Michel Tournier - Perjantai

Tämä Michel Tournier -suomennos on jäänyt aiemmin lukematta, vaikka aika paljon on aiemmin tullut luettua, muutama suomentamatonkin (joskin havaintojeni mukaan Tournier alkukielellä on kyllä aika haastavaa, joten en nyt suoraan ole rynnännyt koko bibliografiaa lukemaan). No, nyt sitten. Suomennos on Eila Kostamon.

Kirjassa versioidaan uusiksi aimo klassikko, Daniel Defoen Robinson Crusoe, jonka perusidea lienee suunnilleen kaikille tuttu, joskin varmaan myös aika moni ei ole itse kirjaa lukenut. En minäkään, joten vaikka perusidea onkin tunnistettava, en tiedä kuinka paljon vapauksia Tournier ottaa kirjassaan, onko tapahtumat edes suunnilleen samoja: ilmeisesti loppu ainakin on erilainen, ja onhan tässä taas sellaista Tournier-maista fyysisyyttä ja toisaalta filosofista pyörittelyä, johon Defoe tuskin meni... 

Niin, Crusoe, brittiläinen kveekari 1700-luvun puolivälissä on Tyynellämerellä purjehtivassa laivassa, joka haaksirikkoutuu pienelle tuntemattomalle saarelle jossain aika kaukana Chilen rannikolta, ja tällä saarella sitten elellään ja sopeudutaan uuteen tilanteeseen. Jossain vaiheessa saarella käy lähiseudun alkuasukkaita suorittamassa ihmisuhreja, jonka yhteydessä Crusoe pelastaa pakenevan nuoren uhrin, jonka nimeää Perjantaiksi. Ja 28 vuoden kuluttua paikalle purjehtii englantilainen laiva...

Tournierin tuotannossa tavataan käsitellä myyttejä, joten kysymys onkin, onko Robinson Crusoe myytti? Ehkäpä, ottaen huomioon kuinka se on muodostunut käsitteeksi, joka ylittää alkuteoksen rajat (kun minäkin sen niin hyvin olen tuntenut ties kuinka pienestä pitäen, vaikken ole lukenut). Ja ehkä erityisesti niissä piirteissään, joita Tournier ymmärtääkseni päätyy tässä vääntelemään ja alleviivaamaan. 

Myyttinen Crusoe ei niinkään sopeudu vaan sopeuttaa, päätyessään uusiin olosuhteisiin valjastaa saaren (ja sen asukkaat) oman ymmärryksensä ja kulttuurisen taustansa jatkumoksi. Tämä on myytti brittiläisen, länsimaalaisen, valtaapitävän porvarillisen kulttuurin ylivertaisuudesta, kuinka luonto ja nainen valloitetaan (kiitos Marko Nenoselle tuosta fraasista). Niinpä Defoen kirjassa 28 vuoden kuluttua maailmaan palaava Crusoe on lähestulkoon sama henkilö kuin haaksirikkoutuessaan, vähän vanhempi vain. Kirjan myytti on isossa osassa kolonialismissa ja imperialismissa. 

Tournierin kirjassa saari on kirjaimellisesti nainen, Speranza, josta Crusoe etsii niin äitiä, rakastajatarta kuin vaimoakin, ja toki tässäkin Crusoe pyrkii valjastamaan ja muokkaamaan saaren vanhan maailmanjärjestyksensä mukaiseksi, mutta tämä menee jo parodiseksi. Ja suhde Perjantaihinkin on monimutkaisempi, pinnallisesta tottelevaisuudesta huolimatta tämä ei omaksu Crusoen asettamia arvoja vaan päätyy järkyttämään tätä maailmanjärjestystä perinpohjin (myös konkreettisesti).

Ja toki myös Crusoe itse muuttuu. Tournier itse on ilmeisesti maininnut käyttäneensä Spinozan Etiikan kolmivaiheista kehitystä Crusoen saarioleskelussa, alun vaistorypemisestä tiukan rationaaliseen järjestelmällisyydeen, josta siirrytään Perjantain myötävaikutuksella intuitiivisempaan maailmankatsomukseen...

