Emi Yagi - Venus ja minä

Tämä Emi Yagin toinen romaani (suom. Raisa Porrasmaa) kuulosti kiinnostavalta uutuudelta, joten nappasin luettavaksi: japanilaista maagista realismia, jossa latinantaitoinen nuori nainen palkataan keskustelemaan viikottain museon antiikkisen Venus-patsaan kanssa. Nainen on aikamoinen neuroosikimppu, jonka päälle on kasvanut keltainen sadetakki jota ei voi riisua, ja joka aiheuttaa fyysistä oirehdintaa vaikkei sitä muut voikaan nähdä...

Ja, no, joo. Tuntuu että olen lukenut jo ihan tarpeeksi näitä japanilaisia tarinoita vieraantumisen kokemuksista modernissa yhteiskunnassa maustettuna aimo annoksella eksentrisyyttä ja/tai maagista realismia, varsinkin kun tiedän etten ole lukenut lähimainkaan niitä kaikkia. Ja päälle kasvava sadetakki ja sen aiheuttama oirehdinta tuntuu aika väsyneen osoittelevalta, enkä jaksanut innostua myöskään päähenkilön naapureista, muista työkuvioista yms, ne tuntuivat yhtaikaa alleviivaavilta ja mitäänsanomattomilta.

Venus oli tavallaan kiinnostava tapaus, ja tämä on tietysti täysin vieraantunut ympäristöstään koska on antiikin Roomasta tuleva patsas japanilaisessa museossa, ja suhtautuu siihen mainiosti tuoden silti vieraantumisen esiin. Joten nämä keskustelut kuolleella kielellä oli aika mainio idea, ja tätä teemaa, tekemisen omituisuutta, myös kehiteltiin, samoin kuin katseiden kohteena olemisen ja huomaamattomuuden dynamiikkaa. Tässä olisi ollut ainekset hyvään novelliin, joka olisi keskittynyt vain tähän ja leikannut pois kaikki ne loput osat (nytkin tämä oli satasivuinen pienoisromaani, eli ei kovin kaukana novellistiikasta...)

Kiinnostava idea tässä piili, ja kirjoittajan muulta tuotannolta rohkenen siis odottaa enemmän, mutta tämä ei romaanimitassa nyt kantanut.
Muita mielipiteitä löytyy: Laura, Mikko, Maailmankirjat, Kulttuuritoimitus...

Helmet-haasteessa laitan vaikka kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä (ikää ei mainittu, mutta eiköhän ehto toteudu).