Ryu Murakami - Chansons populaires de l'ère Showa (Showa-kauden hittikappaleet)

Taas tulee luettavaksi sitä parempaa Murakamia, jota on luettu jokunen kirja aiemminkin: tämä sattui löytymään ranskaksi, mutta on näköjään englanniksikin julkaistu (suomeksi ei tietenkään).

Yhdistävää teemaa tuotannossa löytyy, mutta käsittelytavat vaihtelevat: tällä kertaa trilleriaineksia on vähemmän, ennemminkin kyseessä on aika absurdi ja karrikoitukin faabeli. Kuusi parikymppistä miestä tapaavat kokoontua yhteisiin illanviettoihin, joissa yhtenä merkittävänä osana on läheisellä autiolla rannalla tehtävät karaoke-esitykset ennalta sovituista kappaleista (Showa-kausi tarkoittaa keisari Hirohiton hallituskautta, 1926-1989). Muuten ryhmän jäsenet eivät ole kovinkaan läheisiä ystäviä, lähinnä ajautuneet yhteen. Ja sitten yksi ryhmän jäsenistä sattuu jonkinlaisessa mielenhäiriössä tappamaan tuntemattoman naisen...

Naisen, jolla on oma tuttavapiirinsä: kuusi päälle kolmekymppistä naista, kaikki eronneita, kaikkien etunimi Midori, jotka ovat lähinnä ajautuneet yhteen yhteisiin seuranpitoihin (johon siihenkin kuuluu karaoke). Mutta kun yksi heistä tulee yllättäen tapetuksi, muut lähtevät selvittämään asiaa, ja onnistuvat selvittämään murhaajan henkilöllisyyden, ja vastaavat samalla mitalla.

Ja näiden kahden epätavallisen jengin välinen taistelu eskaloituukin sitten varsin hurjalla tavalla.

Ryu Murakamin kirjoissa toistavana aiheena on Japani, joka on menettänyt sielunsa, joten mitään mukavan leppoisaa ei ole syytäkään odottaa. Mutta siinä missä esim. tuossa aiemmin lukemassani Piercing-kirjassa hahmoissa on kaiken häiriintyneisyyden keskellä jotain sympaattista, tässä kirjassa sympatiaa on varsin niukasti tarjolla: kaikki henkilöt ovat varsin kauheita, ikävystyneitä narsisteja. Ja siinä missä nämä kaksi ryhmää ovat oma lukunsa, myös satunnaiset sivuhenkilöt ovat lähinnä itsekeskeisen välinpitämättömiä, mikä omalta osaltaan mahdollistaa tämän kiihtyvän väkivallan kierteen...henkilöt ja tapahtumat ovat moraalittomia, joten kirja itsessään on moraalinen kannanotto kaikessa absurdiudessaan, ja tietysti epämiellyttävä.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 31. Kirjassa on soittolista tai kirjassa mainitaan jokin biisi. Jokainen luku on nimetty kappaleen mukaan: yhtään ei ollut ennalta tuttuja, mutta ne joista mainittiin myös esittäjä piti käydä kuuntelemassa. Pinky & Killersin Rakkauden vuodenaika on aika kiva, ja mukana on myös Minami Haruo, Frank Nagai, Ishihara Yujiro ja Sachiko Nishida. 

Emi Yagi - Venus ja minä

Tämä Emi Yagin toinen romaani (suom. Raisa Porrasmaa) kuulosti kiinnostavalta uutuudelta, joten nappasin luettavaksi: japanilaista maagista realismia, jossa latinantaitoinen nuori nainen palkataan keskustelemaan viikottain museon antiikkisen Venus-patsaan kanssa. Nainen on aikamoinen neuroosikimppu, jonka päälle on kasvanut keltainen sadetakki jota ei voi riisua, ja joka aiheuttaa fyysistä oirehdintaa vaikkei sitä muut voikaan nähdä...

Ja, no, joo. Tuntuu että olen lukenut jo ihan tarpeeksi näitä japanilaisia tarinoita vieraantumisen kokemuksista modernissa yhteiskunnassa maustettuna aimo annoksella eksentrisyyttä ja/tai maagista realismia, varsinkin kun tiedän etten ole lukenut lähimainkaan niitä kaikkia. Ja päälle kasvava sadetakki ja sen aiheuttama oirehdinta tuntuu aika väsyneen osoittelevalta, enkä jaksanut innostua myöskään päähenkilön naapureista, muista työkuvioista yms, ne tuntuivat yhtaikaa alleviivaavilta ja mitäänsanomattomilta.

Venus oli tavallaan kiinnostava tapaus, ja tämä on tietysti täysin vieraantunut ympäristöstään koska on antiikin Roomasta tuleva patsas japanilaisessa museossa, ja suhtautuu siihen mainiosti tuoden silti vieraantumisen esiin. Joten nämä keskustelut kuolleella kielellä oli aika mainio idea, ja tätä teemaa, tekemisen omituisuutta, myös kehiteltiin, samoin kuin katseiden kohteena olemisen ja huomaamattomuuden dynamiikkaa. Tässä olisi ollut ainekset hyvään novelliin, joka olisi keskittynyt vain tähän ja leikannut pois kaikki ne loput osat (nytkin tämä oli satasivuinen pienoisromaani, eli ei kovin kaukana novellistiikasta...)

