Agota Kristof - Hier (eilen)

Vuoden 2022 vaikuttavimmaksi lukukokemukseksi nousi Agota Kristofin trilogia: Le grand cahier, La preuve ja Le troisième mensonge, ja kun ne viime vuonna tulivat myös suomeksi, näkyi moni muukin olleen vaikuttunut. Kirjailijan seuraavaan kirjaan tarttuminen on siis hieman sekä mahdollisuus että uhka: ei se kai ihan niin hyvä voi olla, mutta mitä on luvassa?

Tämä pienoisromaani ilmestyi 1995, siis kolme vuotta Kolmannen valheen jälkeen, ja on toki tunnistettavasti saman kirjailijan teos: joitain samoja elementtejä ja teemoja mitä trilogiassakin, ja osa niistä on selvästi omasta elämästä ammennettuja, mutta asetelma on silti myös uusi.

Sandor Lester on töissä kellotehtaassa, iltaisin kirjoittaa (uuden kotimaansa kielellä, ei äidinkielellään) ja viikonloppuisin tapaa Yolandaa, jota ei rakasta: jostain on haaveisiin ilmestynyt nainen Line, josta Sandor ei kuitenkaan sen enempää tiedä, mutta pakkomielteisesti odottaa kuitenkin tämän saapumista...
Ja Sandorin oikea nimi ei ole Sandor, ja hän on valehdellut taustastaan ja syistä joista on lähtenyt kotimaastaan teini-ikäisena, ja salaisuuksia ja valheita on luvassa lisää, varsinkin sitten kun tehtaalle ilmestyy nainen nimeltä Line...

Jep, alkusivuilla Sandorista tuli kyllä mieleen rajan yli Unkarista paennut Claus, joskin tällä kertaa keskitytään uuteen kotimaahan ja siirtolaisen, pakolaisen, kokemuksiin. Tietysti lukija myös huomaa, että Kristof itse työskenteli Sveitsissä kellotehtaassa ja alkoi kirjoittaa ranskaksi äidinkielensä sijaan, eli omaa elämää on myös pelissä. Ja tyylissä on tuttuutta, Kristof pysyy varsin suoraviivaisessa kielessä, jonka toteavuus tuo merkillisen kontrastin groteskiin sisältöön (joskin sen suhteen tässä pysytään kyllä maltillisempana kuin trilogiassa, mutta epämiellyttäviä kokemuksia kyllä tässäkin on).

- N'ayez pas peur. Une année est très vite passée. Je travaille ici depuis dix ans.
- C'est terrible. Je ne le supporterai pas.
- Personne ne le supporte, et cependant personne n'en meurt. Certains deviennent fous, mais c'est rare.

Maahanmuuttajuus ja kokemukset vieraana uudessa maassa ovatkin nyt keskiössä (ja siinä mielessä verrokiksi nousi kuukausi sitten lukemani Kiputilahallitus). Sandor on asunut jo vuosia maassa, eikä ole mitenkään aikeissa palata takaisin Unkariin, mutta silti elämä on pysynyt juurettomana, sitoutumattomana, mä-olen-vaan-töissä-täällä; kulutetaan aikaa kunnes tullaan kirjailijaksi ja/tai haaveiden Line tulee, vaikka todellisuudessa oikein mistään ei tule oikein mitään (itsemurhakin epäonnistuu). 

Ja toisaalta esiin nousee uudessa kotimaassa nouseva uusi sosiaalinen verkosto ja sen tasoittamat sosiaaliset erot: henkilöt, jotka eivät vanhassa kotimaassaan olisi missään tekemisissä keskenään, pitävät nyt paljon enemmän yhtä, vaikka samalla on järkevää tietää, että jos palaisi takaisin kotimaahan, niin ne yhteydet katkeaisivat uudestaan, yhdistävä tekijä on siirtolaisuus...

- Mais tu as choisi de t'enfuir est devenir rien du tout. Un ouvrier d'usine. Pourquoi ?
Je reponds:
- Parce que c'est en devenant rien du tout qu'on peut devenir écrivain. D'ailleurs, les choses se sont présentées ainsi et pas autrement.
- Tu dis ça serieusement, Sandor ? Qu'il faut devenir rien du tout pour être écrivain ?
- Je crois que oui.

Eipä tämä sen trilogian huikeuteen yllä, mutta kiinnostava teos tämäkin oli. Ja Helmet-haasteessa sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

Pierre Gripari - La sorcière de la rue Mouffetard (Mouffetard-kadun noita)

Jatkan satunnaisia tutustumisia ranskankieliseen lastenkirjallisuuteen: tämä valinta osoittautui hieman vanhemmaksi kuin odotin, alunperin se on ilmestynyt 1967, ja uusintapainoksia on tullut ja Broca-kadun satuja on sovitettu myös telkkariin ja teatteriin, eli oletettavasti siis arvostettu teos, vaikken ollutkaan ikinä tästä kuullut...