Minulle tuli ennemmin mieleen kirjan alaotsikosta ("les Limbes du Pacifique"/"Tyynen meren kiirastuli": miksiköhän Limbo on vaihtunut kiirastuleksi) Danten Jumalainen näytelmä: alun identiteetin kadottava vaistokokemuksiin uppoava rypeminen vastaa infernoa, keskivaiheen ajan, paikan ja asemien tiukka hierarkia ja kontrolli kiirastulta ja loppupuolen ymmärrys asioiden suhteista ja omasta olemisesta yhteydessä muihin taas paratiisia. Ja tämä sisäinen muutos on niin raju, että sen huomaa myös Tournierin Crusoe, hän ei ole enää samalla aaltopituudella 28 vuoden jälkeen saapuvan laivan ja sen edustaman maailman kanssa.

Kiehtova teos: ei nouse ihan suosikkieni joukkoon Tournierin tuotannossa, mutta kun ollaan yhä "vähemmän paras"-tasolla niin ei se haittaa. Ja tietysti tällä saa Helmet-haasteessa kohdan 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla (taitaa olla ainoa Tournier siellä, iso osa muista tuli Otavan kirjastossa). 
Ja muutama muu bloggaus löytyi. 

Michel Tournier - Gilles & Jeanne

 

Taas pitkästä aikaa hieman Michel Tournieria: aikoinaan aika monta on ollut jo blogissa, ja blogia ennen tuli jo luettua ja ihailtua muutamaa kirjaa...

Tätä kirjaa ei ole suomennettu, mutta tämä oli tullut englanniksi vastaan joten käännöksenä luetaan kuitenkin: noin muuten on todettava että olen havainnut Tournierin ranskaksi aika työlääksi luettavaksi (enkä ole ainoa) ja tässäkin käännöksessä oli paikoin käytössä sellaista kieltä että olisi hankalaa luettavaa, joten arvostan näissä käännösten olemassaoloa.

Tämänkertainen kirja on pienoisromaani Ranskan historian tärkeistä käännekohdista 1400-luvulta, ja ajan kahdesta tärkeästä henkilöstä, Gilles de Raisista ja Jeanne d'Arcista. Tai erityisesti Gillesistä, Jeannen vaiheita käydään läpi alussa mutta myös palaa roviolla kirjan alkupuoliskolla.

Kirjan inspiroiva mysteeri onkin Gillesin persoonassa, ja tämän suhteessa Jeanneen. Nämä olivat läheisiä liittolaisia Jeannen aktiivisen uran ajan, mutta siinä missä Jeannesta tuli pyhimys, Gilles taas myös päätyi muutamaa vuotta myöhemmin roviolle varsin erilaisista syistä: Gilles on alkuperäinen Ritari Siniparta, nykymääritelmissä sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin, John Wayne Gacyn, Ted Bundyn yms hengessä. 

Tournier ei lähde jälkiviisaasti projisoimaan päätepisteen perusteella ihmishirviöyttä alkuvaiheisiin, vaan ennemmin esittää että Gilles olisi ollut varsin tavallinen, hyväkin mies, ja Jeanne teki tähän suuren vaikutuksen, mutta juurikin tämän kuolema (ja pettymys kuningas Kaarle VII:n saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen) syöksi Gillesin raiteiltaan, ja teki sen perinpohjaisesti. 

Kirjassa on jännästi pieniä viittauksia Tournierin muuhun tuotantoon, Keijujen kuninkaaseen, Kolmen kuninkaan kumarrukseen, Meteoreihin, joinain konkreettisina mainintoina, ja joinain teemoina: Tiffauges on mukana paikannimenä, mutta Keijujen kuninkaan lastenkerääjällä on oma paralleelinsa tässä, kolme kuningasta mainitaan kuten myös Betlehemin lastenmurha, ja Gilles ja Jeanne muodostavat kaksikon jossa toinen päätyy toisen varjoksi ja jatkuvasti epätoivoisesti etsimään ja tavoittelemaan toista...(ja tietysti Tournierille ominainen fyysisyys, ajoittaiseen kuvottavuuteen asti, on mukana)

Mutta samalla on todettava että ehkä tämä kirja on kiinnostavin suhteessa noihin muihin kirjoihin, osa laajempaa kudosta muttei yksittäisenä kirjana mitenkään kirjailijan parhaimmistoa.

No, Helmet-haasteessa lähden hakemaan tällä kohtaa 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt (toinen kirja jonka päähenkilö on nimeltään Gilles odottaa lukemista mutta on jo tiedossa).