Kiinnostava idea tässä piili, ja kirjoittajan muulta tuotannolta rohkenen siis odottaa enemmän, mutta tämä ei romaanimitassa nyt kantanut.
Muita mielipiteitä löytyy: Laura, Mikko, Maailmankirjat, Kulttuuritoimitus...

Helmet-haasteessa laitan vaikka kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä (ikää ei mainittu, mutta eiköhän ehto toteudu).

Sōseki Natsume - Unta kymmenen yötä ja muita kertomuksia

Vaikka tähänastiset Sōseki Natsume -suomennoksen rajoittuvat yhteen romaaniin, Kokoro, on kirjailija kotimaassaan hyvin arvostettu, ja häntä on yleisesti pidetty japanilaisen modernin kirjallisuuden isänä, jonka vaikutus näkyy läpi koko 1900-luvun. 

Natsume eli lapsuutensa Meiji-restauraation aikana, jolloin Japani avautui ulkomaailmaan, ja toimi englanninkielisen kirjallisuuden professorina. Tämä aihe epäilemättä vaikutti kirjailijan tuotantoon, mutta samalla suhde opetusaiheeseen ei ollut mitenkään ongelmaton, ja jos jotain yhteyksiä voisikin pohtia ja havainnnoida, yhtä huomionarvoinen on suuri jännite japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin välillä, aihe joka toki näkyi vahvasti myös monilla Natsumen seuraajilla 1900-luvun japanilaisessa kirjallisuudessa.

Viime vuosina japanilaista kirjallisuutta on taas tullut aika hyvää tahtia suomeksi, Haruki Murakamin aallossa muitakin nuorempia tekijöitä, mutta samalla myös joitain klassikkovalintojakin, kuten Akutagawan Hammasrattaat tai Osamu Dazain tuore novellikokoelma...joten hyvä että nyt saamme myös Natsumea. 

Mutta kun Kokoro on jo tullut aikoinaan, niin olisi odottanut jatkoksi muita kuuluisia romaanejaan, Minä olen kissa (blogattu), Botchan (luettu muttei blogattu) tai Kusamakura...näiden sijaan saammekin kaksi hyvin tiiviin novellikokoelman yhteisniteen (yhdessä ja saatesanoineen sivumäärä jää alle kahdensadan) Aleksi Järvelän suomennoksena. Pidän valintaa erikoisena, mutta novellien ystävänä kelpaa kyllä hyvin minulle.

Novellit ilmestyivät alunperin lehtijulkaisuina (niinkuin iso osa muustakin Natsumen tuotannosta) 1908-1910. Ensimmäinen puolisko on yhtenäisempi kymmenen novellin sarja, jonka osista moni alkaa "Näin tällaista unta" ja muissakin tunnelma on hyvin unenomainen. Jälkimmäisen puoliskon Kevätvalon tarinoita on 25, ja niissä sekoittuvat konkreettisemmat kokemukset ja muistot niin kirjailijan nykyhetkestä kuin myös aiemmasta opintomatkasta Englantiin (kuinka paljon näissä on totta? En tiedä) muihin vaihtelevan arkisiin kertomuksiin ja myös joihinkin tarinoihin jotka jakavat edellisen sarjan unenomaisuuden...

Jos juonivetoisuutta tarinoihinsa kaipaa, ei tämä kirja palvele: lyhyet tarinat ovat enemmän jossain fragmentin, lastun ja proosarunon välimaastossa, tapahtumat jäävät usein varsin epämääräisiksi ja avoimiksi ja pääosassa on vahva tunnelma, usein mystisen merkillinen oltiin sitten unessa tai ei. Usein varsin melankolinen, joskus painajaismainenkin, mutta usein myös humoristinen (vaikkakin hienovaraisemmin kuin esim. Minä olen kissa -romaanissa). Ja tunnelmakuvina tämä on kyllä mainio kattaus, ja luulenpa ainakin Yasunari Kawabatan näitä lukeneen, sen verran samaa henkeä näissä on hänen tuotantonsa kanssa (ja toki luultavasti myös moni muu Ryunosuke Akutagawasta Haruki Murakamiin). 

Jos japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, niin tämä on tietysti luettava (ja tietysti toisaalta jos tâhänastiset kokemukset ovat olleet huonoja, niin ei tämä tilannetta muuttane), sen verran ollaan kulttuurisessa ytimessä.

Näin tällaista unta.
Selässäni oli viisivuotias lapsi. Poika oli varmasti minun, mutta outoa kyllä hän oli jotenkin menettänyt näkönsä ja hänen päänsä oli ajeltu kaljuksi. Kysyin milloin oikein menetit näkösi. Voi, se oli jo kauan, kauan sitten, hän vastasi. Ääni oli epäilemättä lapsen, mutta sanat kuulostivat kuin aikuisen lausumilta. Vieläpä kuin tasavertaisen suusta.
Pellot viheriöivät molemmin puolin. Polku oli kapea. Silloin tällöin haikaran valkea muoto pilkahti pimeydessä.
- Taisimme tulla pelloille, kuului selästä.
- Mistä tiesit? kysyin kääntäen kasvojani taaksepäin.
- Haikarahan se on, joka laulaa, hän vastasi.
Ja totisesti, silloin haikara parkaisi kahdesti.
Vaikka lapsi oli omani, hän herätti minussa pelkoa. Kun kantaa jotain tällaista selässään, ei tiedä mihin vielä joutuu. Mietin, olisiko joki paikka, jossa siitä voisi hankkiutua eroon, kun samassa näin pimeyden keskellä suuren metsän. Juuri kun ajattelin josko tuolla, selästäni kuului ivallinen hymähdys.