Niin kirjan nimessä mainittu Mouffetard-katu kuin alaotsikossa oleva Broca-katu ovat olemassaolevia katuja Pariisissa: esipuheessa tulee ilmi Broca-kadun moni-ilmeisyys, erikoisesta sijainnistaan johtuen se muodostaa hieman oman monikulttuurisen maailmansa Pariisin sisällä, ja siellä naapurustossa asuva kirjailija Pierre keksii naapuruston lasten kanssa uusia satuja (ja joissain saduissa esiintyvät Nadia, Bachir ja Papa Saïd mainitaan todellisiksi henkilöiksi).

Lajityyppinä on siis ihmesatu ja sen konventioita käytetään paljon, vaikka toki humoristisella otteella, ja moderniin urbaaniin elämänmuotoon sovittaen: niinpä noitia löytyy niin Mouffetard-kadulta kuin siivouskomerosta, työläisperheen asunnon keittiössä asuu hanakeiju, punasukkainen jättiläinen reissaa ympäri maailmaa tullakseen ihmisen kokoiseksi jne.

Ja vaikka kirjasta tulikin hieman Roald Dahl mieleen, niin Gripari asettuu kuitenkin selvästi sadun perinteeseen. Sadun konventioita tosiaan käytetään, vaikka niitä laitetaan myös uusiksi: kun hanakeiju lumoaa perheen vanhemman tyttären suusta putoamaan helmen joka sanasta jonka tyttö sanoo, kääntyy lumous nopeasti harmilliseksi, kun taas nuoremman tyttären kirous, jolla jokaisesta sanotusta sanasta tulee suusta käärme, osoittautuukin yllättävän siunaukselliseksi...

Hilpeä on teos. Suullisen kerronnan perinne on ollut perinteisesti minua kiinnostava, ja olen jo huomannut että ranskalaisessa lastenkirjallisuusperinteessä selvästi sadun konventioihin asettuvat kirjat ovat kyllä suosiossa, niitä on luvassa kyllä lisääkin. 

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 21. Kirjasta on tehty TV-sarja (johon muuten ei minulla varmaan olisi tunkua...)

Marko Järvikallas - Saattue

Bongasin tämän kirjan uutuuskirjojen joukosta potentiaalisesti kiinnostavana: kirjailija ei ollut ennestään tuttu, mutta näköjään on pari aiempaa novellikokoelmaa tullut, laajan näytelmätuotannon ohella. 

Kirjan kymmenessä novellissa henkilöt ja tilanteet vaihtuvat, ja tyylillistäkin kirjoa on, mutta silti kokoelmassa on yhdistäviä piirteitä: psykologinen ote henkilöistä, jotka etsivät elämässään merkitystä ja merkityksellisyyttä: kuka mistäkin, jotkut aktiivisemmin ja joillekin kysymys työnnetään ulkoa...

Parista ensimmäisestä novellista tuli vähän mieleen Maarit Verronen, tämän viileät henkilöt, jotka toteuttavat elämäänsä varsin johdonmukaisen mutta hieman vinksahtaneen logiikan mukaisesti. Terapeutti joka karhuaa asiakkaalta laskua, ei varsinaisesti rahan itsensä takia vaan koska laskun maksamatta jättäminen tarkoittaa arvostuksen puutetta, tai koulupoika jolla on pakkomielle sosiaalisesta hierarkiasta ja millä teoilla siinä noustaan tai pudotaan.

Sama etsintä, usein määrittelemätön ja hapuileva, ja joskus hieman kummallinen, leimaa muitakin tarinoita: etsitään toista ihmistä, hyväksyntää muilta tai itseltä, ehkä jotain pyhää, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Ja yleistunnelma on hauraan epävakaa, tyydyttämätön, melankolinen: tuntuu että oikeastaan vain Vastaus-novellin Sari on tiedostanut merkityksellisyyden etsintänsä, ja on myös löytänyt jotain, joka tuottaa tyydytystä (eri asia sitten onko tyydytyksen lähde itse asia vai sen loytäminen, ja että kun jotain löytää, samalla jotain myös voi menettää...)

