päästessä naimisiin kirja löytää kuitenkin fokuksensa, ja jälkipuoliskon suhdekuvaus kyllä kiinnosti psykologisessa hienovireisyydessään, ja aviosuhteen kuvauksessa on kyllä varsin moderni ote (vaikkei välttämättä ympäristössä, tässäkin kirjassa otetaan itsestäänselvyydeksi että naimisiin mentyään Rose jättää konttorityönsä ja keskittyy kodinhoitoon).
Liiton molemmat osapuolet ovat kyllä oikein sympaattisia (eli mitään Huojuvaa taloa tai muita perhehelvettejä ei esitetä) mutta kompleksinsa on molemmilla ja liitossa tätä myötä myös vaikeutensa, sekä henkilökohtaista että yhteistä kasvua tarvitaan...
"Mutta minä tiedän pilkulleen, miten koko juttu on käynyt. Sinä olet tietysti kysellyt häneltä sata ja seitsemänkymmentä seitsemän kertaa päivällä ja yöllä: rakastatko minua, rakastatko minua niinkuin minä rakastan sinua, rakastatko minua kuolemaan asti, rakastatko minua kunnollisesti, uskallatko tehdä ristin kaulasi poikki siitä -. Ja sitten poloinen miettii, kunnes pää on ihan pyörällä, ja sitten hän sanoo, "kunpa vain sen tietäisin", ja sitten sinä retkahdat tuolille ja sanot: minä kuolen - oi jumala -."
Tätä lukiessa edellisessä postauksessa pyöritellyt ajatukset utopioista ja dystopioista jatkoivat päälläoloaan, sovellettuna avioliiton yhteisöön, ja Ketjukolaaja mainitseekin kommenteissa "rakkauden ylistämi[s]en. Rakkaus kuulemma kohottaa kaksi ihmistä jopa tähtien yläpuolelle kun oikein makoisasti sattuu. Ilmankos syntyy avioeroja, kun tämän tapainen utopiakupla poksahtaa ensimmäiseen terävämpään särmään", ja Undset tuntuu olevan aika lailla samoilla linjoilla. Yksi ulkopuolinen huomauttaa Torkildille että tämä rakastaa vaimoaan liikaa, se ei ole hyväksi (ilmeisesti koska näin Torkild ei pysty henkisesti tasapainottamaan Rosea sen särmän jälkeen, vaikka tämä sitä tarvitsisi) ja tuossa yllä Torkildin entinen heila pitää järjellisyyden puolustuspuhetta...
Ja voisi sanoa, että niin kauan kuin rakkaus tuntuu suhteessa itsetarkoitukselliselta tavoittelun, melkeinpä obsession, aiheelta, se on vaikeuksissa, mutta kun huomio kääntyy muualle, voi rakkaus paremmin.
Ja muut henkilöt ovat sitten monenlaisissa muissa suhteissa omine kehityskulkuineen...
Oliisn alkupuolta karsinut jonkin verran muodokkaammaksi (ja tietystä muodottomuudesta olen näköjään kritisointu tuota toistakin lukemaani Undsetin romaania) ja suomennos tosiaan vaatisi hieman päivittämistä, mutta ihan olen tyytyväinen että tämän luin.
Helmet-haasteessa tämä sopii mainiosti kohtaan 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa (Norjassa ei paljoa vähempää ole mutta kuitenkin).
Kirjan on lukenut myös Reeta.