Kustantajalta saatu arvostelukappale.

Shusaku Endo - Verraton hölmö

Olen jotain Shusaku Endon kirjoja lukenut aiemminkin, ja sen verran niistä pitänyt, että voi lukea lisääkin.

Tämä tuli kirpparilla vastaan, ja on kirjailijan varhaista tuotantoa, varhaisin suomennettu, alunperin vuodelta 1959, ja Hilkka Pekkasen suomennos englannin kautta ilmestyi 1983.

Endoa tavataan usein vertailla Graham Greeneen, ja täytyy myöntää, että tämä tuli tätäkin kirjaa lukiessa nopeasti mieleen: rikollisten ja hylkiöiden vaihtoehtoisessa maantieteessä puidaan rakkauden uskollisuuden ja heikkouden mysteerejä...

Kirjan nimihenkilö on Gaston Bonaparte, maineikkaan esi-isän kovin kauas puusta pudonnut jälkeläinen, joka saapuu selittelemättä Japaniin vanhan etäisen kirjeystävänsä Takamorin ja tämän sisaren Tomoen vieraaksi. Gaston on suurikokoinen hevosnaamainen mies joka ei ole mitenkään penaalin terävin kynä ja lisäksi pelkuri...ja vielä ulkomaalaisena ja ontuvasti japania osaavana onnistuu olemaan hyvin sekasortoinen vieras. 

Sattumalta Gaston sotkeutuu myös ammattirikollisen, viileän palkkatappajan Endon suunnitelmiin: tällä kertaa tappaja tosin toimii omaan laskuunsa, tarkoituksena kostaa veljensä kuolema ennen kuin keuhkotauti nujertaa. Gaston kuitenkin päättää huolehtia tästä uudesta "ystävästään" ja estää tämän tapposuunnitelmat, vaikkei ihan tiedäkään miten...

 

"Sinä olet siis ehdottomasti päättänyt lähteä?"

"Kyllä. Endo-san on ystävä...niin kuin Napoleon."

"Tiedätkö sinä mitään siitä miehestä, Gaston?"

"Kyllä."

"Et sinä mitenkään voi tietää. Etkö tajua mitä hän saattaa tehdä sinulle? Eikö sinua pelota?"

"Kyllä minua pelottaa."

Tomoe heilautti kättään tuskastuneesti ja katsoi taas valtavankokoisen miehen kasvoihin. Gaston oli vielä paksupäisempi kuin hän oli luullut.

Tjooh. Gaston on kirjassa varsin selkeä Kristus-hahmo, joskin sitä mallia, jossa korostetaan heikkoutta ja ulkopuolisuutta, uhrautumista kärsimystä jonkun niin triviaalin kuin toisen ihmisen vuoksi, sellaisen joka ei moista ansaitsisi, eikä uhrautujakaan ole sellainen että uhrilla suurta arvoa voisi nähdä...aiheessa saattaa tuntua Greenen suuri vaikutus, samoin kuin niissä tilanteissa joissa ollaan siirrytty syrjäkujille, tuntihotelleihin ja muihin alamaailman kukoistuspaikkoihin. 

 

Mutta sen verran suoraviivaisesti Endo tämän toteuttaa, että ainakin minulle, joka olen jo lukenut Voiman ja kunnian, ja Miss Lonelyheartsin, ja Hurskan kurjuuden, ja Mouchetten, ja niin edelleen, tässä ei ole mitään sen kummempaa mitä muut eivät olisi jo tehneet paremmin. Vähän turhan, no, helppo kaikesta karuudestaan huolimatta (eli ehkä sitten toimii paremmin sellaiselle lukijalle, joka ei tapaa Kristus-hahmoja hoksata kuin alleviivattuina?) 

No, miljöössä oli kuitenkin sympaattisuutta, joskin tällaisissa alamaailmakuvauksissa kielen hyvän sävyn löytäminen on aika tärkeää, ja suomennos ei ihan tähän pääse.

Tuli luettua, mutta kyllä tämä jää aika monen muun kirjan varjoon, mukaanlukien Endon omat myöhemmät romaanit Vaitiolo ja Skandaali. 

Helmet-haasteessa menee selvästi kohtaan 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

 

edit: korjasin Vaitiolo-suomennoksen nimen.

Naoki Urasawa - Billy Bat

 

Olen aiemmin kirjoittanut yhdestä Naoki Urasawan massiivisesta mangasarjasta, 20th Century Boys, ja nyt sitten huvittaa kirjoittaa vastikään loppuun lukemastani Billy Bat -sarjastaan (käsikirjoittajana mukana Urasawan kanssa Takashi Nagasaki).