Tuohon tyydyttämättömään etsintään sopivasti novelleja ei juuri paketoida valmiiksi kokonaisuuksiksi, loput jäävät usein avoimiksi; joskus liiankin: kuten niminovellissa, jossa on paljon hyvin mielikuvitusta kutkuttavia elementtejä, mysteeri, mutta josta en lopulta päässyt mitenkään kiinni mitä tässä nyt lopulta tapahtui: avoimen lopun sijaan tämä jäi vain ilmaan roikkumaan. Ja toisaalta suosikikseni kirjassa nousi Kuolemakohtaamisia, sarja vinjettejä, joissa ei ollut mitään ylimääräistä mutta joista jokainen oli iskevä kokonaisuus. 

Jäin miettimään, että mahtaako kirjailijan dramaturgi-tausta vaikuttaa myös proosaan: jokaisessa novellissa on hyvin mieleenjääviä kuvia. Henkilöiden mielenliikkeitä ja sisäistä maailmaa tuodaan esiin visuaalisesti, tapahtumina, eleinä, tekoina, merkityksellisinä esineinä, jotka ovat arkisia ja tavallisia ja samalla kaikkea muuta. Ja tämän visualisoinnin Järvikallas osaa. Muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen vilkaisen sisällysluetteloa, ja oikeastaan jokainen novelliotsikko herättää mielikuvan jostain yksittäisestä tapahtumasta, kuin elokuvasta tai teatterilavalta (monta on novellikokoelmaa, hyvääkin, joissa ihan muutamassakin päivässä ainakin joku novelli on jo haipunut varjoon...)

Jahka tulee mahdolliseksi, täytynee etsiä Järvikallaksen aiempaa tuotantoa luettavaksi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Jean Teulé - The Poisoning Angel

Olin aiemmin tutustunut Jean Teulén tuotantoon sovitusten perusteella, nähnyt elokuvaversion romaanista Le magasin de suicides ja sarjakuvan kirjasta Entrez dans la danse, joiden perusteella kiinnosti lukea jotain varsinaistakin tuotantoa. Ja tämä teos sattui tulemaan vastaan englanninkielisenä käännöksenä (käännös Melanie Florence), joten tietty filtterivaikutus tietysti jatkuu...

Teulén tuotannosta löytyy useampikin romaani, joka käsittelee jotain historiallista tapahtumaa tai henkilöä, yleensä jotenkin outoa, groteskia ja makaaberiakin (tuo Entrez dans la danse käsitteli Strasbourgin tanssitautiepidemiaa 1518), ja samassa hengessä ollaan myös tässä kirjassa: alkuteoksen nimi Fleur de tonnerre (Ukkoskukka) tulee päähenkilön lempinimestä muttei muuten kerro niin paljon kuin tämä käännösnimi.

Hélène Jégado on todellinen henkilö, sarjamurhaaja, joka teloitettiin Rennesissä vuonna 1852 tuomittuna viidestä myrkytyksestä, joskin hyvällä syyllä uhreja epäiltiin olevan yli 30, vähintään. Jégado työskenteli kokkina monissa talouksissa ympäri Bretagnea, ja monissa näissä talouksissa sitten sattui merkillisiä kuolemantapauksia yksi tai useampi: uhrien valinnassa ei tunnu olevan mitään erityistä linjaa, läheisten merkillisten kuolemien joukossa oli niin olia perheenjäseniä kuin tuntemattomia, aikuisia ja lapsia...mutta kun ihmisiä kuoli nyt muutenkin usein äkkiä, niin usein nämä tulkittiin vaikkapa äkillisiksi koleraepidemioiden purskahduksiksi (ja Jégadoa saatettiin pitää onnekkaana jos oli vaikkapa ainoa eloonjäänyt). Ja joissain paikoissa saattoi tietysti herätä epäilys ainakin pahan onnen tuomisesta, varsinkin kun Jégadolla oli paljon muutakin outoa käytöstä...mutta vasta Jégadon työskennellessä Rennesissä asiaa alettiin kunnolla tutkia, ja merkillisten kuolemantapausten uhreista löytyi runsaasti arsenikkia...

Teulén kirjassa historialliset tapahtumat kyllästetään bretagnelaisilla uskomuksilla, runsaalla, pakanallisella tai synkretistisellä, ja tämä hallitsee Hélènen mielenmaisemaa jo lapsuudesta saakka: erityisesti kuoleman henkilöitymä Ankou, johon Hélène identifioituu ja jonka nimissä alkaa toimia, halukkaasti myrkyttämässä kenet tahansa koska kuolema ei valikoi...