 

Taas kerran lähtökohtana on Urasawan rakkaus populaarikulttuuriin, josta ponkaistaan kehittelemään hyvinkin laveaa tarinaa: sarjalla on mittaa 20 pokkarin verran, ja juonessa heittäydytään entistä monimutkaisemmaksi: Urasawalla on tässä vaiheessa sen verran nimeä että selvästi annetaan suhteellisen vapaat kädet rytmittää tarinansa oman maun mukaan. Ja muutaman ensimmäisen pokkarin jälkeen olinkin varsin hämmentynyt, tapahtumat ovat hyvin tietoisesti mysteerisiä ja ajassa ja paikassa hypitään sen verran, että oli vaikea ymmärtää miten nämä kaikki asiat oikein liittyvät toisiinsa, tai, no, yhtään mihinkään, ja mistä tässä nyt oikein on edes kyse. Kärsimättömämpi lukija putoaa kyllä ihan suoraan pois kyydistä, minulla oli sen verran luottamusta tekijään ja kuitenkin pidin niistä yksittäisistä juonenpätkistä vaikken niiden yhteyksiä hahmottanutkaan...ja kyllä niitä sitten alkoi loksahdella toisiinsa, siinä missä mukaan toki tuli vielä lisää käänteitä (ja totuuden nimissä on todettava että kyllä osa tarinanpätkistä taisi jäädä myös ilmaan). 

En siis edes yritä selittää mitä kaikkea tässä tapahtuu, mutta sarja alkaa 1940-luvun lopulla, kun japanilais-amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Kevin Yamagata kuulee mainittavan, että piirtämänsä sankari Billy Bat muistuttaa kovasti toista vanhempaa sarjaa, jonka toinen henkilö muistaa nähneensä Japanissa...Kevinillä on kovin kompleksinen suhtautuminen plagiointiin, edes tiedostamattomaan, joten hän päättää lähtemään ottamaan selvää onko vahingossa niin tehnyt, ja tällä matkalla sotkeudutaan sitten salaisiin agentteihin jahtaamassa vanhaa artifaktia ja muinaiseen salaliittoon, ja sitten on se lepakko joka ei olekaan enää vain piirros, vaan hahmo joka haluaa jutella kanssasi (mutta kumpi lepakko puhuu sinulle? Musta vai valkea?)

Ja reippaan maksimalistisessa hengessä mukaan heitetään kolajuomat, Ku Klux Klan, Kennedyn salamurha, kuumatka (sekä lavastettu että todellinen), graffitit, WTC-iskut...ja tietysti Walt Disn- anteeksi, Chuck Culkin, kaksin kappalein. 

Itse Billy Bat hahmona on jonkinlainen sekoitus Mikki Hiirtä ja Batmania potenssiin kymmenen, ja muistakin aiheista voi huomata, että tässä sarjassa Urasawan populaarikulttuuritaju asemoituu vaihteen vuoksi tiukasti Yhdysvaltoihin, joskin nämä Yhdysvallat ovat nimenomaan ikoninen ja myyttinen Amerikka, niin hyvässä kuin pahassa (ja toki Japaniinkin riittää yhteyksiä). Tässä mielessä on varsin ironista, että tätä Urasawan kaikkein amerikkalaisinta sarjaa ei ole toistaiseksi julkaistu englanniksi, ja ilmeisesti tekijä ei ole ihan ylettömän innokkaasti käännöstä edes ajamassa, koska Eräs Tietty Mediajätti voisi ehkä hermostua tavasta, jolla se sarjassa esitetään...jos siis japani ei taitu, niin sarja pitää etsiä luettavaksi ranskaksi (kuten itse tein) tai saksaksi, ja löytyy se kai joillain muillakin sivistyskielillä.

 

Ja tietysti huomion kohteena on juuri populaarikulttuurin ikonisuus ja myyttisyys, ja toisaalta taiteellinen luominen ja inspiraatio. Sarjassa riittää henkilöitä joilla on oma suhteensa Billy Batiin ja muihinkin kulttuuriluomuksiin, niin tekijöinä, kustantajina, markkinoijina, lukijoina...Kevin Yamagata ja Kevin Goodman ovat aidosti inspiroituneita taiteilijoita, joiden tuotokset erottuvat tarkkaavaisten lukijoidenkin silmissä niiksi aidoiksi versioiksi, Chuck Culkin (se oikea) taas on senttari ja tietää sen, mutta tälläkin on oma roolinsa ikonisen hahmon kehityksessä ja välittämisessä, ja monet muut henkilöt ovat omilla motiiveillaan liikkeellä ja kullakin on osansa...

Ja kiinnostavasti taiteellisen inspiraation teema limittyy toisenlaisen inspiraation teemaan...Urasawan sarjoissa on ollut usein vilahdellut mukana uskonnollisia sivujuonteita ja elementtejä, mutta tässä sarjassa ne viedään ihan uudelle tasolle, juutalais-kristillisen ilmoitususkonnon aihe nousee sarjan keskeiseksi subtekstiksi. Taiteellinen inspiraatio limittyy suoraan profeetalliseen kutsumukseen, ja tästäkin näkökulmasta voi esiin nostaa niin aidosti inspiroituneita kuin senttareitakin, huijareista ja itsepetoksen ajamista puhumattakaan (ja inspiroituneistakin osa haluaa vältellä kutsumustaan...) ja niillä vähemmän inspiroituneillakin on kuitenkin oma roolinsa, jotta suhde transsendenttiin välittyy, elää ja kehittyy (ja toisaalta voi myös käydä niin, että todellinen inspiraatio ja luomistyöhön osallistuminen hämärtyy silloinkin kun pintataso voi hyvin, mutta pysyy silkkana pintatasona ja tyhjinä eleinä...)

Urasawan teologia ei ehkä kestä tiukempaa tarkastelua, mutta fenomenologisessa mielessä tässä pyöritellään kiinnostavia ajatuksia (populaari)kulttuurin, luomisen, myyttisyyden, pyhän kokemuksen ja symbolien suhteesta, mikä vaikuttaa millä tavalla mihin suuntaan, ja harvassa ovat teokset, jotka näitä teemoja tällä tavalla pyörittelisivät...

 

Jepjep. Tämä on varsin hankala sarja, vielä maksimalistisempi ja sekavampi kuin aiemmin lukemani pitkät Urasawan sarjat (Monster, Pluto, 20th Century Boys) ja se on paljon se, sarja on mahdollisesti vain iso kasa ideoita heiteltynä miten sattuu (ja ainakaan ihan kaikki mukaanheitetty ei taida varsinaisesti tulla käytetyksi), mutta en voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä olisi jonkinlainen syvällinen uusi postmoderni suurteos, minkä tahansa taidelajin puitteissa. Teos vaatinee joka tapauksessa toisen lukukierroksen jossain vaiheessa.

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Mm. kyky piirtää sarjakuvia. 

Hiromi Kawakami - Strange Weather in Tokyo (Sensein salkku)

 

Ei ehkä ollut onnistunein valinta lukea tämä Hiromi Kawakamin suosittu kirja (joka on myös suomennettu nimellä Sensein salkku, huomasin sen jälkeen kun tämä jostain ilmaishyllystä oli mukaan tarttunut) heti tuon edellisessä postauksessa käsitellyn Zoyâ Pirzâdin kirjan jälkeen: näissä oli kohtalaisesti samaa, tavalla, joka tässä alkoi ärsyttää. 

 

Tsukiko, alkavasti keski-ikäistyvä nainen kohtaa sattumalta baarissa entisen japaninopettajansa, jonka nimeä ei aluksi edes muista, joten kutsuu tätä vain Senseiksi. Japani ei ollut Tsukikon lempiaineita eikä koulussa mitenkään loistanut, mutta kun sattuvat samassa baarissa ja muuallakin toisiinsa törmäämään, niin Tsukiko ja Sensei viihtyvät toistensa seurassa. Ja pikkuhiljaa (tosiaankin pikkuhiljaa) näiden kahden yksinäisen ihmisen suhde syvenee...

 

Ja, niin. Tässä kirjassa notkutaan baarissa, juodaan paljon olutta ja sakea, syödään...jatkuvat viittaukset ruokalajeihin alkoivat nopeasti ärsyttää: olen ihan huvikseni lukenut joitain ruokahifistelymangoja kuten Oishinbo, mutta tässä se pysyi ihan vaan namedroppailun piirissä, ja toi ikävästi mieleen tuon Pirzâdin kirjan, jonka henkilöiden ajatukset myös pyörivät usein ruoan parissa...ehkä iranilaisten naisten pitäisi lukea tämä kirja, voisivat huomata ettei siellä ikkunan takana sen kummempaa ole.

Tjooh. Luulen, että en olisi jaksanut tästä niin suuresti innostua muutenkaan, mutta nyt ainakin osui lukuhetkeen, jossa kirja värittyi epäedullisesti.
Positiivisempia arvioita löytyy runsaasti, tätä on luettu monessa blogissa (linkkien takana lisään linkkejä): Kiiltomato, Kirjaluotsi, Kirja vieköön...

No, Helmet-haasteessa saan tällä kohdan 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

Ryu Murakami - Piercing

 

 

Kirja alkaa vahvalla kuvalla: nuori isä on keskellä yötä muutamakuukautisen tyttärensä kehdon ääressä, puristaen kädessään jääpiikkiä. Hän ei halua käyttää sitä, mutta pelko että tulee sitä käyttämään on akuutti.

 

Sinänsä vähän alle kolmikymppisen Kawashiman elämässä kaikki on hyvin, ainakin nyt: hyvä työ mainosfirmassa, rakas vaimo ja nyt myös rakas tytär. Kaikki ei ole ollut aiemmin hyvin, mutta unettomuus ja unikauhuhäiriö on menneisyyttä...mutta nyt ne ovat palanneet, mukanaan painostava halu, joka vie jääpiikki kädessä kehdon ääreen (ja jääpiikkiä on käytetty aiemminkin, Kawashiman silloiseen naisystävään).

Kawashima keksii kyllä myös ratkaisun tähän kriisiin: tilanne varmastikin laukeaa, jos hän voi piikittää jonkun toisen hengiltä, ei niin tärkeää kenet...joten aletaan suunnitella täydellistä murhaa, mutta kun suunnitellulla uhrilla, SM-klubilta tilatulla prostituoidulla Chiakilla, on, jos mahdollista, vielä hatarampi ote todellisuudesta, niin suunnitelmiin tulee aikamoisia mutkia.

 

Olen nyt muutaman Ryu Murakamin kirjan lukenut, ja onhan tämä tunnistettavasti samaa linjaa kuin In the Miso Soup ja Audition ja Almost Transparent Blue...Murakami kommentoi usein japanilaista yhteiskuntaa, erityisesti sitä kuinka se on kadottanut sielunsa ja korvannut sen kaupallisella tyhjyydellä ja hyväksikäytöllä, ja tämä purkautuu sitten seksin, väkivallan raadollisina yhteenkietoutumina...ja kuten tuosta alkuasetelmasta voi päätellä, tässäkin kyllä tuota riittää.

 

Joskin tällä kertaa yhteiskunnallisuus on häivytetty selvemmin taka-alalle ja keskitytty päähenkilöihin, ja samalla tarina käy perinteisemmäksi trilleriksi, jonka juoni on kyllä varsin arvaamaton, siinä vaiheessa kun Kawashiman suunnitelmat menevät puihin niin ei voi tosiaankaan arvata että mitenköhän tässä käy, kuka tappaa, kenet ja miten vai mitä tapahtuu...