Vapauksia historiassa otetaan, varmaankaan niitä elämän varhaisempia vaiheita ei kunnolla tunneta mutta tässä Hélène kulkee paikasta paikkaan, jättäen jälkeensä runsaasti ruumiita (huomattavasti enemmän kuin kolmekymmentä). Ja kirjan tunnelma on hämmentävä, toden ja myytin välimaastossa liikkuva ja runsaan groteskiuden ja mustan huumorin sävyttämä, ja Hélènen tekemisille ja varsin sosiopaattiselle käytökselle ei sen kummempaa selitystä löydy, myrkyttäminen on pakonomaista ja jos Hélène päätyy johonkin muuhun palvelijatehtävään kuin kokiksi, eikä näin pääse näppärästi käyttämään arsenikkia, niin alkaa yhtä pakonomaisesti silpoa vaatteita ja muuta omaisuutta...jotain psykologisia ajatuksia nostetaan esiin loppupuolella (onko kyse vallan tunteesta, jota Hélène saa hallitessaan läheistensä elämää ja kuolemaa?) mutta vallitsevana tunnelmana pysyy kuitenkin outous, merkillisyys, mysteeri.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 29. Kirjassa valehdellaan. 

Dubravka Ugrešić - Kiputilahalitus

Balkanin sodan jälkipyykistä olen aiemmin lukenut jo pari mainiota kirjaa, Aivan kuin minua ei olisi ja How to Fare Well and Stay Fair, molemmat pakolaisuuden ympärillä pyöriviä (ja molemmissa päädytään Ruotsiin), hieman eri tavoilla aihetta käsitteleviä ja molemmat tosiaan erinomaisia.  

Saman aihepiirin ympärillä pyörii myös tämä Dubravka Ugrešićin romaani (suom. Kari Klemelä), vaikka näkökulma on taas eri. Romaanin päähenkilö Tanja Lucić on kuitenkin lähtenyt Jugoslaviasta jo ennen sotaa, ensin Saksaan ja sitten Amsterdamiin, mutta vaikka suoria kokemuksia sodasta ei ole, on vastassa kuitenkin kokemus olla kotoisin maasta jota ei enää ole, puhua kieltä jota ei enää ole.  

Tanja päätyy serbokroatialaisen kirjallisuuden opettajaksi yliopistolle, oppilaina lähinnä muita entisiä jugoslaaveja, joita ei suuresti aihe kiinnosta kunhan on helppo tapa hankkia hollantilainen tutkinto, ja lähitulevaisuudessa koko ala aiotaan jakauttaa eri kieliksi kuten Jugoslaviankin kävi...joten kirjallisuutta enemmän Tanjan tunneilla keskustellaan menneisyydestä, Jugoslavian arjesta joka on katoamassa ja/tai kääntymässä nostalgiaksi ja kitschiksi, mutta onko muistaminenkaan niin hyvä asia, ehkä asioiden kannattaisikin antaa mennä...

Sota kummittelee jatkuvasti taustalla, ja suhde siihen on hieman erilainen kuin suoraan pakolaisilla. Jäljet eivät ole fyysisiä, mutta henkisiä kyllä: sota on rikkonut kotimaan, kielen, muistot, ihmissuhteet, identiteetin (ja koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, on tällä toki myös fyysisiä vaikutuksia). Ja tämä hajoamisen ja juurettomuuden kokemus tuntuu myos kirjan kerronnassa: vaikkapa Drakulićin tiiviiseen teokseen verrattuna tämä kirja on sirpaleinen, se rönsyilee ja hajoaa, henkilöt, tapahtumat ja aiheet tulevat ja menevät, joskus selittämättömästi, joskus epätyydyttävästi. Ja tuo voisi jossain muussa kirjassa olla heikkous, mutta tässä se tuntuu tarkoituksenmukaiselta, Tanjan epämääräisen juurettomuuden kokemusten mukaiselta.

Teemoista tuli mieleen (myös erinomainen) The Devil's Workshop, sen muistamisen ja unohtamisen ristiriita, nostalgian, kitschin ja kärsimyksen monimutkainen yhteenkietoutuminen...ja toisaalta vaikka tämä laittaakin siirtolaisuuden ja maastamuuton teemoihin oman erityisen tvistinsä, on tässä esillä toki myös ne esillä yleisellä tasolla: vaikka kotimaa olisikin fyysisenä sijaintina yhä olemassa, onko se silti sama johon siirtolaisella oli elävä suhde? Kulkeeko aika eri tahtiin heillä jotka lähtivät ja heillä jotka jäivät?

Kiinnostava kirja päätyy Helmet-haasteessa tietysti kohtaan 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Ugrešić lähti itse vapaaehtoiseen maanpakoon Alankomaihin 90-luvun alussa).
Ja kirjaa on luettu muuallakin: Kiiltomato, Mari, Penjami.