Ja toisaalta, siitä huolimatta mitä sekä Kawashima että Chiaki ajattelevat ja tekevät kirjan aikana, molemmat on esitetty omalla omalaatuisella tavallaan sympaattisiksi hahmoiksi, ja tapa kuinka nämä onnistuvat ymmärtämään toisiaan väärin ja tekemään vääriä johtopäätöksiä tuo kirjaan vaikutteita romanttisesta komediasta (ja se lienee harkittua, Murakamilla vaikuttaa olevan varsin omalaatuinen ja itsetietoinen huumorintaju).

 

Samalla tuo hienovarainen komediallisuus ja sympaattisuus puhkaisee mahdollisen yrityksen tehdä päähenkilöistä jotenkin pateettisen traagisia, tai säälittäviä, ja toisaalta ajatusten ja tekojen raakuus ja hirviömäisyys estää yritykset pitää niitä oikeutettuina...lopputuloksena on, että päähenkilöt ovat ihan vaan inhimillisiä, ja ottaen huomioon kontekstin, se on aikamoinen saavutus. 

 

Walking through the Kabuki-cho district of Shinjuku two nights ago, he'd confirmed that most of the freelance streetwalkers were from overseas, particularly South-East Asia. Among the advantages of choosing such a woman was the fact that any search for her would be half-hearted at best, since she was unlikely even to be in Japan legally. But it was essential that the flesh he pierced with the icepick be as white as possible. And now that he thought about it, not even a fair-skinned foreigner would do. If the victim didn't speak Japanese well, it would be difficult to set things up properly, and, besides, it was imperative that her expressions of terror and anguish be in Japanese. Why? He wondered about that for a moment but stopped when an image of his mother threatened to form in his mind. He must concentrate only on the business at hand.

Edogawa Ranpo - Le Lézard noir (Musta lisko)

 

Vaikken varsinaisesti sisällöstä tiennytkään, olin teoksen olemassaolosta jo aiemmin tietoinen, joten kun se sopivasti käsiini tuli niin kiinnosti lukea.

Edogawa Ranpo (tai Rampo) on vilahdellut ohimennen viittauksina japanilaisen vanhemman dekkari- ja jännärikirjallisuuden edustajana, niin sen länsimaisen klassisen arvoitusdekkarin välittäjänä (ja tuosta wiki-artikkelista nyt hoksaan että kirjailijanimensä on japanilainen väännös Edgar Allan Poesta) kuin muutenkin populaari- ja pulp-kirjoittajana, joka on nykyäänkin pysynyt tunnettuna ja versioituna...ja tästä nimenomaisesta kirjasta arvostamani kirjailija Yukio Mishima on tehnyt teatterisovituksen, ja esittänyt pientä sivuroolia siitä tehdyssä elokuvassa...

Ranskankielinen käännös (Rose-Marie Makino-Fayolle) löytyi, englanniksikin tämä ainakin on julkaistu, suomeksi ei.

Kirjana tästä tuli aika lailla mieleen joku aika sitten lukemani Arsène Lupin -kirja Ontto neula (ja melkeinpä oletan että Ranpo teoksen tunsi). Nimihenkilö Musta lisko on rikollisjoukkoa johtava mestarivaras, kaunis nainen, joka osaa juonittelut ja naamioitumiset (ja nimi tulee käsivarressa olevasta tatuoinnista), ja nyt hän on iskenyt silmänsä kuuluisaan timanttiin Egyptin tähteen: suora varkaus vaikuttaa hankalalta, mutta timantin omistajalla on tytär jonka voi kidnapata ja vaatia lunnaita...

Ja tätä vastassa on Ranpon vakiohahmo, etsivä Kogoro Akechi. 

Varsinainen kirja on sitten aikamoista nokittelua näiden kahden voiman välillä, yksi toteuttaa juonen joka vaikuttaa onnistuneelta mutta toisella onkin ollut koko ajan ässä hihassa, hahaa. Ja tämä nokittelu on myös joskus aika itsetarkoituksellista, kuvaavasti alussa Musta lisko ilmoittaa kirjeitse aikeistaan kidnapata jalokivikauppiaan tyttären, koska olisihan se nyt tylsää jos homma olisi liian helppoa...

Ja tässä annetaan myös materiaalia käsitykselle, että pohjimmiltaan kaikki japanilaiset ovat samannäköisiä, sen verran helposti monet naamioitumiset onnistuvat.

Tietysti toisin kuin Arsène Lupin -tarinoissa, kirjailija on tässä lopulta etsivän puolella ja lopputulos ei yllätä, mutta aika monta mutkaa saadaan mahtumaan suht lyhyeen kirjaan.

Jos siis jotain realistista teosta psykologisella syvyydellä odottaa, sitä ei tosiaankaan ole luvassa, tämä on puhdasta pulppia, mutta epäilemättä mielikuvituksekasta, erityisesti loppupuolella yllytään varsin outoihin kuvioihin (perusajatus yhä sama kuin edellämainitussa Ontossa neulassa, mutta aika lailla surrealistisempana, unenomaisempana ja groteskimpana versiona): nämä ehkä ovat inspiroineet myöhempiä, ehkä vakavampiakin, taiteilijoita, mutta itsessään tässä on kyllä mitä erinomaisin pulp-jännärin edustaja. 

Ja sellaisena kyllä viihdyttävä teos, joskaan en nyt tiedä olenko heti etsimässä käsiini lisää kirjailijan tuotantoa...

Helmet-haasteessa tämä on 31. Jännityskirja tai dekkari

Kirjabloggaajien joulukalenteri 8.12.

 

Tervetuloa kirjabloggaajien perinteisen joulukalenterin kahdeksanteen luukkuun. Eilinen luukku löytyy Tarukirja-blogista, huomenna mennään Kirjaimia-blogiin ja koko kalenterilista löytyy Luetaanko tämä -blogista.

Kirjojen sijaan esittelenkin tänään elokuvan, joka on noussut ainakin omaan joululeffakaanoniini korkealle: Satoshi Konin ohjaama animaatio Tokyo Godfathers. Alunperin leffa on ilmestynyt vuonna 2003, eli ei ole luonnollisestikaan ollut osa lapsuuden joulujeni perinteitä, tutustuminen on tapahtunut vasta aikuisiällä (eikä tämä ihan pienimpien elokuva olekaan, kohderyhmä sillai teineistä isovanhempiin).

 

Elokuva alkaa jouluyönä, jossa päähenkilöt syövät jouluillallista asunnottomien soppakeittiössä: Gin on alkoholisoitunut vaikeuksiin joutunut entinen liikkeenpitäjä, Hana entinen drag queen joka joutui kadulle poikaystävänsä tapaturmaisen kuoleman jälkeen, ja Miyuki kotoa karannut teinityttö. 

Suunnatessaan majapaikkaansa kohti kolmikko löytää roskakasasta pienen hylätyn vauvan ja pyynnön pitää tästä huolta. Ei tätä heitteille voi jättää, ja päähenkilömme lähtevät etsimään lapsen perhettä...ja tällä matkalla kohdataankin paljon erilaisia ihmisiä ja tilanteita, juonenkäänteitä riittää, ja vauvan ohella myös kolmikko kohtaa omat menneisyytensä ja joutuvat niiden kanssa tekemään tiliä...

Jouluelokuvaperinteiden mukaisesti suunnataan kohti onnellista loppua, ja siihen pääsemiseen tarvitaan onnellisia yhteensattumia, ja tällaiset ratkaisut saattavat hyvin helposti näyttää, no, imeliltä ja korneilta. Tokyo Godfathers ratkaisee tämän ongelman kiinnostavasti, katsojaa suorastaan tykitetään ihmeellisillä yhteensattumilla ja juonenkäänteillä, tempo ei anna aikaa tuhahtaa kyynisesti "no niinpä tietenkin": kun sankarimme ovat missiolleen lähteneet ja päättävät auttaa jotakuta joka on vielä avuttomammassa tilassa, niin seurauksena on eräänlainen "charmed life", katsoja hyväksyköön että tässä on nyt johdatus pelissä ja ihmeiksi luokiteltavia tapahtumia nyt vain tapahtuu (noin muuten leffa kyllä välttelee kaikenlaisia suoria viittauksia yliluonnollisiin elementteihin).

Ja leffa käyttää myös samaa ideaa kuin Frank Capra mm. Ihmeellinen on elämä -elokuvassa: jotta onnellinen loppu olisi todella tehokas, sitä ennen pitää olla uskottavasti onneton ja käydä tarpeeksi syvällä. Synkkiä hetkiä, onnettomuutta ja ponnistelua siis riittää kyllä myös.

92 minuuttiin on pakattu siis varsin kunnioitettava määrä juonta, niin huumoria, draamaa kuin jännitystäkin, ja edetään sellaisella ripeydellä että on kuin katsoisi elokuvallis-narratiivista vastinetta yksipyöräisellä ajavalle jonglöörille: koko ajan on pieni riski että kohta menee överiksi ja jos tekijä hidastelisi ja takeltelisi, niin kaikkia palloja ei pystyisi pitämään ilmassa. Mutta pallot pysyvät ilmassa, vaikea tasapainottelu on saatu toimimaan, elokuva tekee sen mitä pitääkin.

Oma kiinnostava ulottuvuutensa on myös elokuvan jouluisuus. Sinänsä tarina kolmesta asunnottomasta jotka löytävät pienen vauvan voisi sijoittaa mihin ajankohtaan tahansa, ja kuten sanoin elokuva välttelee selkeitä ja suoria viittauksia transsendenttiin ja yliluonnolliseen, ja suorien jouluviittauksienkin suhteen ollaan varsin hillittyjä.

Jouluisuus tuleekin elokuvan läpäisevästä hengestä: perusasetelma hyödyntää kyllä seimikuvaelman symboliikkaa, päähenkilömme ovat päivitetty versio paimenista kedolla, ja seimessä kapaloidussa lapsessa, joka on kuka tahansa lapsi, korostuu avuttomuus; sen kummemmin alleviivaamatta sanotaan kuitenkin jotain hyvin olennaista jouluyön mysteeristä ("Totisesti: kaiken minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." Matt. 25:40)

Kazuhiro Kiuchi - Shield of Straw

 

Tässä kirja, joka pyörii hyvin pitkälle ideansa varassa. 

Mekari toimii Japanin turvallisuuspoliisissa, tehtävänään toimia henkivartijana korkean tason poliitikoille ja muille VIP-henkilöille, ja vaikka ammattissaan pärjääkin hyvin, yksityiselämästä on ilo poissa vaimon kuoleman jälkeen ja sitä kautta myös kaikki ambitiot.

Mutta uusi tehtävä odottaa: etsintäkuulutettu rikollinen Kiyomaru on pidätetty (tai siis ilmoittautui itse poliisiasemalla) etelä-Japanissa ja nyt tämä pitäisi saattaa Tokioon. Kiyomaru on syyllistynyt kahteen raakaan murhaan, joista jälkimmäisen uhri sattuu olemaan vaikutusvaltaisen multimiljardöörin lapsenlapsi, ja tämä päättää jakaa omaa oikeuttaan, luvaten hyvin laajasti koko maahan leviävissä ilmoituksissa, että henkilöä, joka on vastuussa Kiyomarun kuolemasta, odottaa miljardin jenin palkkio (ihan niin suuri summa ei ole euroina, mutta kuitenkin suuri) ja muutenkin käyttää runsaasti rahojaan pitääkseen huolen että tämä ilmoitus varmasti leviää (tarkentavine yksityiskohtineen miten palkkiomaksu voidaan järjestää kun murha nyt sattuu kuitenkin olemaan rikos), joten matkasta läpi puolen Japanin on luvassa varsin vaikea...

Tuolla mennään, matkaa tehdään suuren mediakohun saattelemana ja yrittäjiä on sen verran että hyvin nopeasti saa huomata että kehenkään ei kannata luottaa, erityisesti kehenkään sellaiseen jolla on ase (eli mm. toisiin poliiseihin), ja toisaalta joudutaan vastakkain ankarien moraalisten kysymysten kanssa, mikä arvo on ihmishengellä itsellään ja miten missäkin tilanteessa olisi paras toimia (koska väkivaltaa ja kuolemia on odotettavissa). 

Kiyomarukin ei ole mikään kärsivä ja väärinymmärretty yhteiskunnan uhri vaan ihan vaan kurja sosiopaatti, sellainen jota käytetään argumenttina kuolemanrangaistuksen puolesta, mutta ilmeisesti Japanissa kuolemanrangaistus tulee kyseeseen vasta kolmesta murhatuomiosta, ja tästä oltaisiin siis välttymässä...mutta kaipaisiko kukaan jos Mekari ei nyt kuitenkaan ihan tekisi työtään kunnolla, varsinkin kun tullaan tilanteisiin joissa jonkun muun henki on vaarassa...ja toisaalta mitä se kertoisi yhteiskunnasta että kun on tarpeeksi rahaa niin voi tehdä mitä tahansa? Ja kuinka moni onkaan valmis tappamaan toisen ihmisen rahasta...

Kazuhiro Kiuchin kerronta on varsin funktionaalista. Kirjassa mennään idea edellä, eli paljon huomiota kyllä saa miten tällainen tapahtumasarja voi toteutua suunnilleen realistisesti, ja mm. henkilökuvaus rajoittuu siihen mikä on tarinan ja moraalikysymysten kannalta olennaista, tyypittelyyn asti. Mekari motivoidaan henkilöksi joka ei itse ole kiinnostunut miljardista jenistä, ja muut henkilöt ovat myös enemmän tyyppejä joilla on positio tarinaan ja sen teemoihin kuin eläviä psykologisesti syvällisiä henkilöitä...

Kerronta pysyy varsin asiallisena: mukana on joitain varsin raakojakin kohtia, joiden väkivaltaisuus ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista mässäilyä, vaan funktionaalisesti niillä korostetaan tarinaelementtejä: tuodaan esiin että Kiyomaru ei tosiaankaan ansaitse sympatioitamme tai alleviivataan moraalisten valintojen vakavuutta: kenen osaksi missäkin valinnassa tulee kärsimys.

Joissain noissa teknisissä yksityiskohdissa kirjailija ehkä päätyy itsetarkoituksellisesti selittelemään liikaa, hieman alleviivaten omaa tietämystään, erityisesti aseiden tekniikan kuvauksissa, ja yhden keskeisen juonikoukun kyllä itse hoksasin nopeasti, kun Mekarilla meni 3/4 kirjasta tajuta (mutta ehkä se ei kirjoitusvuonna 2004 ollut vielä niin tunnettu ja selviö...)

Jep, kirjassa on idea, ja kaikki muu keskittyy viemään sitä eteenpäin. Ja sen verran kiehtova idea on kyseessä ja toteutus toimi siinä määrin, että oli tämä kyllä antoisa lukukokemus. Yleissävy tässä on kyllä hyvinkin ankara ja synkeä, ja pääsi kyllä myös ajoittain ihon alle (puhun nyt erityisesti siitä yhdestä tapahtumasta kirjan loppupuolella...) mutta ankaruus, jolla moraaliset asettelut esitetään, vetosi kyllä minuun hyvin. Mutta en tiedä uskallanko varsinaisesti suositella kenellekään (paitse te herkemmät lukijat ette halua tätä lukea), ja kirjana tästä tuli kyllä usein mieleen, että tämä toimisi yhtä hyvin elokuvana (ja tästä on näköjään tullutkin filmi, ohjaajana Takashi Miike (tietysti)).

Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva (vähän kärkyin, josko olisi sosiaalista mediaa mukana, kun nettisivuilla on oma olennainen roolinsa kirjassa, mutta varsinaista somea ei kuitenkaan ollut. Liian vanha kirja.)